Tämä on minun runouttani

Eilen päähäni syntyi niin hauska ajatuskulku, että siitä on nyt kirjoitettava. Olin kävelyllä Pyynikin lähimetsässä ja hetken mielijohteesta päätin riisua kenkäni ja sukkani. Miten hauskalta se tuntuikaan. Kävellä nyt avojaloin pitkin pehmeää polkua! Askel kantoi, ilma oli lämmin ja polun pienet painelmat ja kohot hieroivat mukavasti jalkapohjia. Tuntui kuin maa suutelisi jalkoja allani. Ja niin syttyi lamppu päässäni: maa suutelee jalkojani. Miten kaunista! Rakastuin kielikuvaan oitis. Ajattelin, että se täytyy kirjoittaa ylös, kunnes

…tajusin, että tuo lause oli sanottu ääneen, kuultu ja kirjoitettu jo varmasti kymmeniä, jollei satoja kertoja. Olin takuulla lukenut sen joskus jostain. Se, joka on joskus kirjoittanut tämän kielikuvan ensimmäisenä ylös, on jo saanut kunnian sen keksimisestä. Se on hänen ajatuksensa. Jos nyt kirjoittaisin postauksen jossa käytän moista lausetta, olisi kyseessä pelkkä klisee.

Tästä eksyin miettimään sitä kuka on saanut tämän mielikuvan päähänsä ensimmäisen kerran. Siis ihan, ihan ensimmäisen. Missä tämä on tapahtunut? Mitä tuo ihminen on kokenut? Sen on täytynyt tapahtua hyvin kauan sitten, aikana ennen kirjoitustaidon keksimistä. Kielen on kuitenkin täytynyt olla kehittynyt sen verran pitkälle, että olento on kyennyt nimeämään suuteluna pidettävän asian(jos hänen kulttuurissaan nyt ylipäätään on suudeltu), maana pidettävän asian ja sitten yhdistämään nämä kaksi asiaa uudella ja yllättävällä tavalla. Koska maa ei oikeasti voi suudella, on tässä kyse abstraktista ajattelusta, kyvystä käyttää kieltä luovasti. Kyseessä on kielikuva, jonka avulla pystytään kuvaamaan asiaa tavalla, joka ei kirjaimellisesti ole totta, mutta joka onnistuu avaamaan kokemuksen tuosta asiasta huomattavasti osuvammin, kuin jos asian kertoisi siten kuten se todellisuudessa konkreettisesti on.

Kun tämänkaltaisia ajatuksia on syntynyt tietoisen olennon mielessä, on syntynyt, ei enempää eikä vähmpää kuin runoutta. Ei vielä ehkä tarkoituksellista sellaista, tahi ylöskirjattua(jotka seikat ehkä joidenkin mielestä vaaditaan, jotta voitaisiin puhua aidosta runoudesta), mutta runoutta kuitenkin. Ehkä tämä on juuri asia mikä meidät erottaa muista eläimistä: me kykenemme runouteen.

Minä päättelin, että kuten minullakin, myös tällä muinaisella ihmisellä on täytynyt olla hyvin levollinen olo. Hänen mielessään on täytynyt olla tilaa tällaiselle leppoisalle ja kauniille, mutta selviytymisen ja eloonjäämisen kannalta kuitenkin varsin turhalle ajatukselle. Enemmänkin: hän on itse asiassa kokenut tismalleen samanlaisen oivaltamisen tunteen kuin minä hetki sitten. Ahaa-elämyksen, lampun syttymisen tai mikä kielikuva tuolloin nyt olikaan käytössä kuvaamaan uuden idean tai mielikuvan syntymistä. Ehkä sellaista ei vielä ollut. Ehkä olento pääsi jonkinlaiseen flow-tilaan ja keksi perään senkin! Mikä tässä kaikessa nyt on kuitenkin olennaista on se, että se henkilö, joka – oletettavasti paljon, paljon myöhemmin – kirjoitti tämän kielikuvan ensimmäisenä ylös, koki myös saman asian kuin minä juuri äsken.

Ja niin valui luulo siitä, että joku voisi omistaa ajatuksen, jonka minä juuri sain pois, kuin jokin asia mikä nyt vain voi valua pois paljastaen jonkin toisen asian todellisen luonteen. Jos vaikka olenkin kuullut tuon lauseen joskus aiemmin, nyt ensimmäistä kertaa todella koin miltä tuntuu kun maa suutelee jalkojani allani. Ja joka ikinen kerta, kun joku kokee tuon saman ja ajattelee asiaa juuri noilla sanoilla, tuo asia keksitään tähän maailmaan uudestaan. Jokainen saa keksiä sen ihan itse.

Ehkä ei pidä miettiä liikaa muita, verrata omia ajatuksia ja oivalluksia muiden oivalluksiin vaan iloita omista silloin kun niitä saa. Tämä on kuitenkin minun matkani, nämä ovat minun ajatuksiani ja tämä on minun runouttani. Sinulla, lukijani, missä ja kuka tahansa oletkaan, on omasi. Nauti niistä. Leiki niillä!

* * *

Voisin päättää postauksen tähän, mutta en malta. Edellä kuvattuja ajatuksia seurasi nimittäin oikea itsevarmuuden ja ylpeyden täyteisten tuntemusten rypäs, joka kannatteli minua hyvän tovin, pitkälle iltaan. Luulen, että olen viime aikoina onnistunut päästämään irti monista mieltä painaneista negatiivisista klömpeistä liittyen eritoten vanhempiini, ja ehkä tämä kaikki näkyi nyt tässä. Ehkä paikka ja aika oli oikea tällaisten ajatusten tulla esiin.

Kohta nimittäin huomasin ajattelevani, ettei minun tarvitse kulkea pää kumarassa. Koska siitä minä jäin itselleni kiinni: huomasin painavani pääni maahan aina kun joku käveli minua polulla vastaan. Eihän minulla ole mitään syytä katsella maahan, ei mitään syytä nöyristellä. Ei, minun on syytä olla ylpeä tekemisistäni. Olenhan minä sentään Toni Jyvälä, Tarjan ja Taiston poika.

Noinhan sitä itsensä pienenä esitteli. ”Kenen poikia?” kysyttiin ja minä vastasin: ”Taiston ja Tarjan.” Se minä olin – niin minä itseni määrittelin. Ja se minä olen yhä. Monista ihmisen eloon, kasvuun ja itsenäistymiseksi kutsuttuun prosessiin littyvistä seikoista ja syistä johtuen olen vain kasvanut erilleen tuosta roolista, ajatellut, että en enää halua määritellä itseäni sitä kautta. Olen yrittänyt kieltää tuon puolen itsestäni koska – suoraan sanottuna – olen hävennyt vanhempiani ja sitä kautta myös itseäni.

Todellisuudessa minulla ei ole siihen mitään syytä. Minulla ei ole mitään hävettävää, ei suhteessa vanhempiini eikä itseeni. Koska loppujen lopuksi, jos rehellisiä ollaan, on isäni huipputyyppi, äitini melkoinen selviytyjä ja minä itse aika helvetin kova jätkä!

Kaikenlaista sitä voi mieleen juolahtaa kun tekee jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Riisuu vaikka kenkänsä ja kävelee hetken avojaloin metsässä.

3 vastausta artikkeliin ”Tämä on minun runouttani

  1. Moi!

    Voi Toni, huomaan, että edelleenkin muokkaat tekstejäsi julkaisemisen jälkeen(kin).
    Se sinulle sallittakoon, mutta kun ei niissä ensimmäisissä julkaistuissa versioissakaan mitään vikaa ole. Itse asiassa pidin paljon otsikosta: Tarjan ja Taiston poika.

    Hienoa, että maa suuteli jalkojasi. Meinasin ensin kirjoittaa että maa jalkojesi alla syleili varpaitasi. No, melkein sama asia. Kirjoitus oli loistavaa pohdintaa kielikuvista ja runoudesta. Itse en kaupungissa uskaltaisi ottaa paljaille varpaille, koska pelkäisin
    tikkuja, lasinsirpaleita, muurahaisia, käärmeitä jne. yms. 🙁

    Olen kuitenkin iloinen, että et jättänyt postausta tähän vaan jatkoit vielä sitä seuranneella henkilökohtaisemmalla kokemuksella siitä, kuinka sinun ei tarvitse katsoa maahan häpeissäsi, vaan voit kohottaa pääsi ja tuntea ylpeyttä siitä, että olethan sentään Tarjan ja Taiston poika. Tämä kolahti minuun, ei ehkä vähiten siksi, että oma edesmennyt isäni oli/on Taisto myös ja itselläni on myös ollut häpeää mm. vanhempieni alhaisesta koulutustaustasta johtuen. Myös siihen mitä aiemmassa postauksessa kerroit kaveristasi Nikosta, jolla oli asiat aina vähän paremmin kuin sinulla, oli helppo samaistua. Minun paras ystäväni oli Niina, jonka vanhemmat rakensivat itse uuden omakotitalonsa, kun omat vanhempani ostivat meille vanhan talon pakkohuutokaupasta ”halvalla”.

    Iik, minähän paljastelen itsestäni jo hyvin henkilökohtaisia asioita. Parempi lopettaa tähän, ettei myöhemmin jo kaduta moinen intiimiys 🙂

    • Hei!

      Juu, jonkin verran tulee toisinaan muokattua postauksia myös julkaisun jälkeenkin, toki niin ettei asiasisältö enää muutu. Lähinnä sellaista pikku viilausta. Harvemmin otsikoita enää julkaisun jälkeen muokkaan, mutta nyt emmin pitkään näiden kahden välillä. Molemmissa on kyllä puolensa!

  2. Heitän kommenttia tähän väliin, pitkästä aikaa luen kirjoituksiasi. Yksi syy, etten ole lukenut sun juttuja. oli se, kun pitkäaikaisen pornolakkoilun ja epäonnistumisien jälkeen petyin itseeni ja koko touhuun ja lakkasin yrittämästä. Nyt olen sillä polulla jälleen. Tuntuu ettei elämä voi jatkua näin, että jonkin aikaa menee hyvin mutta pian löydän taas itseni suosta, katsomassa pornoa viis kertaa päivässä. Löytää itsensä suosta – siinäpä kielikuva tähän hetkeen. Kiitos kirjoituksesta. En muista kuulleni ennen tuota keksimääsi kielikuvaa maasta suutelemassa jalkoja, minulle se oli uusi juttu ja minulle sinun keksimä!

Heitä kommentti