Itse rakennettu mielen vankila

En ole kirjoittanut aikoihin. Mielessä se on kyllä ollut, kesäkuusta saakka. En vain ole saanut aikaiseksi. Tätäkin kirjoitan kiireessä kirjaston koneella, koska haluan saada pihalle vihdoin edes jotain. Niin, ja koska hajotin oman koneeni muutama viikko sitten.

Hermo oli yksinkertaisesti liian kireällä ja käyttöjärjestelmän ”ei vastaa” -komento katkaisi  lopullisesti kamelin selän. Nyrkiniskun seurauksena läppärini päästi pihalle pienen savupilven kuin sarjakuvissa ja sammui tämän jälkeen päättäväisesti ja pysyvästi. Hetken olo oli epätodellinen: tämäkin vielä. Eihän minulla ole rahaa ostaa uutta.

Parin päivän kuluessa totesin, että tapahtunut taisi kuitenkin olla minulle vain hyvästä. Koneella hoidettavat asiat tulee nyt keskitettyä ekonomisesti tuntiin päivässä ja tätä varten on vieläpä raahauduttava kotoa kirjastoon. Niin, ja eipähän tule katsottua pornoa (aikuisviihteen tiirailu kännykästä kun ei koskaan oikein ole ollut minun juttuni – ruudun tulee olla suuri ja jos mahdollista, niitä on hyvä olla ainakin aksi).

Joten tässä sitä pitkästä aikaa ollaan, uutta postausta pohtimassa. Paljon on ehtinyt tapahtua ja samalla ei oikeastaan yhtään mitään. Olen kokenut iloa ja onnistumisen kokemuksia(jälleen), tutustunut uusiin ihmisiin(jälleen), saanut toteuttaa itseäni ja tehdä teatteria(jälleen), oppinut paljon uutta itsestäni ja mieleni koukeroista(jälleen) ja tämän jälkeen lipsunut, luisunut ja lopulta syöksynyt syvään ja näköalattomaan, ahdistuksen ja pettymyksen täyteiseen kuoppaan, josta ei tunnu olevan minkäänlaista ulospääsyä – jälleen. Jälleen, jälleen, jälleen, kerrasta, kuukaudesta, ja vuodesta toiseen löydän itseni hakkaamasta päätäni samaan seinään ja  pohtimasta miksi tämä elämä on niin helvetin vaikeaa.

Mitä enemmän aikaa ja vuosia on kulunut, sitä suurempaa osaa kauhun ja epätoivon tunteet ovat näiden haastavien kausien aikana näytellä. Taustalla leijuu pelottava kysymys: mitä jos tämä ei menekään ohi? Olen kuitenkin jo 36-vuotias. Entäpä jos elämäni onkin samanlaista taistelua hautaan saakka? Jaksanko minä sellaista? Onko se elämisen arvoista elämää? Olisiko kuitenkin parempi jos minua ei olisi?

Tiedän, että olen itse luonut nämä kahleet. Olen itse rakentanut tämän mieleni vankilan, mutta en silti pääse sieltä ulos vaikka kuinka yritän. Muurit ovat paksut ja vahvat, ja vaikka toisinaan onnistunkin murtamaan niistä osan ja luikahtamaan vapauteen, huomaan pian olevani taas henkisessä syöksykierteessä kohti tuttua tyrmää.

Tällaisina hetkinä, kun on aikansa skarpannut ja tsempannut, ja tuttu, musta kuilu yhtäkkiä ja varoittamatta avautuukin eteen, on sinne yllättävän helppo myös kadota. Pahaan oloon saattaa toisinaan tarrautua kuin vanhaan ystävään. Siitä haluaa pitää kiinni, koska vaikka kärsimys ei olekaan kivaa, on se kuitenkin tuttua ja turvallista. Ja mitä enemmän siihen tarrautuu, sitä enemmän se myös voimistuu. Joskus on helpompi vain olla välittämättä, antaa kaiken olla ja vajota.

En tiedä, ehkä minulta puuttuu rohkeus. Tai usko. Tai pitkäjänteisyys. Ehkä kokeilen vääriä keinoja. Ehkä yritän liikaa. Ehkä ongelma on joku näistä, nämä kaikki yhdessä tai ei mikään näistä. En tiedä. Välillä tuntuu, että en todellakaan enää tiedä.

No, jotain sentään tiedän. Kuten sen, että pornoriippuvuudessani ei pohjimmiltaan ole kysymys pornosta. Siinä on kysymys paljon enemmästä. Siinä on kyse yksinäisyydestä, pelosta, ahdistuksesta ja vihasta. Ennen kaikkea siinä on kyse tyhjyyden tunteesta. Porno tarjoaa minulle pakokeinon tästä kaikesta. Näin on, koska mielen keskittyessä sataprosenttisesti käsillä olevaan nautintoon, kaikki muu katoaa. Paska maailma, paineen tuntu, syyllisyys ja yksinäisyys – näille tunteille ei kiiman ja innostuneen odotuksen keskellä yksinkertaisesti ole sijaa. Pornoa katsoessa koen todella olevani hetken vapaa. Mutta vain hetken. Jokaista sessiota seuraa takuuvarmasti laukeamisen jälkeinen tyhjyys, sekä harmaa todellisuus, joka on jälleen kerran päällystetty uudella kerroksella pettymystä: taaskaan ei ollu voimia vastustaa.

Tästä kai riippuvuuksissa on muutenkin kyse, oli addiktion kohde sitten porno, uhkapeli, alkoholi tai huumeet. Se on selviytymiskeino. Käyttäytymismalli, jonka avulla opetellut saamaan annoksen unohdusta aina kun tuntuu, ettei enää kestä arjen painetta. Hyvä puoli tässä kaikessa on se, että tästä käyttäytymismallista on myös mahdollista opetella pois. Sanovat, että myös niiden negatiivisten tunteiden kanssa on mahdollista oppia elämään. Miten se tapahtuu, sitä vielä tiedä.

No niin, aika loppuu ja enempää en keksi, joten olkoon siinä. Ensimmäinen uusi postaus ulkona neljään kuukauteen. Hyvä minä! Jos aivan rehellisiä ollaan, juuri nyt olo on oikeastaan ihan siedettävä. Ja koska joka ikinen hetki on kuitenkin nyt, ei muulla kai oikeastaan ole mitään väliä.

Mielessä on yhä lämpimänä puoli vuotta kestänyt matka, jonka kuljin yhdessä muiden kokemusasiantuntijakoulutukseen osallistuneiden ja siitä viime viikolla valmistuneiden rohkeiden ihmisten(hyvä ME!) kanssa. Tämän lisäksi suuntaan huomenna  Poriin, jossa alkavat Elämä kunnossa 2.0 -komediaesityksen treenit. Saan olla hetken poissa kotoa, ihmisten seurassa, ja keskittää energiani ja huomioni johonkin mielekkääseen tekemiseen. Joten, eiköhän se taas tästä.

Toistaiseksi.

 

19 vastausta artikkeliin ”Itse rakennettu mielen vankila

  1. Hei Toni!

    Pakko aina sulle jotakin kommentoida, sen verran avoimesti kirjoitat, ettei se voi olla puhuttelematta. Joskus aiemmin kirjotin sulle, että olen itsekin selvinnyt pitkästä ”syöksykierteestä” ja ihme kyllä voin jo paljon paremmin.

    Seurustelin aikoinaan kolme vuotta Israelin juutalaisen miehen kanssa ja hän puhui usein siitä, että elämä ei ole helppoa, se on vaikeaa ja ihmisellä joka ajattelee ja tiedostaa, on väistämättä paljon asioita, jotka mietityttävät ja aiheuttavat ahditusta, ne siis pitäisi vain hyväksyä osaksi ihmiselämää. Tietenkin on kokemuksia niin lapsuudessa kuin aikuisuudessakin, jotka horjuttavat ja aiheuttavat traumoja, mutta niistäkin on mahdollista päästä yli, kun ei juokse karkuun vaan on valmis kohtaamaan ne raskaat ja ikävätkin tunteet.

    Joku aika sitten Ylellä oli tälläinen artikkeli:

    ”Pitkän kipukierteen jälkeen Iiro ei jaksanut enää elää, sillä hänellä ei ollut rinnalla kulkijaa. Sellaista ei nykyisessä terveydenhuollossa monesti ole.”

    https://yle.fi/uutiset/3-10381978

    Vaikka minun ”tarinani” ei ole sama, niin yhteneväisiä tuntemuksia kylläkin ja tätä lukiessani ajattelin, miten onnekas olen, että selvisin. Ja siksi haluan sano sinulle, että niinä huonoimpinakin hetkinä muista minua, kun sanon, että monta vuotta halusin kuolla ja nyt lähinnä pelkään, että kuolen, koska olisi kiva saada vähän hyviä, hauskoja ja kukaviakin vuosia, kun olen vihdoin taas selvinnyt elävien kirjoihin, ihan henkisestikin. 🙂

    Pikku hiljaa tässä etenen minäkin, mutta koko ajan paremmilla fiiliksillä, rauhallisesti ja hyväntuulisesti.

    Hyviä vointeja sulle Toni ja muista olla armollinen itsellesi. Ei itse ruoskintaa eikä haukkumista vaan enneminkin, katsele vaikka kuvia itsestäsi lapsena ja mieti mitä se lapsi sinussa tänä päivänä kaipaisi, mitä sille lapselle haluaisit sanoa ja miten häntä rohkaisisit. Ethän varmaan haluaisi sitä viisi tai kymmen vuotiastakaan Tonia haukkua tai rangaista, vaan ehkä lempeästi rohkaista uskaltamaan elää ja olla oma itsensä.. ??

    Eli haleja täältä ja hyviä käytettyjä tietokoneita saa ostaa Taitonetistä. Itse ostin vuosi sitten ja olen ollut tyytyväinen (koitin sen linkin jo tänne laittaa, mutta ei ainakaan vielä ilmestynyt, joten tässä uusiksi..)

    https://taitonetti.fi/index.php?route=common/home

    • Hei!

      Kiitos kommentista ja vinkeistä. Muistan kyllä aiemmankin kommenttisi. Hyviä vointeja myös sinne!

  2. Kiitos Toni.
    Tämä oli ehkä hienoin kirjoituksesi tähän asti kaikessa karuudessaan ja osui ytimeen ja tuli sieltä! Aitous ja rehellisyys ovat vahvasti läsnä joka rivillä.

    Voimia meille kaikille.

  3. Tästä on varmasti joku kommentoinutkin aiemmin, mutta pakko kysyä että oletko käynyt terapiassa? Kuulostaa vahvasti siltä että tarvitsisit sitä. Itse kävin ja vaikka taistelu jatkuu yhä niin tunnen omaavani paljon uusia työkaluja vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Suosittelen myös päivittäistä meditaatiota/mindfullnessia. Vaikea kuitenkaan uskoa että et olisi näihin keinoihin tutustunut, mutta selkeästi muut ongelmat estävät niiden potentiaalisen hyödyntämisen. Turhalta lätinältähän tämä kaikki tuntuu silloin kun oikeasti tuntuu siltä että muutos ei ole mahdollista. Mutta toivon että et luovuttaisi. Olisi muuten loistavaa jos olisi olemassa taho joka järjestäisi vertaisryhmiä pornoaddikteille, tekisi meille kaikille varmasti hyvää purkaa näitä asioita turvallisessa sosiaalisessa ympäristössä…

    • Hei!

      Juu, olen käynyt terapiassa joka maanantai nyt jo noin puolentoistavuoden ajan. 🙂 Välillä tuntuu, että siitä on iso apu ja välillä se sitten hieman turhauttaa. Zen-meditaatio on myös tullut tutuksi, ja vaikka myös se on osoittautunut äärimmäisen toimivaksi keinoksi rauhoittaa levoton mieli, on sitä ollut melko haastavaa saada päivittäiseksi rutiiniksi. Ei kuitenkaan hätää, en ole vielä mitenkään luovuttamassa. Täytyy sanoa, että viimeiset kaksi viikkoa Porissa postauksessa mainitun työn merkeissä ovat merkittävällä tavalla parantaneet vointia. Mikäs siinä kun on saanut tehdä koulutusta vastaavaa työtä innostavassa porukassa ja siitä vielä maksetaan. Ehkä se tästä.

      Tuo vertaistukiryhmä olisi kyllä aika kova juttu. Sellaiselle varmasti olisi kysyntää ympäri Suomen. Olen itse käynyt muutamassakin Sex Addicts Anonymous -ryhmässä, eli tällaisissa kahdentoista askeleen AA-ryhmissä tutustumassa, mutta ne eivät olleet ihan minun juttuni. Se filosofia siinä taustalla, kuten myös usko ”korkeampaan voimaan”, joka on kahdentoista askeleen liikkeen ytimessä eivät ihan resonoineet minulle. Monihan on noista kyllä ison avun saanut.

      Kiitos kommentista, ja tässä vielä toukokuinen postaus jossa kerron hieman terapiasta: https://pornoaddiktinpaivakirja.fi/2018/05/11/terapiasta-ja-sen-hyodyista/

      • Luinkin tämän postauksen sen jälkeen kun tämän kommentin laitoin, ja loistavaa jos menee nyt paremmin! Itsekin olen tässä nyt kohta parisen vuotta jo yrittänyt lopettaa. Viimeksi repsahdin tänään, mutta tässä on tullut pornosta pidettyä sen verran taukoja että oma seksuaalisuus tuntuun vähän paremmin vastaavan luonnollisempiin ärsykkeisiin. Seksiä en ole koskaan harrastanut (yrityksiä muutama) ja pornon katselu alkoi siinä 10-11v. Nyt olen tapaillut tässä yhtä mukavaa naista ja pakkohan se on kertoa tästä kaikesta, jos pornon aiheuttaman erektiohäiriön päälle iskee vielä salailun vahvistamat suorituspaineet niin eihän siitä mitään tulisi. Joka tapauksessa mieliala on paljon parempi kuin mitä se oli esim. puoli vuotta sitten. Voimia sinulle veli, ja kiitos että olet levittänyt sanaa tästä vielä suht tuntemattomasta ongelmasta.

        • Joo, ne suorituspaineet voivat olla kyllä melkoiset, oli taustalla porno-ongelmaa tai ei. Hyvä kuitenkin, että myös sinun mielialasi on parempaan päin. Rohkaisen ehdottomasti puhumaan, se varmasti helpottaa kun ei tarvitse moista asiaa pitää sisällään. Toisaalta kannattaa muistaa, että ihmiset voivat reagoida tällaiseen asiaan hyvin eri tavoin, varsinkin jos kyse on kumppanista tai ihmisestä jota tapailee. Silti uskon, että avoimuus ja rehellisyys on tuollaisessa tilanteessa ehdottomasti se way to go, vaikka eihän se toki aina helppoa ole.

          Tsemiä sinne!

  4. Olen seurannut jonkin aikaa kirjoituksiasi ja haluaisin kertoa oman tarinani sinulle ja blogisi lukijoille.
    Olen pornoaddiktin vaimo. Mieheni pystyi salaamaan ja piilottamaan asian vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Olemme olleet yhdessä yli 30 vuotta joten arvaat, että olen jo iällä pilassa.
    Asia paljastui viime kesänä sattumalta, kun tapasin mieheni koneelta selailemassa netin punaisia sivuja. Ryhdyin tutkimaan koneen historiaa ja huomasin, että tältä koneelta löytyi tällaista historiaa yli vuoden ajalta. Mies oli pyörinyt noilla samoilla sivuilla monia kertoja päivässä ja noussut jopa yöllä selailemaan klippejä.
    Suhteemme oli ollut jo pitkään seksitön ja olimme olleet täysin ilman läheisyyttä kauan. Nukuimme eri huoneissa. Mieheni jäi yli kymmen vuotta aiemmin eläkkeelle kuin minä, joten yksinoloa ja turhautumista varmaankin riitti. Lisäksi tuli sairaus… eturauhasvaivoja. Minulle tuli käsitys, että seksiä tai minkäänlainen kiinnostusta tätä aluetta kohtaan ei enää ollut.
    Todellisuus kuitenkin paljastui minulle. Se oli järkytys ja loukkasi minua kovasti, koska olin luullut ettei mies ollut enää kykenevä minkäänlaiseen lähentymiseen lääkitystensä takia. Näin ei kuitenkaan ollut. Tunsin itseni hyljätyksi, petetyksi ja loukatuksi sen takia, että minulle oli valehdeltu nämä vuosikymmenet.
    Nyt kun olen hieman toipunut tästä järkytyksestä, olen yrittänyt korjata tilannetta. Olemme muuttaneet takaisin yhteiseen makuuhuoneeseen. Olen yrittänyt lähentyä miestäni esim. nukkumalla hänen selkänsä takana. Hyvin lähellä. Hyväillä ja hivellä häntä. Pusutella ja nukkua lusikassa ym.
    Silti tuntuu etten saa mitään kontaktia häneen. Asiasta ei kärsi puhua. Minkäänlaista kädenojennusta ei tule hänen taholtaan. Ainoastaan se, ettei hän häädä minua pois siitä.
    Minulla on suuria ongelmia siitä, miten jaksan tämän. Mielessä on käynyt eroaminen, mutta se tuntuu vaikealta, koska olemme molemmat jo vanhoja.
    Luulen, että meitä tällä tavalla hyljättyjä naisia on paljon nykyisin, koska on ns. vapaa netti ja pääsy sinne kaikilla. Pornoa tungetaan joka tuutista. Siihen on helppo vajota. Se rikkoo parisuhteita… olen siitä varma, koska asioita on hyvin helppo salata.
    Sanon neuvoksi teille nuorille miehille, jotka olette parisuhteissa. Ottakaa partnerinne huomioon ajoissa. Älkää päästäkö tilannetta siihen, että salaatte asioita. Jos on pakko katsoa pornoa, ottakaa kaverinne mukaan siihen jollakin tavalla. Vihjatkaa hänelle, jos olette huomanneet, että asiasta on tullut salaisuus. Paljastakaa oma heikkoutenne ja lähtekää yhdessä etsimään tietä ulos. Tämä tietenkin vaatii sen, että tunteita on vielä jäljellä, eikä liiton haaksirikko ole vielä ovella.
    Suureksi ongelmaksi koen myös sen, etten voi puhua tästä kenenkään kanssa ja näin saada vaikkapa vertaistukea tai tsemppiä jaksamiseen. Olen kirjoittanut kyllä 250 sivuisen päiväkirjan, johon olen ladannut tuskani. Koen ettei sekään riitä. Elämä tuntuu turhalta ja jaksaminen arjessa työläältä, harmaalta taaperrukselta, jossa ei näy mitään valoa.

    • Hei! Vastaan sinulle näin sivullisena: Kiitos kauniista kirjoituksestasi, vaikka myös surullisesta. Nelikymppinen ystäväni kärsii myöskin liitossa, jossa mies torjuu kaiken läheisyyden. Miehen pornon käytöstä ei ole tietoa, mutta muuten kuulostaa kovin samankaltaiselta. Vinkkaan häntä lukemaan kirjoituksesi.

      Toivottavasti löytäisit vertaistukea. Asioiden kantaminen yksin on aina raskasta!!

      Kaikkea hyvää sinulle!!

      T. Kaisa

    • Hei!

      Pahoittelut vastauksen viipymisestä. En ole hetkeen käynyt itsekään täällä sivustolla. Kiitos kuitenkin kommentistasi ja tarinasi jakamisesta. Se on varsin lohduton ja surullinen, mutta juuri siksi olen iloinen, että kirjoitit. Uskon, että moni nainen tässäkin maassa pystyy samaistumaan tilanteeseesi. Muistan, että eritoten blogin alkuvaiheessa tänne tuli paljon kommentteja, joissa ihmiset kertoivat omista ongelmistaan liittyen pornon kulutukseen. Niiden joukossa oli myös joitain vastaavanlaisia kuvauksia kun tämä sinun. Ainakin ihan ensimmäisen postauksen kommenttikentässä niitä taitaa olla muutama.

      Tietämättä taustoistanne tarkemmin rohkenen kuitenkin kirjoittaa, että miehesi tuskin tekee mitään kuvailemastasi pahuuttaan tai ilkeyttään. Nykyisenkaltainen nettiporno on asia, jonka katsomiseen on helppo jäädä kiinni, kuten itsekin kirjoitit. Sitä on helposti saatavilla, se on ilmaista ja tarjontaa on loputtomasti. Sieltä voi löytää aina jotain uutta. Hän saattaa tuntea aivan yhtä suurta surua ja tuskaa kuin sinäkin, mutta on vain jäänyt niin syvälle kiinni tiettyihin ajatus- ja toimintamalleihin, että kynnys puhua ja ottaa asia esille tuntuu lähes mahdottomalta. Ja tunne voi tietysti olla molemminpuolinen.

      Jos asian esiin ottaminen miehesi tai jonkun läheisen tai tuttavan kanssa tuntuu mahdottomalta, oletko tutkinut millaisia mielenterveyspalveluja kunnassasi olisi tarjolla? Joillekin kynnys ottaa yhteyttä mielenterveyspalveluihin voi olla varsin korkealla, mutta on hyvä muistaa, että hakeakseen apua kyseisiltä tahoilta ei missään nimessä tarvitse olla mieleltään sairas. Mielenterveys voi olla järkkynyt ja huonolla tolalla ilman, että kyseessä olisi mikään varsinainen sairaus. Puhuminen voi monesti olla alkuun helpompaa jollekin tuntemattomalle.

      Toivottavasti valo löytää arkeesi ja elämääsi jotain kautta, vaikka vuoden pimeintä aikaa juuri nyt elämmekin.

      Terveisin
      Toni

      PS sen 250 -sivuisen päiväkirjan lisäksi olet nyt kirjoittanut myös vastauksen tähän blogiin. Jos sitä päiväkirjaa ei ole kukaan muu lukenut kuin sinä, niin tämän kirjoituksesi on varmasti lukenut jo useampikin. Joku toinen oli jo kommentoinutkin. Ainakin jollain tasolla olet päässyt jo ”puhumaan” ja tullut ainakin hieman kuulluksi. Ehkä tämä on jonkin alku?

  5. Toni, kirjoitit joskus jostain kirjahaaveistasi, mutta ideasi aihe oli muistaakseni jotain muuta kuin pornoriippuvuus. Aikaansaamisen kanssa oli jotain vaikeuksia vai? Mutta mikset kirjoittaisi pornoaddiktiostasi kirjaa? Varsinkin alussa sait sellaisen määrän julkisuutta, että tällaiselle kirjalle olisi varmasti kysyntää. Kynähän sulla tuntuu pysyvän kädessä, sulla riittää aiheesta tietoa ja sanottavaa ja vielä kun saisit ammattimaisen kustannustoimittajan niin hyvä tulisi.

    Tai ehkä tällainen on jo sulla työn alla?

    • Moi!

      Joo, kirjoittaminen kiinnostaa kyllä kovasti ja ideoita pulpahtelee mieleeni lähes taukoamatta. Ne poukkoilevat päässäni ja risteilevät sinne, tänne. Ideoita näytelmiksi, elokuviksi, romaaneiksi, kirjoiksi… Näkymiä tilanteista ja kohtauksista, tihentyneistä hetkistä, jotka kertovat pienellä paljon ja joista voisi kasvaa jotain suurempaa, ehkä kokonainen tarina. Näkymiä erilaisista muodoista ja niiden synnyttämistä mahdollisuuksista kertoa tuo tarina. Kuvia ihmiskohtaloista ja ihmissuhteiden verkostoista, tuntumia erilaisista teemoista ja aiheista… Joidenkin äärellä tulee vietettyä aikaa melko paljonkin. Ideat johtavat toiseen ja maailma alkaa rakentua. Kunnes ei enää jaksa. Kunnes idea ei enää vedä. Kunnes tilalle tulee jotain uutta. Kunnes taloudellinen paine, taistelu oman olon kanssa ja kaikki tämä saatanan paska pyyhkivät kaiken luovuuden tieltään. Stressi, ahdistus, jatkuva huoli siitä miten saa maksettua seuraavan kuun vuokran. Nämä eivät ole kovin otolliset lähtökohdat vaativan ja pitkäkestoisen kirjoitusprojektin työstämiseen saati loppuun viemiseen. Toisinaan tuntuu, että minulla on niin paljon kerrottavaa, mutta en saa mitään aikaan. Kaikki on kesken.

      Idea pornoriippuvuutta käsittelevästä kirjasta on yksi näistä ideoista. Ehkä joskus sellainen toteutuu. Ensin minun on kuitenkin päästävä eroon itse riippuvuudesta.

      • Olet kumminkin tehnyt komiikkaa ja teatteria ja ehkä jotain muutakin duunia? Siis muiden kanssa sovittuja, aikataulutettuja juttuja jotka on ollut pakko hoitaa sovitussa aikataulussa? Nämä olet kai melko lailla saanut hoidettua ongelmistasi huolimatta?

        Joten ehkä sinua potkisi asiassa eteenpäin se, että vaan sopisit kirjan tekemisestä – tai mistä vaan mielekkäältä tuntuvalta projektista – jonkun kanssa.

        Minua vaivaa ihan sama ongelma: ilman aikatauluja ja muiden odotusten luomia paineita en saa mitään valmiiksi. Mutta kun jotain on sovittu, sen on sitten hoiduttava. Esimerkiksi oma esikoiskirjani on valmistumassa parhaillaan. Tiedän, että siinä on iso työ, mutta luotan siihen että se valmistuu. Kustannussopimus, johon on kirjattu tietty määräpäivä kässärille, vähän kuin pakottaa sen valmistumaan.

        Ainakaan tietokirjojen maailmassa ei siis tarvitse tehdä valmista kässäriä saadakseen kustannussopimus. Jos sulla on hyvin jäsennelty idea ja perusteita sille, miksi tälle kirjalle olisi kysyntää, voit saada sopimuksen. Johan blogisi saama media- ja muu huomio sekä oma tunnettuutesi esiintyjänä viittaa siihen, että jonkun kannattaisi kustantaa kirjasi pornoriippuvuudesta.

        Minun oloani tuollaiset projektit ovat myös helpottaneet masentuneimpina aikoinani. Kun ei muussa elämässä tunnu olevan mitään hyvää, niin kiinnostavaan työhön uppoutuminen vie ikävät ajatukset pois.

        Tsemppiä alkaneeseen vuoteen, olkoon se edellistä parempi!

        • Kiitos hurjasti tsempistä ja vinkeistä!

          Tottahan se on, että on suunnattoman paljon mielekkäämpää – ja myös motivoivampaa – kirjoittaa, kun on joku joka tekstiä odottaa, joka on sen ehkä niin sanotusti tilannut. Niin, ja tietysti se deadline siihen päälle. Jonkin verran olen uskaltautunut jo kirjallista osaamistani eräälle taholle tarjoamaan, katsotaan mitä siitä seuraa. Tulevaisuutta ajatellen pornoriippuvuudesta kertova (tieto)kirja ei kyllä todellakaan ole hassumpi idea.

          Hienoa, että olet saanut itsekin aikaiseksi tehdä jotain tuollaista. Tsemiä vääntöön!

    • Kiitos kysymästä, siinähän se. Blogin kirjoittaminen on harmillisesti jäänyt, vaikka asiaa kyllä olisi. Lyhyesti sanottuna prosessi on yhä kesken. Alkuvuoden aikana oli paljon mielenkiintoista tekemistä niin töiden kuin muunkin elämän saralla, mutta viimeinen kuukausi on ollut melko stressaava. Sortumisiakin on tapahtunut, ja fiilikset ovat vaihtuneet lohduttomuudesta siedettävään. Ilon ja rauhan hetkiäkin on toki ollut.

      Tajusin viimein, että yksi keskeinen syy miksi oma toipuminen on niin hidasta on kokemani taloudellinen paine. Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta jos siitä on jatkuva puute, se monella tapaa määrittää elämää ja arkea. Se on mielessä koko ajan. Ehkä perimmäinen kysymys omalla kohdallani on se, miksi en kykene tekemään asialle mitään. Elän ehkä liikaa hetkessä ja kyky suunnitella tulevaa on syystä tai toisesta haastavaa. Vaikka alkuvuodesta minulla oli jonkin verran keikkoja ja uusi, innostava kirjoitustyö, joista molemmista sain tuloja, on edessä jälleen lähes työtön ja tuloton loppukevät. Kesäkuukausien kalenteri puolestaan huutaa tyhjyyttään. Vielä ei ole liian myöhäistä kehitellä jotain, mutta voi olla, että joudun jälleen turvautumaan erilaisiin tukiin saadakseni vuokran maksettua ja elämiseni kustannukset hoidettua. Velkajärjestelymaksut ovat maksamatta vuoden alusta saakka, ja ne todennäköisesti perittävät velat palautuvat jossain vaiheessa vihdoin ulosottoon.

      Terapia on nyt ollut tauolla joulukuusta saakka (koin, että olemme terapeutin kanssa umpikujassa, eikä terapia etene), mutta olen nyt käynyt tapaamassa seksuaaliterapeuttia Tampereen Hiv-pointilla muutaman kerran. Hivpoint tarjoaa tukea ja apua seksuaaliasioiden kanssa painiville, vaikka mitään varsinaista seksitautia ei asiakkaalla olisikaan. Helmikuussa kävin myös Tampereen persoonallisuushäiriöyksikössä tapaamassa psykiatria ja psykologia. Minulle on nimittäin herännyt epäilys, että käyttäytymiseni taustalla saattaisi olla epävakaa persoonallisuushäiriö. Keskustelun tuloksena minulle tarjoutui mahdollisuus aloittaa intensiivinen neljä kuukautta kestävä maksuton ryhmäterapia, joka alkaa elokuussa.

      Kevät on aina ollut itselleni haastavaa aikaa. Samaan aikaan kun valon määrä lisääntyy ja ruoho alkaa vihertää, olen monesti kokenut jonkinlaisen romahduksen ja lamaantununut lähes täysin. Pohjalla on varmasti ainaisesti ovella kolkutteleva kesän taloudellinen paine, mutta myös tuo ympäristössä tapahtuva muutos, johon kehon ja mielen on toisinaan vaikea sopeutua. Tästä kirjoitinkin joskus vuosi sitten hieman laajemmin.

      Olen kuitenkin päättänyt, että tällä kertaa en anna masennukselle valtaa. Vaikka prosessin pituus tuskastuttaa, ja välillä olen väsynyt antamaan itselleni anteeksi ja olemaan armollinen, ei tässä kai ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa vain. Vielä muutama päivä sitten ajattelin, että en kestä enää tätä jatkuvaa taistelua, mutta tänään on jo vaihteeksi hieman valoisampi päivä.

      Tsemppiä myös sinne ja kaikille muille blogin kommenttikenttää lukeville. Kyllä se tästä!

      PS tästähän saisi jo melkein uuden postauksen.

Heitä kommentti