Kun emme enää tiedä mitä tehdä

Tämä blogi on syntynyt tarpeesta tulla kuulluksi. Halusta jäsentää omaa kokemusta sanoin ja lausein. Siitä ajatuksesta, että jos tunnustan ääneen olevani koukussa pornoon, voin ehkä vapauttaa itseni salailun, häpeän ja syyllisyyden painolastista ja suunnata energiani johonkin rakentavampaan: ongelmieni selättämiseen. Samalla se olisi ehkä jonkin uuden alku. Pelottava ja arveluttava sellainen, mutta alku kuitenkin.

Halu kirjoittaa on yhä läsnä, mutta minulta ovat loppuneet sanat. En osaa enää kuvailla tätä kokemusta. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanoja kuvaamaan sitä tunnetta joka minut valtaa, kun mieleeni hiipii halu katsoa pornoa. Ymmärrys siitä, että se ei kannata elää minussa vahvana, mutta kerta toisensa jälkeen halu voittaa. Halu paeta, halu kokea kiihko, nautinto ja vapauden tunne vielä viimeisen kerran. Samalla kun haluan niin kovasti olla sortumatta, haluan niin kovasti sortua. On kuin mielessäni taistelisi keskenään kaksi täysin eri ääntä.

Toinen näistä äänistä on se kuuluisa järjen ääni. Se, joka minussa sanoo: ”Tästä ei seuraa mitään hyvää. Sinä tulet pettymään itseesi. Sinun kannattaa valita toisin.” Tämä ääni on looginen ja sen argumentit hyvin perusteltuja. Ne ovat sanalla sanoen järkeviä. Toden totta toisinaan koen, että juuri tämä ääni on sen tietoisen minän ääni, jonka käsitän omaksi itsekseni.

Toinen näistä äänistä on halun ääni. Tämä ääni ei kuitenkaan viettele sanoin ja lausein. Sillä on käytössään toisenlaiset keinot: keholliset tuntemukset, mielikuvat ja tunteet. Kun mieleeni piirtyy kuva itsestäni katsomassa tuttua ja kiihottavaa pornoklippiä samalla kun kuvailen näkemääni jollekin tuntemattomalle nuorelle naiselle puhelimen välityksellä, minussa tapahtuu jotain. Sydämeni lyöntitiheys kasvaa, aistini valpastuvat ja kihelmöivä odotuksen tunne valtaa koko kehoni. Minä kiihotun. Ajatus siitä kuinka kuinka ihanaa tuo kaikki tulee olemaan on huumaava.

Koska mielikuva tulevasta sessiosta on niin puoleensavetävä, niin kutkuttavan innostava ja kiihottava, alan toisinaan tietoisesti itse vakuuttelemaan itseäni siitä miksi sortuminen ei juuri tällä kertaa ehkä olekaan niin paha asia. Toisin sanoen se puoli minusta, joka nyt argumentoi sortumisen puolesta, on se sama tietoinen minä, joka niin viisaasti ja järkevästi hetkeä aiemmin argumentoi sitä vastaan. Se olen minä itse, joka taistelee minua itseä vastaan. Mitä tietoisemmaksi tästä prosessista olen tullut, sitä useammin olen joutunut tietoisesti valitsemaan, että katson pornoa. Olen valinnut sortumisen, vaikka tiedän sen olevan väärin.

Tällaiset hetket – kun ymmärtää tietoisesti toimivansa omaa tahtoaan vastaan – ovat pelottavia. Joka kerta tiedän, että minulla olisi kaikki valta lopettaa pian koittava hulluus, mutta en kykene siihen. Sitä haluaa ja ei halua, ei halua ja haluaa, molempia samaan aikaan. Olo on avuton. Asiat johtavat toiseen, ja kohta sitä huomaa olevansa jo täydessä touhussa, josta siitäkään ei enää nauti, koska syvällä sisimmässään sitä tietää, että koko homma on pelkkää päätöntä ja pakonomaista pakoa.

Laukeamisen jälkeinen tyhjyys tekee toiminnan järjettömyyden joka kerta hetkessä näkyväksi. Poissa ovat kiihko, huuma, innostus ja halu. Kaikki loppuu kuin seinään. Mielessä ei enää käydä kamppailua. Äänet ovat vaimenneet. Kun sitä makaa yksin sängyssä näyttöpäätteiden ympäröimänä, kuusi tuntia päivästä tuhlanneena, järjettömiä summia maksullisiin webcam-esityksiin maksaneena, läsnä eivät ensimmäisenä ole itseinho tai pettymys. Ne saapuvat myöhemmin. Ensimmäisenä mielen valtaa sen sijaan lapsenomainen ja aito ihmetys: Teinkö minä todellakin sen taas? Miksi? Minkä tähden? Mikä nyt taas oli muka niin ahdistavaa, että tämä piti tehdä?

Jokin aika sitten yritin avata ystävälleni kuinka vaikeaa minun on ollut pyristellä eroon riippuvuudestani. Lohduttaakseen minua hän tokaisi: ”No, kaikkihan ovat riippuvaisia jostain.” Hetkessä syvä ymmärtämättömyyden kuilu aukesi välillemme. En kyennyt jatkamaan keskustelua. Ettäkö kaikki ovat riippuvaisia? Aivan kaikki? Joka ikinen ihminen? Hiljenin. Sillä jos kaikki ovat riippuvaisia, joka ikisestä duunarista, koodarista, taiteilijasta ja firman pomosta joka ikiseen opiskelijaan, opettajaan, virkamieheen ja poliitikkoon, niin miten ihmeessä yhteiskuntamme pyörii näinkin jouhevasti? Miten ihmiset kestävät tällaista tuskaa? Miten he jaksavat hymyillä, elää, tehdä töitä, luoda uutta, kantaa vastuuta ja pitää vieläpä huolta perheestään, lapsistaan ja itsestään samalla kun istuvat vuodesta toiseen tässä itse luodussa mielensä vankilassa – kun he toimivat tavalla jolla eivät halua? Ei. Kaikki eivät yksinkertaisesti ole addikteja. Eivät voi olla. Lause on samaan aikaan täysin järjetön ja paikkaansapitämätön, ja samaan aikaan se kuitenkin riisuu kaikki aseet ja lyö maanrakoon lujempaa kuin yksikään toinen. Koska mitä sillä todella halutaan sanoa on: ”Ei tuo sinun ongelmasi niin erityinen ole. Kaikilla on se sama.”

Tosiasia on, että kukaan ei voi koskaan todella tietää millaista on olla addikti, paitsi ihminen, joka on addikti itse. (Tässä tullaan tietysti myös siihen, että se mitä ihmiset käsittävät sanaparilla ”olla riippuvainen” vaihtelee hyvin suuresti riippuen ihmisestä. Siksi on ehkä mielekkäämpää käyttää sanan riippuvainen sijaan sanaa addikti.)

* * *

Kuluneet neljä vuotta ovat olleet elämässäni ihmeellistä ja outoa aikaa. Ne ovat olleet tutkimusmatka ihmisyyteen, oman mielen sisään, oudompi, opettavampi ja haastavampi kuin olisin osannut koskaan kuvitella. Mitä enemmän olen itsestäni oppinut, mitä enemmän syyt käyttäytymiseni taustalla ovat minulle itsestään paljastaneet, sitä hämmentyneemmäksi olen kuitenkin tullut. Toisinaan tuntuu kuin en olisi oppinut mitään. Huoli taloudesta, tulevaisuudesta ja kyvystäni toimia itselleni edullisella tavalla ovat kasvaneet ja pornoon käytetyt rahamäärät kaikkea muuta kuin vähentyneet. Toisinaan olen kokenut olevani henkisen kantokykyni rajoilla ja pohtinut, kuinka kauan mieleni kestää tätä samaa kierrettä, joka toistuu vuodesta toiseen. Ehkä se ei kestäkään. Mitä sitten? Olenko minä valmis siihen, että menetän mielenterveyteni lopullisesti? Tällaisina hetkinä ajatus kuolemasta on alkanut tuntua ihmeen lohdulliselta. Kyllä, ei olisi enää tätä ihmeellistä olemassaolon kokemusta, mutta eipä myöskään tätä jatkuvaa ahdistusta, huolta ja tuskaa. Loppuisi taistelu.

En ole suunnittelemassa mitään lopullista – ainakaa vielä – pyrin vain saamaan selkoa tästä kaikesta. Sillä kaikesta tästä hämmennyksestä, pelosta ja huoolesta huolimatta minussa on yhä jäljellä myös hitunen toivoa. Muuten en kai tätäkään kirjoittaisi.

Tiedän, että lukijoiden joukossa on monia, jotka kamppailevat samanlaisten ongelmien kanssa, jotka kokevat olevansa oman käyttäytymisensä vankeja ja jotka löytävät itsensä samasta umpikujasta kerta toisensa jälkeen. Teille sanon: Älkää menettäkö toivoanne. Elämä on ristiriitainen kokemus, emmekä me ole hämmennyksemme kanssa yksin.

”Kun emme enää tiedä mitä tehdä,
todellinen työmme on alkanut,
ja kun emme enää tiedä minne mennä,
todellinen matkamme on alkanut”.

-Wendell Berry

Kaikkea hyvää.

10 vastausta artikkeliin ”Kun emme enää tiedä mitä tehdä

  1. Hei!
    Nyt toivoisin että en olisi lapsena ja nuorena löytänyt niin aikaisin kiinnostusta seksistä ja pornosta. Sen jotenkin muistan että se mielihyvän tunne oli jotain mikä vei mennessään, vaikka yritinkin aluksi kapinoida sitä vastaan. Uskon että varhainen oppi ja malli vei minut pois normaalista seksuaalisuudesta ja teki naisesta minulle objektiivisen kohteen. Se myös toi paineita aralle ja huonosti itsetuntoiselle pojalle kohdata oikeasti nainen. Se vei kyvyn ymmärtää mitä kuuluu seurustelussa toisen huomioonottaminen ja miten toisen seksuaalisuus otetaan huomioon.

    Minusta tuli aika itsekeskeinen monessa suhteen elämässä myös monella elämän saralla. Olen huomannut että erilaiset mieli hyvät kulkivat siinä mukana. Elin tavoitellen jotain koko ajan ja samalla satutin itseäni ja muita. Alkoholin käyttö tuli varmaan esille ongelmineen muille, mutta pornoriippuvuuden pidinpidin aika hyvin piilossa tähän päivään asti.

    Mielihyvän hakemiseen on minun persoonassa varmasti monia syitä, isoa asia siihen on lähtökohtaisesti huono itsetuntopohja.

    Nyt vasta kun sairastuin fyysisisesti. Henkisesti en ole ollut koskaa varmaan täysin tasapainossa. Ymmärsin mitä olen elämässä tehnyt ja miten olen aiheuttanut kärsimystä ympärille omalla käyttätymisellä. Ja ymmärsin myös etten ole koskaan oppinut mitä oikea rakkaus on itseä ja seurustelukumppaneita kohtaan.

    Olet rohkea kun julkisesti tuot esille pornon ongelmia. Porno ja epäkypsäseksuaalisuus tuhoavat monen ihmisen mieliä ja se aiheuttaa läheisille pettymyksiä ja surua.

    Nyt vasta näen miten elämä on kaunis ja miten sitä olisi pitänyt elää, kunnioittaen itseä ja muita, rakastaen eikä aiheuttaen tuhoa. Mielihyvän hakeminen söi minun elämän.

    • Hei!

      Kiitos kommentista. Kaunis ja surullinen kuvaus. Mielihyvän lähteitä on kyllä tänä päivänä tarjolla niin tuhottoman paljon: nettiporno, päihteet, some, tietokone- ja uhkapelit, elokuvat, tv-sarjat, jne, jne. Niistä on helppo hakea hetkellistä nautintoa ja niihin on helppo paeta pahaa oloa. Parhaimmillaan ne tuovat iloa, jännitystä ja kaivattua irtiottoa tasaiseen tai ahdistavaan arkeen, pahimmillaan niihin voi muodostua riippuvuus.

      Onneksi kuitenkaan ei koskaan ole liian myöhäistä alkaa elää kaunista ja rakkaudentäyteistä elämää. Tai niin ainakin toivon. Puhuit fyysisestä sairaudesta enkä tietenkään tiedä mikä se on. Olet kuitenkin saavuttanut paljon, kun olet tuon oivaltanut, mitä tuossa kirjoitit.

      Loppujen lopuksi meillä jokaisella on oma matkamme ja oma aika sille matkalle, eikä se matka mene aina niin kuin olisimme toivoneet. Harmillisesti sen tajuaa yleensä vasta jälkeenpäin. Mennyttä ei kuitenkaan saa koskaan tekemättömäksi ja tulevaisuus on meille kaikille yhtä saavuttamattomissa, joten tärkeää kai onkin mitä koemme ja ajattelemme juuri nyt.

      Sillä jos häpeästä, syyllisyydestä ja väärien valintojen synnyttämistä pettymyksistä kykenee päästämään irti, toisin sanoen jos itselleen kykenee antamaan anteeksi, on ehkä mahdollista aloittaa alusta – joka ikinen hetki. Me jokainen luomme tätä omaa olemassaolomme kokemusta yksinkertaisesti vain olemalla olemassa, ja tuo luominen, tuo kokemus, se tapahtuu aina ja väistämättä tässä hetkessä.

      Kaikkea hyvää ja kiitos kokemuksesi jakamisesta.

  2. Kiitos Toni,

    vaikka sanoit ettei sanoja löydy ja ne ovat loppuneet, kuvasit juuri parhaiten mitä koskaan olen lukenut tätä pirullista pyörrettä joka minutkin taas tahtoisi temmata mukaansa.

    Minulle se tarkoittaa vuosikymmeniä vanhoja alastonkuvia muutamista sen aikaisista kaunottarista, ei sen hurjempaa, mutta joku pakkomielteinen tarve on palata niiden naisten kuvien katseluun, joille altistin itseni useita satoja kertoja 10-14-vuotiaana. Vaikka heitin lehdet jo viime vuosituhannella menemään, kaikki löytyy tietenkin nykyään netistä.

    Kuitenkin elän ihanan vaimoni kanssa seksintäyteisessä avioliitossa, joten eihän tässä ole järjen hiventä! Mikä on tämä tarve nimenomaan katsella? Katsoa, ja katsoa uudestaan ja uudestaan ikään kuin oman sydämensä haaremin naisia? Miksi oma vaimo ei ”riitä” – vaikka hän on unelmien täyttymys ja enemmänkin kaikin tavoin?!

    En osaa sanoa muuta kuin että kauniita alastomia naisia (mitä se sitten kenellekin merkitsee) on ihana katsella. Ja kuitenkin siitä tulee huono olo, toisin kuin oman vaimon kanssa rakastelusta. Mutta järki ei auta, tämä on sydämen asia, ja minun sydämeni näyttää olevan perin uppiniskainen ja itsekeskeinen.

    En halua hukata enää päivääkään tähän – ja silti taas viime yönä kompuroin kännykän kanssa. Prosessi eteni juuri niin kuin osuvasti kuvasit.

    Jotenkin kuitenkin aavistan, että olen omalla tielläni tullut käännekohtaan; tämä kaikki tympii raskaalla tavalla ja kaikki mikä kiinnostaa on jo nähty niin moneen kertaan, että sydämen likaviemärin pohja on vuosikymmenien jälkeen vastassa. Ja kuitenkin himo iskee aina yllättäen yhtä tuoreena juuri silloin kun sitä vähiten aavistaa. Sinänsä varsin harmiton himo, mutta aikaa vievä, energiaa tuhlaava ja elämää varastava.

    Katselen ja kuvittelen, ihailen ja haaveilen – siis petän vaimoani sydämessäni ja pakenen.
    Rakastelen elävän oman naiseni kanssa – siis elän ja rakastan.

    Ei kai tämä valinta voi olla kovin vaikea?
    Ja silti kuvittelen yhä uudestaan voivani valita sekä-että.
    Mutta se on mahdotonta, ja kaikki vieraiden naisten kuvien katselu on pois todellisesta rakkaudesta, masentaa ja tekee murheelliseksi.

    Siksi – tuhannenen kerran – eespäin ilman netin alastomia viettelijättäriä!

    Voimia kaikille!

    S.V.

    • Hei!

      Kiitos kommentista. Elävästi kuvattu oli tämä sinunkin versio. Pakonomaisten toiminta- ja ajatusmallien kanssa kamppailu on kyllä toisinaan hyvin hämmentävää, ristiriitaista ja ahdistavaa, mielen monella tavalla maahan painavaa. Mutta mitä enemmän näistä asioista on tietoinen, ja mitä enemmän itsensä kanssa uskaltaa tehdä töitä, sitä suurempi on palkinto, joka kaiken murheen takana odottaa. Sillä

      tuskan takana piilee kauneus
      kärsimyksen kuilussa
      täyttymys ja ilo

      Näin haluan ainakin uskoa. Kaikkea hyvää ja tsemppiä sinne! Itselle kirjoittaminen ainakin auttaa, toivottavasti omien ajatusten jakamisesta oli iloa myös sinulle.

  3. Taloudellisten haasteiden vuoksi suosittelen hakeutumista edunvalvontaan Maistraatin kautta. Et pääsisi tuhlaamaan rahojasi ja ei tulisi siitä morkkista.

    • Tyypillinen naisen kommentti, joka ei ymmärrä elämästä mitään. Ei ihme, että miehistä tulee pornoaddikteja, kun maailma tuottaa näitä naisia yhä enempi ja enempi.

      • Syitä pornoaddiktion kehittymiseen yksilötasolla on monia, ja ne luonnollisesti vaihtelevat paljon riippuen yksilöstä ja tämän elämänkokemuksista. Syitä pornoaddiktion kasvuun koko väestön tasolla – ja itse uskon, että se todella on kasvussa – on niin ikään monia. Kummassakaan tapauksessa kyse ei ole siitä, että ”maailma tuottaa tietynlaisia naisia”.

        Kommentti, jota kommentoit ei itse asiassa ollut mitenkään älytön. Aikuisille ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta kykene itse hallitsemaan talouttaan tai rahankäyttöään tällaisia edunvalvontapalveluja on todellakin olemassa, ja olen toden totta niitä itsekin pohtinut. Voisin kuvitella, että esimerkiksi monelle ongelmapelaamisesta tai vaikkapa pakonomaisesta shoppailusta kärsivälle (riippuvuuden muotoja molemmat) niistä voi olla hurja tuki arjen ja rahankäytön saamisessa raiteilleen.

        Oma kommenttini tuohon kommentoimaasi kommenttiin ei ollut mitenkään sarkastinen vaikka huomaan, että sen näin jälkikäteen luettuna voi sellaiseksi tulkitakin.

  4. Terve,

    Eksyin selailemaan taas blogiasi. Olen sit on-off meiningillä seurannut ensimmäisestä julkaisusta lähtien. Olen itse kamppaillut pornoaddiktion kanssa useita vuosia. Siihen, että minulla on ongelma havahduin ensimmäisen kerran 2012 kun operaattori laittoi puhelin liittymääni palvelunumeroeston kun olin yhdessä yössä tehnyt useiden satojen eurojen laskun. Tämän jälkeen olen kamppaillut nettipornon ja maksullisten webkamera palveluiden kanssa kyllästymiseen asti.

    Tämä teksti osui hyvin ajankohtaisesti minuun, koska olen viime aikoina havahtunut siihen että suurin euforia syntyy nimenomaan tuosta jännityksen tunteesta. Olen muutaman kerran lauennut pelkästään siitä ett webkamera palvelun maksamissivu on auki ja kun olen juuri aikeissa maksaa palvelusta. Ihan hullua, että addiktion kohteena ei todellisuudessa ole alastomat naiset esiintymässä, vaan niiden selaamisen aiheuttava jännitys. Ihan kuin pikku poika avaamassa joulukalenterin luukkuja.

    Olen vuosien varrella saanut blogistasi voimia jatkaa addiktion hoitoa. Toivon siis nyt voivani antaa sinulle voimia jaksaa kamppailun kanssa ja tarvittaessa jatkaa kirjoittamista. Olen käynyt kohta 2 vuotta 1-2 kertaa kk terapeutilla ja yrittänyt ymmärtää ongelmaani. Olen pyrkinyt puoliksi väkisin löytämään menneisyydestäni jonkun trauman tai käännekohdan joka teki minusta tällaisen. Pikkuhiljaa olen alkanut tajuamaan, ettei ongelmani taustalla mikään yksittäinen tekijä vaan ehkä ainoastaan herkkä ihminen joka ei ole vain löytänyt paikkaansa yhteiskunnasta.

    Elämässäni on ulospäin kaikki hyvin. Olen työelämässä hyvässä asemassa, minulla on säästöjä (ihme kyllä vielä), hyvä palkka ja olen naimisissa (ihme kyllä vielä, onneksi vaimo on jaksanut tukea tällä matkalla). Länsimaalaisesti katsottuna siis hyä ihminen. Koen kuitenkin että en ole kokonainen ihminen, minusta puuttuu osia enkä löydä paikkaani. Osittain olen menestynyt elämässäni vain siksi että olen paikannut huonoa itsetuntoani raatamalla niska limassa, joka on aiheuttanut stressiä ja ahdistusta jonka olen purkanut addiktiokäyttäytymiseen. Eli pyörin tavallaan noidan kehää.

    Yritän uskoa kuitenkin, että löydän vielä tasapainon itseni kanssa. Pornoriippuvuus on muokannut minua ihmisenä jo niin paljon, etten voi toivoa palaavani entiselleen. Haluan myös yrittää hyvittää itsekeskeistä käyttäytymistäni ja yrittää jakaa hyvää ympärilleni. Toivon voimia ja jaksamista kaikille riippuvuudesta kärsiville ja muistuttaa, että lopulta kukaan ei ole yksin ongelmansa kanssa. Älkää heittäkö kirvestä kaivoon.

    • Moi!

      Kiitos hurjasti kommentista ja kokemuksesi avaamisesta. Oman prosessin kanssa on meneillään vähän monenlaista, niin vastaaminen on jäänyt.

      Tuo, että se suurin nautinto syntyy usein nimenomaan siitä odotuksen tuomasta jännityksestä ja itse teon fantasioimisesta on mielestäni tosi iso oivallus ja huomio. Siksipä sitä toimintaa onkin monesti niin vaikea katkaista, vaikka samaan aikaan tietääkin ettei siitä mitään hyvää seuraa. Se Paula Hall, josta olen täällä aiemmin pariin otteeseen maininnut, puhuu kirjassaan myös just tuosta. (Suomeksi ”Koukussa seksiin” – suomennettu tänä vuonna).

      Riippuvuuden juuret ja taustat voivat olla todella moninaisia, ja ainahan ei mitään selkeää lapsuuden tai nuoruuden traumaa ole löydettävissä (se Hall puhuu myös tästä). Varhaisilla kokemuksilla on silti todella iso osa siinä vyyhdessä millaisia ihmisiä meistä lopulta tulee ja miten tiettyjä ongelmia, haasteita tai tunteita käsittelemme. Itekin olen paljon miettinyt, etsinyt ja pohtinut, että mikä siellä lapsuudessa ja nuoruusaikana meni pieleen, että käyttäytyminen lähti näin ei-rakentaville urille, vai meniko mikään.

      Lopuks täytyy sanoa, että tuo on myös hyvin tunnistettavaa, että lopulta kaikki liittyy yhteen jollain tavalla. Esim just paineet ja stressi muussa elämässä, syyt niiden taustalla ja sit se addiktiokäyttäytyminen. Vaikka riippuvuus on nimenomaan tila tai asia joka hallitsee elämää, niin monesti kyse ei loppujen lopuksi ole itse siitä riippuvuuden kohteesta, vähän niin kuin sanoit. Se on vaan pintaa, oire – number one -pakokeinoksi muodustunut asia, jota on toistanut niin pitkään, että kokee ettei enää voi olla sitä ilman.

      Mut se on vaan kokemus, ja se voi muuttua.

      Kiitos hurjasti tsempistä ja voimaa ja rohkeutta myös sinne!

Heitä kommentti