Kun emme enää tiedä mitä tehdä

Tämä blogi on syntynyt tarpeesta tulla kuulluksi. Halusta jäsentää omaa kokemusta sanoin ja lausein. Siitä ajatuksesta, että jos tunnustan ääneen olevani koukussa pornoon, voin ehkä vapauttaa itseni salailun, häpeän ja syyllisyyden painolastista ja suunnata energiani johonkin rakentavampaan: ongelmieni selättämiseen. Samalla se olisi ehkä jonkin uuden alku. Pelottava ja arveluttava sellainen, mutta alku kuitenkin. Tuota päätöstä en ole vielä kertaakaan katunut.

Halu kirjoittaa on yhä läsnä, mutta minulta ovat loppuneet sanat. En osaa enää kuvailla tätä kokemusta. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanoja kuvaamaan sitä tunnetta joka minut valtaa kun mieleeni hiipii halu katsoa pornoa. Ymmärrys siitä, että se ei kannata, elää minussa vahvana, mutta kerta toisensa jälkeen halu voittaa. Halu paeta, halu kokea kiihko, nautinto ja vapauden tunne vielä viimeisen kerran. Samalla kun haluan niin kovasti olla sortumatta, haluan niin kovasti sortua. On kuin pääni sisällä taistelisi kaksi eri ääntä.

Toinen näistä äänistä on se kuuluisa järjen ääni. Se, joka minussa sanoo: ”Tästä ei seuraa mitään hyvää. Sinun kannattaa valita toisin. Sinä tulet pettymään itseesi.” Tämä ääni on looginen ja sen argumentit kokemuksen syvällä rintaäänellä hyvin perusteltuja. Ne ovat sanalla sanoen järkeviä. Toden totta toisinaan koen, että juuri tämä ääni on sen tietoisen minän ääni, jonka käsitän omaksi itsekseni.

Toinen näistä äänistä on halun ääni. Tämä ääni ei kuitenkaan viettele sanoin ja lausein. Sillä on käytössään toisenlaiset keinot: keholliset tuntemukset, mielikuvat ja tunteet. Kun mieleeni piirtyy kuva itsestäni katsomassa tuttua ja kiihottavaa pornoklippiä samalla kun kuvailen näkemääni jollekin tuntemattomalle nuorelle naiselle puhelimen välityksellä, minussa tapahtuu jotain. Minä kiihotun. Sydämeni lyöntitiheys kasvaa, aistini valpastuvat ja kihelmöivä odotuksen tunne valtaa koko kehoni päästä varpaisiin. Ajatus siitä kuinka kuinka ihanaa tuo kaikki tulee varmasti olemaan on huumaava.

Koska mielikuva tulevasta ihanuudesta on niin puoleensavetävä, niin kutkuttavan innostava ja kiihottava, alan toisinaan tietoisesti itse vakuuttelemaan itseäni siitä miksi sortuminen ei loppujen lopuksi juuri tällä kertaa ehkä olisikaan niin paha asia. ”Kamaan, sinulla on riittävästi rahaa tililläsi, joten ei haittaa jos sinne nyt hieman menee. Sitä paitsi ei sinun ole pakko kenellekään soittaa. Tai ehkä kuitenkin, onhan viime kerrasta jo aika kauan. Tee se, viimeisen kerran. Sitten lopetat. Sinä olet ansainnut tämän!” Toisin sanoen se puoli minusta, joka nyt argumentoi sortumisen puolesta, on se sama tietoinen minä, joka niin viisaasti ja järkevästi hetkeä aiemmin argumentoi sitä vastaan. Se olen minä joka taistelee minua vastaan. Ja mitä tietoisemmaksi tästä prosessista olen tullut, sitä useammin olen joutunut tietoisesti valitsemaan, että katson pornoa. Olen valinnut sortumisen, vaikka tiedän sen olevan väärin.

Tällaiset hetket – kun ymmärtää tietoisesti toimivansa omaa tahtoaan vastaan – ovat pelottavia. Joka kerta tiedän, että minulla olisi kaikki valta lopettaa pian koittava hulluus, mutta en kykene siihen. Sitä haluaa ja ei halua, ei halua ja haluaa, molempia samaan aikaan. Olo on avuton. Asiat johtavat toiseen, ja kohta sitä huomaa olevansa jo täydessä touhussa josta siitäkään ei enää nauti, koska syvällä sisimmässään sitä tietää, että koko homma on pelkkää päätöntä ja pakonomaista pakoa.

Laukeamisen jälkeinen tyhjyys tekee toiminnan järjettömyyden joka kerta hetkessä näkyväksi. Poissa ovat kiihko, huuma, innostus ja halu. Kaikki loppuu kuin seinään. Mielessä ei enää käydä kamppailua. Äänet ovat vaimenneet. Kun sitä makaa yksin sängyssä näyttöpäätteiden ympäröimänä, kuusi tuntia päivästä tuhlanneena, järjettömiä summia maksullisiin webcam-esityksiin maksaneena, läsnä eivät ensimmäisenä ole itseinho tai pettymys. Ne saapuvat vasta myöhemmin. Ensimmäisenä mielen valtaa lapsenomainen ja aito ihmetys: Teinkö minä todellakin sen taas? Miksi? Minkä tähden? Mikä nyt taas oli muka niin ahdistavaa, että tämä piti tehdä?

Jokin aika sitten yritin avata ystävälleni kuinka vaikeaa minun on ollut pyristellä eroon riippuvuudestani. Lohduttaakseen minua hän tokaisi: ”No, kaikkihan ovat riippuvaisia jostain.” Hetkessä syvä ymmärryksen kuilu aukesi välillemme. En kyennyt jatkamaan keskustelua. Ettäkö kaikki ovat riippuvaisia? Aivan kaikki? Joka ikinen, joka tällä kadulla tallaa, sinäkin? Eihän se yksinkertaisesti voi pitää paikkaansa. Miten tulla ymmärretyksi kun toisella ei selvästi ole mitään käsitystä siitä, mitä riippuvuus on? Miten tulla ymmärretyksi, jos ei ymmärrä itseään edes itse?

Kuluneet neljä vuotta ovat olleet elämässäni ihmeellistä ja outoa aikaa. Ne ovat olleet tutkimusmatka ihmisyyteen, oman mielen sisään, oudompi, opettavampi ja haastavampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Mitä enemmän olen itsestäni oppinut ja mitä enemmän syyt käyttäytymiseni taustalla ovat minulle paljastuneet, sitä hämmentyneemmäksi olen kuitenkin tullut. Toisinaan tuntuu kuin en olisi oppinut mitään. Huoli taloudesta, tulevaisuudesta ja kyvystäni toimia itselleni edullisella tavalla ovat kasvaneet ja pornoon käytetyt rahamäärät kaikkea muuta kuin vähentyneet. Toisinaan olen kokenut olevani henkisen kantokykyni rajoilla ja pohtinut, kuinka kauan mieleni kestää tätä samaa sykliä, joka toistuu vuodesta toiseen. Ehkä se ei kestäkään. Mitä sitten? Olenko minä valmis siihen, että menetän mielenterveyteni lopullisesti? Tällaisina hetkinä ajatus kuolemasta on alkanut tuntua ihmeen lohdulliselta. Kyllä, ei olisi enää tätä ihmeellistä olemassaolon kokemusta, mutta eipä myöskään tätä jatkuvaa ahdistusta, huolta ja tuskaa. Loppuisi taistelu.

Lukijan ei nyt tarvitse huolestua. En ole suunnittelemassa mitään lopullista, pyrin vain saamaan selkoa tästä kaikesta. Sillä kaikesta hämmennyksestä, huolesta, pelosta ja synkkyydestä huolimatta minussa on yhä jäljellä myös hitunen toivoa. Muuten en kai tätäkään kirjoittaisi.

Tiedän, että lukijoiden joukossa on monia, jotka kamppailevat samanlaisten ongelmien kanssa kuin minä, jotka kokevat olevansa oman käyttäytymisensä vankeja ja jotka löytävät itsensä samasta umpikujasta kerta toisensa jälkeen. Teille kaikille haluan sanoa: älkää menettäkö toivoanne. En minäkään. Elämä on ristiriitainen kokemus, emmekä me ole hämmennyksemme kanssa yksin.

”Kun emme enää tiedä mitä tehdä,
todellinen työmme on alkanut,
ja kun emme enää tiedä minne mennä,
todellinen matkamme on alkanut”.

-Wendell Berry

Kaikkea hyvää ja ensi kertaan.

6 vastausta artikkeliin ”Kun emme enää tiedä mitä tehdä

  1. Hei!
    Nyt toivoisin että en olisi lapsena ja nuorena löytänyt niin aikaisin kiinnostusta seksistä ja pornosta. Sen jotenkin muistan että se mielihyvän tunne oli jotain mikä vei mennessään, vaikka yritinkin aluksi kapinoida sitä vastaan. Uskon että varhainen oppi ja malli vei minut pois normaalista seksuaalisuudesta ja teki naisesta minulle objektiivisen kohteen. Se myös toi paineita aralle ja huonosti itsetuntoiselle pojalle kohdata oikeasti nainen. Se vei kyvyn ymmärtää mitä kuuluu seurustelussa toisen huomioonottaminen ja miten toisen seksuaalisuus otetaan huomioon.

    Minusta tuli aika itsekeskeinen monessa suhteen elämässä myös monella elämän saralla. Olen huomannut että erilaiset mieli hyvät kulkivat siinä mukana. Elin tavoitellen jotain koko ajan ja samalla satutin itseäni ja muita. Alkoholin käyttö tuli varmaan esille ongelmineen muille, mutta pornoriippuvuuden pidinpidin aika hyvin piilossa tähän päivään asti.

    Mielihyvän hakemiseen on minun persoonassa varmasti monia syitä, isoa asia siihen on lähtökohtaisesti huono itsetuntopohja.

    Nyt vasta kun sairastuin fyysisisesti. Henkisesti en ole ollut koskaa varmaan täysin tasapainossa. Ymmärsin mitä olen elämässä tehnyt ja miten olen aiheuttanut kärsimystä ympärille omalla käyttätymisellä. Ja ymmärsin myös etten ole koskaan oppinut mitä oikea rakkaus on itseä ja seurustelukumppaneita kohtaan.

    Olet rohkea kun julkisesti tuot esille pornon ongelmia. Porno ja epäkypsäseksuaalisuus tuhoavat monen ihmisen mieliä ja se aiheuttaa läheisille pettymyksiä ja surua.

    Nyt vasta näen miten elämä on kaunis ja miten sitä olisi pitänyt elää, kunnioittaen itseä ja muita, rakastaen eikä aiheuttaen tuhoa. Mielihyvän hakeminen söi minun elämän.

    • Hei!

      Kiitos kommentista. Kaunis ja surullinen kuvaus. Mielihyvän lähteitä on kyllä tänä päivänä tarjolla niin tuhottoman paljon: nettiporno, päihteet, some, tietokone- ja uhkapelit, elokuvat, tv-sarjat, jne, jne. Niistä on helppo hakea hetkellistä nautintoa ja niihin on helppo paeta pahaa oloa. Parhaimmillaan ne tuovat iloa, jännitystä ja kaivattua irtiottoa tasaiseen tai ahdistavaan arkeen, pahimmillaan niihin voi muodostua riippuvuus.

      Onneksi kuitenkaan ei koskaan ole liian myöhäistä alkaa elää kaunista ja rakkaudentäyteistä elämää. Tai niin ainakin toivon. Puhuit fyysisestä sairaudesta enkä tietenkään tiedä mikä se on. Olet kuitenkin saavuttanut paljon, kun olet tuon oivaltanut, mitä tuossa kirjoitit.

      Loppujen lopuksi meillä jokaisella on oma matkamme ja oma aika sille matkalle, eikä se matka mene aina niin kuin olisimme toivoneet. Harmillisesti sen tajuaa yleensä vasta jälkeenpäin. Mennyttä ei kuitenkaan saa koskaan tekemättömäksi ja tulevaisuus on meille kaikille yhtä saavuttamattomissa, joten tärkeää kai onkin mitä koemme ja ajattelemme juuri nyt.

      Sillä jos häpeästä, syyllisyydestä ja väärien valintojen synnyttämistä pettymyksistä kykenee päästämään irti, toisin sanoen jos itselleen kykenee antamaan anteeksi, on ehkä mahdollista aloittaa alusta – joka ikinen hetki. Me jokainen luomme tätä omaa olemassaolomme kokemusta yksinkertaisesti vain olemalla olemassa, ja tuo luominen, tuo kokemus, se tapahtuu aina ja väistämättä tässä hetkessä.

      Kaikkea hyvää ja kiitos kokemuksesi jakamisesta.

  2. Kiitos Toni,

    vaikka sanoit ettei sanoja löydy ja ne ovat loppuneet, kuvasit juuri parhaiten mitä koskaan olen lukenut tätä pirullista pyörrettä joka minutkin taas tahtoisi temmata mukaansa.

    Minulle se tarkoittaa vuosikymmeniä vanhoja alastonkuvia muutamista sen aikaisista kaunottarista, ei sen hurjempaa, mutta joku pakkomielteinen tarve on palata niiden naisten kuvien katseluun, joille altistin itseni useita satoja kertoja 10-14-vuotiaana. Vaikka heitin lehdet jo viime vuosituhannella menemään, kaikki löytyy tietenkin nykyään netistä.

    Kuitenkin elän ihanan vaimoni kanssa seksintäyteisessä avioliitossa, joten eihän tässä ole järjen hiventä! Mikä on tämä tarve nimenomaan katsella? Katsoa, ja katsoa uudestaan ja uudestaan ikään kuin oman sydämensä haaremin naisia? Miksi oma vaimo ei ”riitä” – vaikka hän on unelmien täyttymys ja enemmänkin kaikin tavoin?!

    En osaa sanoa muuta kuin että kauniita alastomia naisia (mitä se sitten kenellekin merkitsee) on ihana katsella. Ja kuitenkin siitä tulee huono olo, toisin kuin oman vaimon kanssa rakastelusta. Mutta järki ei auta, tämä on sydämen asia, ja minun sydämeni näyttää olevan perin uppiniskainen ja itsekeskeinen.

    En halua hukata enää päivääkään tähän – ja silti taas viime yönä kompuroin kännykän kanssa. Prosessi eteni juuri niin kuin osuvasti kuvasit.

    Jotenkin kuitenkin aavistan, että olen omalla tielläni tullut käännekohtaan; tämä kaikki tympii raskaalla tavalla ja kaikki mikä kiinnostaa on jo nähty niin moneen kertaan, että sydämen likaviemärin pohja on vuosikymmenien jälkeen vastassa. Ja kuitenkin himo iskee aina yllättäen yhtä tuoreena juuri silloin kun sitä vähiten aavistaa. Sinänsä varsin harmiton himo, mutta aikaa vievä, energiaa tuhlaava ja elämää varastava.

    Katselen ja kuvittelen, ihailen ja haaveilen – siis petän vaimoani sydämessäni ja pakenen.
    Rakastelen elävän oman naiseni kanssa – siis elän ja rakastan.

    Ei kai tämä valinta voi olla kovin vaikea?
    Ja silti kuvittelen yhä uudestaan voivani valita sekä-että.
    Mutta se on mahdotonta, ja kaikki vieraiden naisten kuvien katselu on pois todellisesta rakkaudesta, masentaa ja tekee murheelliseksi.

    Siksi – tuhannenen kerran – eespäin ilman netin alastomia viettelijättäriä!

    Voimia kaikille!

    S.V.

    • Hei!

      Kiitos kommentista. Elävästi kuvattu oli tämä sinunkin versio. Pakonomaisten toiminta- ja ajatusmallien kanssa kamppailu on kyllä toisinaan hyvin hämmentävää, ristiriitaista ja ahdistavaa, mielen monella tavalla maahan painavaa. Mutta mitä enemmän näistä asioista on tietoinen, ja mitä enemmän itsensä kanssa uskaltaa tehdä töitä, sitä suurempi on palkinto, joka kaiken murheen takana odottaa. Sillä

      tuskan takana piilee kauneus
      kärsimyksen kuilussa
      täyttymys ja ilo

      Näin haluan ainakin uskoa. Kaikkea hyvää ja tsemppiä sinne! Itselle kirjoittaminen ainakin auttaa, toivottavasti omien ajatusten jakamisesta oli iloa myös sinulle.

  3. Taloudellisten haasteiden vuoksi suosittelen hakeutumista edunvalvontaan Maistraatin kautta. Et pääsisi tuhlaamaan rahojasi ja ei tulisi siitä morkkista.

Heitä kommentti