Itse rakennettu mielen vankila

En ole kirjoittanut aikoihin. Mielessä se on kyllä ollut, kesäkuusta saakka. En vain ole saanut aikaiseksi. Tätäkin kirjoitan kiireessä kirjaston koneella, koska haluan saada pihalle vihdoin edes jotain. Niin, ja koska hajotin oman koneeni muutama viikko sitten.

Hermo oli yksinkertaisesti liian kireällä ja käyttöjärjestelmän ”ei vastaa” -komento katkaisi  lopullisesti kamelin selän. Nyrkiniskun seurauksena läppärini päästi pihalle pienen savupilven kuin sarjakuvissa ja sammui tämän jälkeen päättäväisesti ja pysyvästi. Hetken olo oli epätodellinen: tämäkin vielä. Eihän minulla ole rahaa ostaa uutta.

Parin päivän kuluessa totesin, että tapahtunut taisi kuitenkin olla minulle vain hyvästä. Koneella hoidettavat asiat tulee nyt keskitettyä ekonomisesti tuntiin päivässä ja tätä varten on vieläpä raahauduttava kotoa kirjastoon. Niin, ja eipähän tule katsottua pornoa (aikuisviihteen tiirailu kännykästä kun ei koskaan oikein ole ollut minun juttuni – ruudun tulee olla suuri ja jos mahdollista, niitä on hyvä olla ainakin aksi).

Joten tässä sitä pitkästä aikaa ollaan, uutta postausta pohtimassa. Paljon on ehtinyt tapahtua ja samalla ei oikeastaan yhtään mitään. Olen kokenut iloa ja onnistumisen kokemuksia(jälleen), tutustunut uusiin ihmisiin(jälleen), saanut toteuttaa itseäni ja tehdä teatteria(jälleen), oppinut paljon uutta itsestäni ja mieleni koukeroista(jälleen) ja tämän jälkeen lipsunut, luisunut ja lopulta syöksynyt syvään ja näköalattomaan, ahdistuksen ja pettymyksen täyteiseen kuoppaan, josta ei tunnu olevan minkäänlaista ulospääsyä – jälleen. Jälleen, jälleen, jälleen, kerrasta, kuukaudesta, ja vuodesta toiseen löydän itseni hakkaamasta päätäni samaan seinään ja  pohtimasta miksi tämä elämä on niin helvetin vaikeaa.

Mitä enemmän aikaa ja vuosia on kulunut, sitä suurempaa osaa kauhun ja epätoivon tunteet ovat näiden haastavien kausien aikana näytellä. Taustalla leijuu pelottava kysymys: mitä jos tämä ei menekään ohi? Olen kuitenkin jo 36-vuotias. Entäpä jos elämäni onkin samanlaista taistelua hautaan saakka? Jaksanko minä sellaista? Onko se elämisen arvoista elämää? Olisiko kuitenkin parempi jos minua ei olisi?

Tiedän, että olen itse luonut nämä kahleet. Olen itse rakentanut tämän mieleni vankilan, mutta en silti pääse sieltä ulos vaikka kuinka yritän. Muurit ovat paksut ja vahvat, ja vaikka toisinaan onnistunkin murtamaan niistä osan ja luikahtamaan vapauteen, huomaan pian olevani taas henkisessä syöksykierteessä kohti tuttua tyrmää.

Tällaisina hetkinä, kun on aikansa skarpannut ja tsempannut, ja tuttu, musta kuilu yhtäkkiä ja varoittamatta avautuukin eteen, on sinne yllättävän helppo myös kadota. Pahaan oloon saattaa toisinaan tarrautua kuin vanhaan ystävään. Siitä haluaa pitää kiinni, koska vaikka kärsimys ei olekaan kivaa, on se kuitenkin tuttua ja turvallista. Ja mitä enemmän siihen tarrautuu, sitä enemmän se myös voimistuu. Joskus on helpompi vain olla välittämättä, antaa kaiken olla ja vajota.

En tiedä, ehkä minulta puuttuu rohkeus. Tai usko. Tai pitkäjänteisyys. Ehkä kokeilen vääriä keinoja. Ehkä yritän liikaa. Ehkä ongelma on joku näistä, nämä kaikki yhdessä tai ei mikään näistä. En tiedä. Välillä tuntuu, että en todellakaan enää tiedä.

No, jotain sentään tiedän. Kuten sen, että pornoriippuvuudessani ei pohjimmiltaan ole kysymys pornosta. Siinä on kysymys paljon enemmästä. Siinä on kyse yksinäisyydestä, pelosta, ahdistuksesta ja vihasta. Ennen kaikkea siinä on kyse tyhjyyden tunteesta. Porno tarjoaa minulle pakokeinon tästä kaikesta. Näin on, koska mielen keskittyessä sataprosenttisesti käsillä olevaan nautintoon, kaikki muu katoaa. Paska maailma, paineen tuntu, syyllisyys ja yksinäisyys – näille tunteille ei kiiman ja innostuneen odotuksen keskellä yksinkertaisesti ole sijaa. Pornoa katsoessa koen todella olevani hetken vapaa. Mutta vain hetken. Jokaista sessiota seuraa takuuvarmasti laukeamisen jälkeinen tyhjyys, sekä harmaa todellisuus, joka on jälleen kerran päällystetty uudella kerroksella pettymystä: taaskaan ei ollu voimia vastustaa.

Tästä kai riippuvuuksissa on muutenkin kyse, oli addiktion kohde sitten porno, uhkapeli, alkoholi tai huumeet. Se on selviytymiskeino. Käyttäytymismalli, jonka avulla opetellut saamaan annoksen unohdusta aina kun tuntuu, ettei enää kestä arjen painetta. Hyvä puoli tässä kaikessa on se, että tästä käyttäytymismallista on myös mahdollista opetella pois. Sanovat, että myös niiden negatiivisten tunteiden kanssa on mahdollista oppia elämään. Miten se tapahtuu, sitä vielä tiedä.

No niin, aika loppuu ja enempää en keksi, joten olkoon siinä. Ensimmäinen uusi postaus ulkona neljään kuukauteen. Hyvä minä! Jos aivan rehellisiä ollaan, juuri nyt olo on oikeastaan ihan siedettävä. Ja koska joka ikinen hetki on kuitenkin nyt, ei muulla kai oikeastaan ole mitään väliä.

Mielessä on yhä lämpimänä puoli vuotta kestänyt matka, jonka kuljin yhdessä muiden kokemusasiantuntijakoulutukseen osallistuneiden ja siitä viime viikolla valmistuneiden rohkeiden ihmisten(hyvä ME!) kanssa. Tämän lisäksi suuntaan huomenna  Poriin, jossa alkavat Elämä kunnossa 2.0 -komediaesityksen treenit. Saan olla hetken poissa kotoa, ihmisten seurassa, ja keskittää energiani ja huomioni johonkin mielekkääseen tekemiseen. Joten, eiköhän se taas tästä.

Toistaiseksi.

 

10 vastausta artikkeliin ”Itse rakennettu mielen vankila

  1. Hei Toni!

    Pakko aina sulle jotakin kommentoida, sen verran avoimesti kirjoitat, ettei se voi olla puhuttelematta. Joskus aiemmin kirjotin sulle, että olen itsekin selvinnyt pitkästä ”syöksykierteestä” ja ihme kyllä voin jo paljon paremmin.

    Seurustelin aikoinaan kolme vuotta Israelin juutalaisen miehen kanssa ja hän puhui usein siitä, että elämä ei ole helppoa, se on vaikeaa ja ihmisellä joka ajattelee ja tiedostaa, on väistämättä paljon asioita, jotka mietityttävät ja aiheuttavat ahditusta, ne siis pitäisi vain hyväksyä osaksi ihmiselämää. Tietenkin on kokemuksia niin lapsuudessa kuin aikuisuudessakin, jotka horjuttavat ja aiheuttavat traumoja, mutta niistäkin on mahdollista päästä yli, kun ei juokse karkuun vaan on valmis kohtaamaan ne raskaat ja ikävätkin tunteet.

    Joku aika sitten Ylellä oli tälläinen artikkeli:

    ”Pitkän kipukierteen jälkeen Iiro ei jaksanut enää elää, sillä hänellä ei ollut rinnalla kulkijaa. Sellaista ei nykyisessä terveydenhuollossa monesti ole.”

    https://yle.fi/uutiset/3-10381978

    Vaikka minun ”tarinani” ei ole sama, niin yhteneväisiä tuntemuksia kylläkin ja tätä lukiessani ajattelin, miten onnekas olen, että selvisin. Ja siksi haluan sano sinulle, että niinä huonoimpinakin hetkinä muista minua, kun sanon, että monta vuotta halusin kuolla ja nyt lähinnä pelkään, että kuolen, koska olisi kiva saada vähän hyviä, hauskoja ja kukaviakin vuosia, kun olen vihdoin taas selvinnyt elävien kirjoihin, ihan henkisestikin. 🙂

    Pikku hiljaa tässä etenen minäkin, mutta koko ajan paremmilla fiiliksillä, rauhallisesti ja hyväntuulisesti.

    Hyviä vointeja sulle Toni ja muista olla armollinen itsellesi. Ei itse ruoskintaa eikä haukkumista vaan enneminkin, katsele vaikka kuvia itsestäsi lapsena ja mieti mitä se lapsi sinussa tänä päivänä kaipaisi, mitä sille lapselle haluaisit sanoa ja miten häntä rohkaisisit. Ethän varmaan haluaisi sitä viisi tai kymmen vuotiastakaan Tonia haukkua tai rangaista, vaan ehkä lempeästi rohkaista uskaltamaan elää ja olla oma itsensä.. ??

    Eli haleja täältä ja hyviä käytettyjä tietokoneita saa ostaa Taitonetistä. Itse ostin vuosi sitten ja olen ollut tyytyväinen (koitin sen linkin jo tänne laittaa, mutta ei ainakaan vielä ilmestynyt, joten tässä uusiksi..)

    https://taitonetti.fi/index.php?route=common/home

    • Hei!

      Kiitos kommentista ja vinkeistä. Muistan kyllä aiemmankin kommenttisi. Hyviä vointeja myös sinne!

  2. Kiitos Toni.
    Tämä oli ehkä hienoin kirjoituksesi tähän asti kaikessa karuudessaan ja osui ytimeen ja tuli sieltä! Aitous ja rehellisyys ovat vahvasti läsnä joka rivillä.

    Voimia meille kaikille.

  3. Tästä on varmasti joku kommentoinutkin aiemmin, mutta pakko kysyä että oletko käynyt terapiassa? Kuulostaa vahvasti siltä että tarvitsisit sitä. Itse kävin ja vaikka taistelu jatkuu yhä niin tunnen omaavani paljon uusia työkaluja vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Suosittelen myös päivittäistä meditaatiota/mindfullnessia. Vaikea kuitenkaan uskoa että et olisi näihin keinoihin tutustunut, mutta selkeästi muut ongelmat estävät niiden potentiaalisen hyödyntämisen. Turhalta lätinältähän tämä kaikki tuntuu silloin kun oikeasti tuntuu siltä että muutos ei ole mahdollista. Mutta toivon että et luovuttaisi. Olisi muuten loistavaa jos olisi olemassa taho joka järjestäisi vertaisryhmiä pornoaddikteille, tekisi meille kaikille varmasti hyvää purkaa näitä asioita turvallisessa sosiaalisessa ympäristössä…

    • Hei!

      Juu, olen käynyt terapiassa joka maanantai nyt jo noin puolentoistavuoden ajan. 🙂 Välillä tuntuu, että siitä on iso apu ja välillä se sitten hieman turhauttaa. Zen-meditaatio on myös tullut tutuksi, ja vaikka myös se on osoittautunut äärimmäisen toimivaksi keinoksi rauhoittaa levoton mieli, on sitä ollut melko haastavaa saada päivittäiseksi rutiiniksi. Ei kuitenkaan hätää, en ole vielä mitenkään luovuttamassa. Täytyy sanoa, että viimeiset kaksi viikkoa Porissa postauksessa mainitun työn merkeissä ovat merkittävällä tavalla parantaneet vointia. Mikäs siinä kun on saanut tehdä koulutusta vastaavaa työtä innostavassa porukassa ja siitä vielä maksetaan. Ehkä se tästä.

      Tuo vertaistukiryhmä olisi kyllä aika kova juttu. Sellaiselle varmasti olisi kysyntää ympäri Suomen. Olen itse käynyt muutamassakin Sex Addicts Anonymous -ryhmässä, eli tällaisissa kahdentoista askeleen AA-ryhmissä tutustumassa, mutta ne eivät olleet ihan minun juttuni. Se filosofia siinä taustalla, kuten myös usko ”korkeampaan voimaan”, joka on kahdentoista askeleen liikkeen ytimessä eivät ihan resonoineet minulle. Monihan on noista kyllä ison avun saanut.

      Kiitos kommentista, ja tässä vielä toukokuinen postaus jossa kerron hieman terapiasta: https://pornoaddiktinpaivakirja.fi/2018/05/11/terapiasta-ja-sen-hyodyista/

      • Luinkin tämän postauksen sen jälkeen kun tämän kommentin laitoin, ja loistavaa jos menee nyt paremmin! Itsekin olen tässä nyt kohta parisen vuotta jo yrittänyt lopettaa. Viimeksi repsahdin tänään, mutta tässä on tullut pornosta pidettyä sen verran taukoja että oma seksuaalisuus tuntuun vähän paremmin vastaavan luonnollisempiin ärsykkeisiin. Seksiä en ole koskaan harrastanut (yrityksiä muutama) ja pornon katselu alkoi siinä 10-11v. Nyt olen tapaillut tässä yhtä mukavaa naista ja pakkohan se on kertoa tästä kaikesta, jos pornon aiheuttaman erektiohäiriön päälle iskee vielä salailun vahvistamat suorituspaineet niin eihän siitä mitään tulisi. Joka tapauksessa mieliala on paljon parempi kuin mitä se oli esim. puoli vuotta sitten. Voimia sinulle veli, ja kiitos että olet levittänyt sanaa tästä vielä suht tuntemattomasta ongelmasta.

        • Joo, ne suorituspaineet voivat olla kyllä melkoiset, oli taustalla porno-ongelmaa tai ei. Hyvä kuitenkin, että myös sinun mielialasi on parempaan päin. Rohkaisen ehdottomasti puhumaan, se varmasti helpottaa kun ei tarvitse moista asiaa pitää sisällään. Toisaalta kannattaa muistaa, että ihmiset voivat reagoida tällaiseen asiaan hyvin eri tavoin, varsinkin jos kyse on kumppanista tai ihmisestä jota tapailee. Silti uskon, että avoimuus ja rehellisyys on tuollaisessa tilanteessa ehdottomasti se way to go, vaikka eihän se toki aina helppoa ole.

          Tsemiä sinne!

Heitä kommentti