Häiritsevistä naapureista, osa 2

Tammikuussa kirjoitin korvia raastavasta poran jyrinästä, joka aamuisin herätti minut hyvinkin tehokkaalla tavalla. Onkohan minusta pikkuhiljaa kasvamassa katkera naapureita kyttäävä ilonpilaaja kun en nyt malta olla kirjoittamatta uudesta ilonaiheesta: yläkerran naapurista, jolla on tapana kuunnella musiikkia pitkälle aamuyöhön? Eihän siinä muuten mitään, mutta kun rakenteet tuntuvat kantavan alataajuudet suoraan meikäläisen kämppään. Viime yönä kyseinen asukki (jota muuten en ole koskaan nähnyt) piti minua hereillä lähes koko yön. Saatana.

Rehellisyyden nimissä tein kyllä parhaani sen eteen, että voisin antaa asian olla. Meditoin ja laskin hengitystäni. Yritin tietoisesti ottaa painostavan kuminan osaksi tätä hetkeä, joka on täydellinen sellaisena kuin se on. Kävin läpi asioita joista voin olla kiitollinen ja jotka mölystä huolimatta olivat varsin hyvin: lämmin peitto, mukava patja, juokseva vesi, terveyteni, puhdas ja järjestyksessä oleva kämppä ja muuta paskaa.

Mielessäni annoin asukkaalle myös anteeksi. Ainakin yritin antaa. Tiedostin, että olen itse joskus käyttäytynyt samoin. Ajattelin: ”Tältä se on aikoinaan tuntunut niistä Kemijärven Helläläntien talon asukkaista tai Tornion opiskelijakämppäni naapureista. Pahemmaltakin. Karma se tässä minun korviini yksitoikkoisia bassokuvioita tasaiseen tahtiin nyt vyöryttää. Tuskin tämä kaveri sen ilkeämpi tai pahempi tyyppi kuin meikäläinenkään.”

Ei auttanut. Vitutus voitti. Hieman ennen kello yhtä rohkaisin mieleni, marssin rappukäytävään, paikallistin melun lähteen yläkertaan ja aikani emmittyäni ja rohkeutta kerättyäni pimputin ovikelloa. Ei mitään. Kämmenet hiessä ja sydän rinnassa pampaten toistin pimputuksen. Ei vieläkään. Pettyneenä – mutta osittain hieman helpottuneena – palasin kämpälleni.

Aamulla, noin neljän tunnin unien jälkeen ja ärtymyksentäyteiset unihiekat yhä silmissäni, kirjoitin taloyhtiön edustajalle vapaamuotoisen häiriöilmoituksen. Se oli seuraavanlainen:

”Hei!

En yleensä ole kovin ranttu naapurista kuuluvan melun suhteen, mutta nyt jonkinlainen raja ylittyi ja haluaisin tehdä häiriöilmoituksen.

Jo useaan otteeseen on jostain päin taloa iltaisin kuulunut musiikkia ja juhlinnan ääntä. En tiedä häiritseekö tämä muita asukkaita, mutta ainakin minun asuntooni melu kuuluu varsin voimakkaana ja häiritsee pahasti unen saantia. Eritoten basson kumina kantautuu kämppääni hyvin häiritsevästi. En ole tähän saakka viitsinyt paikallistaa melun kohdetta, mutta nyt totesin sen kuuluvan yläkerrastani, asunnosta numero XXX.

Kyllähän musiikkia saa kuunnella ja hauskaa pitää – sallittakoon jopa satunnaiset viikonloppujuhlat ja/tai illanistujaiset – mutta kun kyseinen ilonpito ja musiikinkuuntelu tuntuu pääosin tapahtuvan arkena, ja toisinaan jatkuu myöhään yöhön, on tämä mielestäni jo hieman liikaa. Edellisen kerran mekkala oli erityisen häiritsevää tiistaina 24.4.

Mainittu tiistai ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna edellisyöhön, jolloin basson vittumainen poljento jatkui iltakymmenestä aamuneljään. Puoli yhden aikaan rohkenin käydä soittamassa asunnon ovikelloa. Nilkki ei jaksanut vääntäytyä edes ovea avaamaan, mutta musiikin kuuntelu sen kuin jatkui. Ennen kello yhtä kävin pudottamassa kaverin  postiluukusta kieltämättä varsin tulikivenkatkuisen viestin.

Kun kello läheni kolmea, en enää tyytynyt pimputtamaan ovikelloa, vaan – myönnän tämän auliisti – kävin varsin voimakkaasti hakkaamassa ovea. Ei vaikutusta.

Noin neljältä musiikki vihdoin lakkasi. Unen sain viideltä. Tänään aamulla kävin vielä ovella, jos voisin kuitenkin vielä jutella naapurini kanssa kasvotusten, mutta vieläkään kukaan ei avannut. Niinpä päätin, että lähestyn nyt teitä.

En halua kuulostaa katkeralta valittajalta, mutta tässä on tullut taisteltua oman henkisen hyvinvoinnin, masennuksen ja muun paskan kanssa jo hyvä tovi, ja nyt kun vihdoin olen saanut unirytmistäni niin sanotusti kiinni, toivoisin että yöt olisivat talossa rauhoitettuja unelle.

Jos saatte kyseisen asukkaan kiinni, niin sellaisia terveisiä hänelle lähettäisin, että jos hän kymmenen- yhdentoista jälkeen laittaisi kuulokkeet korville ja kuuntelisi musiikkinsa sieltä, olisin enemmän kuin kiitollinen. Jos kysyttävää, saa soittaa.

Terveisin Toni Jyvälä, xxx:n katu xx, asunto xxx.”

Että sellaista. Miksi tämän kaiken sitten tänne jaoin? En tiedä, ehkä halusin jakaa ärtymykseni, ehkä postauksella on myös jonkinlaista huumoriarvoa. Ainakin nyt – Porin Puuvillan Kotipizzassa istuessani ja kevään viimeisiä Rakastajat-teatterissa esitettäviä Elämä kunnossa -esityksiä perhoset vatsassa odottaessani (viime vedosta on jo kuukausi!!) – koko tapaus näyttäytyy jo ainakin osittain hieman huvittavassa valossa.

Viime yön vihani ja ärtymykseni olivat kyllä täysin todellisia, mutta ehkäpä näihin tunteisiin – kuten muuhunkaan negatiiviseen – ei ihan joka kerta tarvitse tarrautua kovin pitkäksi aikaa. Ehkä (tästäkin) asiasta kirjoittaminen auttaa minua jollain tapaa päästämään ärtymyksestä irti.

Joten, kaikesta huolimatta: hyvää loppuviikkoa ja toukokuun alkua itse kullekin – myös yläkerran tuntemattomalle naapurilleni.

13 vastausta artikkeliin ”Häiritsevistä naapureista, osa 2

  1. Hei Toni!

    Kirjoitin sulle pitkän vastauksen ilmeisesti juuri silloin, kun olit muokkaamassa tuota omaa tekstiäsi ja se katosi sitten jonnekin bitti-avaruuteen. Se oli lähinnä omia kokemuksiani kerrostalohäiriköstä tai oikeastaan öisin jatkuvasti tappelevasta alakerran pariskunnasta..

    En nyt jaksa kirjoittaa sitä tarinaa uudelleen, mutta halusin vain sanoa, että kerrostaloissa on yleensä hiljaisuus klo 22 jälkeen ja sinulla on oikeus nukkua yösi rauhassa. Ei siis ole mitään syytä miksi pitäisi siinä tilanteessa itse yrittää olla ”parempi ihminen” ja hengitellä peiton alla positiiviset ajatukset mielessä, ne keinot ovat ihan muita tilanteita varten.

    Tietysti joku voi joskus pitää villit pirskeet kerrostalossakin ja fiksut ihmiset häipyvät yleensä ravintolaan viimeistään klo 23, mutta toistuvaa yöunia pilaavaa meteliä ei kenenkään tarvitse sietää eikä omaa rauhan tarvettaan vähätellä.

    Omat öisin tappelevat naapurini muuttivat juuri viikko sitten pois ja olen pelon sekaisin tuntein odottanut, että voiko uusi naapuri todella olla näin hiljainen ja koska totuus paljastuu.. ja melu alkaa taas. Sen verran ”traumatisoivaa” jatkuva yöllinen meteli on.

    Toivottavasti saat pian säännöllistä yörauhaa.

    Törmäsin muuten tänään Ylellä tällaiseen artikkeliin. Siinä on paljon asioita, jotka allekirjoitan minäkin. Lukaise huvikses!

    https://yle.fi/uutiset/3-10162959

    T. Kaisa

    • Hei!

      Voi eiii… Joo, minä tosiaan julkaisin vahingossa ensin keskeneräisen postauksen ja sitten poistin sen. Katsoin kyllä, ettei siihen oltu vielä kommentoitu, mutta varmaankin kommentointisi tapahtui sitten samaan aikaan. Pahoittelut!

      Tiedän kyllä hyvin ettei moista jatkuvaa meteliä tarvitse sietää. Yöllä kuitenkin ajattelin, että kun tässä nyt on tullut harjoiteltua sellaista tietoista läsnäoloa ja ”hetken ottamista sellaisena kuin se on”, niin kokeillaanpa toimisiko nytkin. Ei toiminut. Juuri tämä itseäni jälkikäteen hieman huvittikin. Jossain vaiheessa yötä olin jo niin pitkällä, että istuin risti-istunnassa ja meditoin! 😀

      Luin artikkelin, ja vaikka toisinaan itsellänikin on ollut suuria vaikeuksia sanoa mitä oikeasti jostain tilanteesta, asiasta tai ihmisestä ajattelen tai panna vastaan vaikka syytä olisi ollut, niin en taida ihan tuollainen yli-kiltti kuitenkaan olla. Mutta ihan loogista settiä kyllä nuo ajatukset taustoista ja sukupolvien ylittävistä jutuista.

      Toivottavasti uusi naapurisi on rauhallinen!

      • Joo ja mun olis pitänyt olla tarkempi: En mä oikeastaan siihen ylikiltteyteen viitannutkaan vaan just niiden aiempien sukupolvien kokemuksiin suhteessa siihen miten me voimme tänä päivänä. Että osa omista ahdituksista voi olla ylipolvisia ja siirtyneet käsittelemättömyyden tai puhumattomuuden takia vanhempien kautta eteen päin.

        T. Kaisa

  2. Hei, Toni! Olen lukenut blogiasi alusta asti suurella mielenkiinnolla, koska kirjoitat hyvin ja koska ahdistus ja masennus ja monet muut blogissa kuvaamasi tuntemukset ovat itsellenikin tuttuja.

    Luin äsken tuon sivun, jossa kerrot itsestäsi. Kirjoitat siellä, että tämä blogi ei ole kertaakaan kaduttanut sinua vaan sen perustaminen on yksi elämäsi parhaita päätöksiä. Tai jotain sinnepäin, en muista sanan tarkkuudella. Saanko kysyä, miksi näin on? Mitä hyvää asioistasi puhuminen julkisesti on tuonut elämääsi?

    Kysyn tätä siksi, että olen suunnitellut kirjaa, jossa kerron omista psyykkisistä ongelmistani. Olen puhunut ideastani tarkemmin muun muassa muutamalle tietokirjailijalle, ja tähän mennessä kaikki ovat pitäneet ideaani tosi hyvänä. Minua on tsempattu jalostamaan ideaani, annettu vinkkejä idean paketoimiseksi jotta se varmimmin menisi kustantamoille läpi. Uskon itsekin, että kirjasta tulisi hyvä, kiinnostava ja omaperäinen.

    Yksi juttu tässä vain tökkii. En ole pystynyt päästämään irti siitä ajatuksesta, että mitähän perheeni, kaverini, työkaverini ja kaikki ajattelisivat. Olen aika sulkeutunut, varsinkin vanhempieni kanssa, enkä ole osannut oikein puhua heille ongelmistani. Miten he ja muut läheiset suhtautuisivat minuun kirjani luettuaan? Nihkeästi? Pilkallisesti?

    Toisaalta pidän mahdollisena, että jos vain häpeästä huolimatta tekisin sen kirjan ja siihen liittyvät haastattelut, ehkä pääsisin jossain määrin yli tästä häpeästä, joka on rajoittanut minua ja estänyt tekemästä minua kiinnostavia asioita. (Tai sitten tämän kirjan ilmestyttyä sulkeutuisin johonkin kellariin lopuksi iäkseni katumaan ja häpeämään.)

    Sinun blogisi ja monet muut henkilökohtaisten ongelmien julkiset käsittelyt antavat minulle rohkeutta uskoa, että kyllä minäkin tällaisesta projektista selviäisin. Ehkä jopa saisin sitä rohkeutta ja avoimuutta, jota olen kaivannut.

    Kiitos sulle kaikesta tuosta rohkeudesta, tsemppiä ja hyvää kesää!

    • Hei!

      Omalla kohdalla tilanteeni ääneen sanominen helpotti, koska kaikkea paskaa ja pahaa oloa ei tarvinnut enää pitää sisällä. Minulla oli jo pitkään jatkunut tilanne, jossa energisen ja ulospäin suuntautuneen ulkokuoren ja päänsisäisen mustan maailman välillä oli toisinaan melkoinen ristiriita. Tämä tietysti vain lisäsi ahdistuksen määrää. Ja kun itsellä on tapana vetää nupit niin sanotusti kaakkoon, niin sen sijaan, että olisin puhunut asiasta ainoastaan lähimmille ihmisille, päätin sitten tehdä sen julkisesti kaikille. 🙂

      Jonkinlainen halu tulla kuulluksi ja ymmärretyksi oli myös vahva tekijä blogin kirjoittamisen aloittamisessa. Vaikka olo on kirjoittamisen aloittamisen jälkeen suhannut ylös ja alas ja matka ollut kaikkea muuta kuin tasaista nousua, on blogin pitäminen onnistunut hyvin toteuttamaan tätä halua tai tarvetta.

      Yksi isoimmista jutuista oli kuitenkin se, että blogi toi mielekestä tekemistä ja sisältöä arkeen. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja jollain tavalla myös jäsentänyt maailmaa kirjoittamisen avulla. Nyt olin yhtäkkiä tilanteessa, jossa minulla oli aihe joka kiinnosti minua, väylä tai ”alusta” jossa kirjoittaa ja kaiken lisäksi kirjoituksiani vielä odotettiin. Tämä kaikki innosti kirjoittamaan lisää.

      Aloin myös ottamaan selvää pornoriippuvuudesta ja riippuvuuksista ylipäätään. Tämä opetti paljon, niin itse aiheesta kuin itsestänikin – ymmärsin yhä paremmin, että sille miksi toimin kuten toimin on syynsä. Eniten on kuitenkin tullut opittua lukijoilta, jotka ovat kommentoineet postauksia ja kertoneet omista kokemuksistaan. On saanut kylkiäisinä eräänlaista online-vertaistukea, ja saanut toimia sellaisena myös muille. Se on yllättävän voimaannuttavaa hommaa. Koen, että suurelta osin blogin kirjoittaminen mahdollisti sen, että olin ensi alkuun 125päivää erossa pornosta – pisimmän ajan kuin mitä olen koskaan aikuisiällä ollut.

      Tässäpä ne hyvät jutut. Tietysti sitten jossain vaiheessa – itse asiassa melko nopeastikin – kävi niin, että aloin ottamaan kirjoittamisesta paineita. Ajattelin, että viikossa täytyy julkaista niin ja niin paljon postauksia ja että kaikkien postusten täytyy tietysti olla viimeisen päälle hiottuja. Toisinaan vaadin itseltäni suunnattomia ja myös rankaisen itseäni lujaa ellen sitten täydellisesti toteuta näitä itse luomiani vaatimuksia. Jossain vaiheessa kirjoittamisesta tuli siis taakka. Tästä fiiliksestä olen onneksi päässyt irti ja tällä hetkellä kirjoitan silloin kun siltä tuntuu.

      Mutta joo, tuo on tietysti täysin ymmärrettävä kela, että mitä muut ajattelevat. Kyllä minäkin sitä hetken mietin, mutta missään vaiheessa se ei muodostunut kovin isoksi möröksi. Ajattelin, että mitä tahansa negatiivista tästä seuraa, se tuskin ylittää sitä hyvää mitä tästä seuraa. Ilokseni näin kävikin. Toki olin henkisesti valmistautunut siihen, että osa ei ymmärrä, tai että tällaisesta puhuminen on jonkun mielestä noloa ja hävettävää, mutta isoksi yllätyksekseni suora palaute on ollut yksinomaan positiivista ja kannustavaa. Ainoastaan yksi koomikkokollega on ollut vihainen kun kai ajatteli, että tämä on vain keino saada keikkoja, ja yksi läheisempi ihminen on kutsunut aiheesta puhumista ”ruikutukseksi”. Hänenkin mielipiteensä olen oppinut viime aikoina jättämään omaan arvoonsa.

      Kannustan sinua ehdottomasti viemään projektiasi eteenpäin. Olen varma, että perheesi, ystäväsi ja työkaverisi ymmärtävät sinua. Rohkeutta ja rehellisyyttä arvostetaan, oli aihe kuinka häpeällinen tahansa – ehkä joskus sitäkin enemmän mitä häpeällisempi se on. Ja jos joku sinut tämän perusteella sitten tuomitsee niin… No, en halua kuulostaa ikävältä, mutta onko tällaista ihmistä sitten niin tärkeää pitää lähellä? Jos joku ottaa stressiä sinun tekemisistäsi ja pitää jotain mitä teet vääränä tai häpeällisenä, eikö se silloin ole hänen ongelmansa, varsinkin jos et toiminnallasi satuta ketään? Tämä on sinun elämäsi, ja jos päätös kirjoittaa kirja mainitsemastasi aiheesta tuntuu sinusta hyvältä, rohkaisen sinua tarttumaan siihen!

      En usko, että kirjan ilmestymisen jälkeen vaipuisit kellariin häpeämään, vaan että se nimenomaan voi vapauttaa sinut tekemään asioita joita todella haluat tehdä, kuten itsekin kirjoitit. Ainakin itse koen, että olen lähes koko aikuisikäni elänyt alle todellisen potentiaalini ja nyt, kun olen toden teolla päättänyt ottaa ongelmistani niskalenkin, tuo potentiaali alkaa monella tapaa tulla näkyväksi… Vaikkakaan ongelmat eivät vielä takanapäin ole.

      Aurinkoista kesää sinulle!

      • Niin, tuo vanhemmille puhuminen. Se ei todellakaan ole aina helppoa. Ei ollut itsellenikään. Mutta jos vain mahdollista, kannattaa kokeilla. Itse otin tietyt asiat puheeksi ensin vanhempien kanssa, ennen kuin oli edes mielessä että alan puhumaan aiheesta blogissa. Se oli sellainen yksi askel tässä matkalla, ja vaikka se jännitti, oli kokemus positiivinen ja helpottava.

        • Anteeksi, että sekaannun keskusteluun, mutta itse olen vastaavan kaltaisissa tilanteissa – toteuttaako joku itselle tärkeä rohkeutta vaativa asia vai ei – yleensä suhteellisen ”brutaalisti” käyttänyt sellaista metodia, että yritän kuulostella itsessäni kumpaa asiaa katuisin kuolinvuoteellani enemmän, sitä että tein ja otin vastaan tekemiseen liittyvät vastoinkäymiset vai että jätin kokonaan tekemättä. Sinun tilanteessasi siis kumpaa katuisit elämän viime metreillä enemmän, sitä että kirjotit/julkaisit tuon kirjan – ja joku ehkä hermostui ja antoi negatiivista palautetta – vai että jätit kokonaan kirjoittamatta/julkaisematta? Koskaan en ole valintojani katunut ja ”rohkeista hypyistä tuntemattomaan” on aina seurannut enemmän positiivista kuin negatiivista. Mutta minun ohjeeni olisi siis, että koita kuunnella itseäsi, mikä on sinulle itsellesi tässä kohdassa elämää tärkeintä.

  3. ”Kävin läpi asioita joista voin olla kiitollinen ja jotka mölystä huolimatta olivat varsin hyvin: lämmin peitto, mukava patja, juokseva vesi, terveyteni, puhdas ja järjestyksessä oleva kämppä ja muuta paskaa.”

    Kuvastaa varsin osuvasti ajatusta meditoinnista hyvänä ratkaisuna huonoon tilanteeseen, mutta sitten sen turhuutta kun se ei sovi tilanteeseen ja vitutus voittaa.

  4. Toni, oletko huomannut Pekka pojan viestiä? Vastaatko myös hänelle?

    • Juu, kiitti muistutuksesta! Tiesin, että vastauksesta tulee pitkä, niin jätin sen tähän päivään. 🙂

Heitä kommentti