Tällaista on elämäni nyt

Viime postausten sävy on ollut kieltämättä hieman synkkä. Jatkakaamme kuitenkin samalla linjalla: neljä päivää sitten sunnuntaina sorruin, enkä ainoastaan pornoon vaan tilasin myös maksullisen webcam-esityksen. En enää jaksanut vastustaa. Hitto, en halunnut vastustaa. Koko kuluneen viikon olin kiusoitellut itseäni ja fantasioinut pornon katsomisesta ja nyt halu vihdoin otti vallan. Hommassahan tuhraantui sitten lähes koko päivä.

Innottoman session jälkeen olo ei ollut ainoastaan turta, väsynyt ja tympeä – mielen täyttivät myös paniikki ja kauhu. Koko homman turhuus ja naurettavuus paljastuivat jälleen kertaheitolla ja hyvin konkreettisella tavalla: tilillä oli puolet vähemmän rahaa kuin mitä siellä vielä aamulla oli ollut. Ja miksi? Minkä tähden? Miksi kaiken tämän jälkeen minä yhä tein sen? Ajatuksiin hiipi pelko: käynnistyykö tästä jälleen uusi putki, jonka aikana makaan vain neljän seinän sisällä runkaten ja ruutua tuijottaen samalla kun asuntoni pikku hiljaa muuttuu iljettäväksi kaatopaikaksi?

Ei sentään. Ei käynnistynyt, eikä käynnisty. Ensinnäkin siksi koska rahaa ei yksinkertaisesti enää ole, mutta ennen kaikkea koska kykenin jo kyseisenä iltana rauhoittamaan itseni ja asettamaan asiat hieman lempeämpiiin mittasuhteisiin. Ymmärsin, että sortumiselle ja koko viikon jatkuneelle halulle katsoa pornoa oli selkeä syy. Tämä oli jo muutaman kuukauden jatkunut yhtämittainen ahdistus.

Vaikka tässä vaiheessa tiedän jo varsin hyvin, että rahapula, stressi ja tietyt negatiiviset tunteet toimivat minulla vahvoina laukaisevina tekijöinä, ja vaikka olenkin oppinut jo tunnistamaan ne ajankohdat, tilanteet ja hetket jolloin olen vaarassa sortua, ei näistä asioista ole paljoakaan apua jos olotila jatkuu ahdistavana liian pitkään, viikkoja tai  kuukausia. Ajatukset pornon katsomisesta eivät enää ota valtaa silloin tällöin vaan toistuvasti, koko ajan. Himoa ja halua vastaan alkaa tietysti taistella, eikä se ole koskaan hyvä tie. Vastaan paneminen on nimittäin energiaa vievää hommaa: sitä ei jaksa loputtomiin. Tahdonvoima on kuin lihas, se väsyy. Mitä pidemmän aikaa itseltään jonkin asian kieltää, sitä vahvemmaksi halu tehdä tuo asia kasvaa. Ja jossain vaiheessa sitä huomaa kuin ohimennen avaavansa salaisen Skype-tilinsä ensimmäistä kertaa aikoihin ja viattomasti tiedustelevansa, että mitähän niille tutuille camitytöille nyt pitkästä aikaa kuuluukaan…

Näitä minä siis sunnuntai-iltana peiton alla pohdin. Vedin ilmaa keuhkoihini ja päästin sen sitten ulos. Keskityin pitkiin, rauhoittaviin uloshengityksiin. Toistin tätä, ja lohduttavaksi yllätyksekseni kauhu, lamaannus ja epätoivo laimenivat. Ajattelin: ”Tämä ei kaada maailmaa. Ei ole aiemminkaan kaatanut. Sinä et tällä kertaa jaksanut vastustaa, mutta se on ok. Niin käy joskus. Sinä et ole huono ja heikko ihminen. Sinä olet vahva ja rohkea. Kaikelle on syynsä ja niin oli sillekin, mitä tänään tapahtui. Kyllä se tästä. Kaikki on loppujen lopuksi hyvin.”  Siinä, peiton alla, annoin itselleni anteeksi. Aidosti, sitä tarkoittaen annoin itselleni anteeksi.

Tällä viikolla olen kiittänyt itseäni ja tuntenut ehkä jopa pientä ylpeyttä: pääsin kuin pääsinkin epätoivosta ja pettymyksestä yli, tein sen jopa ennätysajassa. Ehkäpä itsetuntemus toden totta on viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana hieman kasvanut ja armollisuus ainkin jollain tavalla lisääntynyt. En enää jäänyt kiinni epäonnistumisen tunteeseen, koska – jos aivan rehellisiä ollaan – en enää pidä sortumisia minään epäonnistumisena. Ne yksinkertaisesti kuuluvat asiaan. Toistan varmaan tsiljoonannen kerran erään blogin lukijan kannustavan kommentin: Jos riippuvuuksista olisi helppo päästä eroon, ei kai niistä kukaan silloin kärsisikään.

Huomaan, että viitisen kuukautta sitten tehty päätös lopettaa pornottomien päivien laskeminen kannatti. Jos olisin sitä jatkanut ja sunnuntainen olisi katkaissut, sanotaanko nyt vaikka viidenkymmenenseitsemän pornottoman päivän putken, olisi pettymyksen tunne varmasti moninkertainen. Siihen olisi helpompi jäädä möyrimään.

Tosi puheessa sunnuntainen horjahdus ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin pieni osa matkallani eroon pornosta, joka taas on hieman suurempi osa matkallani kohti onnellisempaa ja tasapainoisempaa elämää, joka puolestaan on velä määrittämättömän kokoinen osa sitä lopullista matkaa – itse asiassa sitä ainoaa oikeaa todellista matkaa, joka meillä kaikilla ylipäätään edes on – elämää itsessään.

Niin, tämä on minun elämääni. Tällaista se on juuri nyt. Ja se on täydellistä juuri sellaisena kuin se on, koska minkään muunlaista se ei tässä hetkessä voisi koskaan ollakaan.

Armollista ja rakastavaa huhtikuun loppua itse kullekin!

4 vastausta artikkeliin ”Tällaista on elämäni nyt

  1. Haluan nostaa esille nimimerkin Sheepdog kommentin kirjoitukseesi: Päivä 75: Riippuvuuden hoidosta – prosessin vaiheet ja tavoitteet. Siitä erityisesti tämä kohta jäi mieleen: Ensin onnistuin välttämään orgasmit pornosessioiden päätteeksi ja sitten pornonaikaisen masturboinnin. Lopulta porno ei enää tarjonnut yhtä addiktoivaa euforiaa kuin aikaisemmin ja järjen ääni pääsi toistamaan välihuutojaan yhä kovempaa ja useammin. Satunnaisia lipsahduksia tulee edelleen, mutta ne vähenevät kaiken aikaa eivätkä häiritse elämää samalla tavoin kuin ennen.

    Olen lukenut blogiasi melkein alusta asti ja tämä kommentti jäi jo silloin mieleeni ja tuli ajatus että tuossahan saattaisi olla ideaa. Miksi nostan tämän esille? Koska itselleni on viimeisten kuukausien aikana käynyt samalla lailla ja elämänlaatuni on parantunut ja fiilikset olleet positiivisempia kuin pitkään pitkään aikaan.

    Nostan tähän myös oman vastauksesi tuohon kommenttiin: Itselleni tuollainen pornosession jälkeinen laukeamattomuus kuulostaa kyllä kuitenkin melkeinpä sulalta mahdottomuudelta. Jos pornoon on sortunut, niin kyllä sitä laukeamista on vaikea välttää. Nautintoa toki pitkittää ja pitkittää, mutta kesken hommaa on vaikea jättää (jollei sitä sitten tee samantien, heti alkuunsa).

    Tuo kommenttisi on kuin suoraan omasta suustani useampi kuukausi takaperin ja ajattelin ihan samoin aikaisemmin.

    En ole mielestäni ainakaan tietoisesti tuota tapaa lähtenyt kokeilemaan mutta jotenkin onnistuin lopettamaan tosiaan orgasmien saamisen monen tuntien pornosessioidenkin päätteeksi ja ensimmäisillä kerroilla se ajatus tuntui nimenomaan tuolta kuten itsekkin kommentoit että tuo olisi mahdotonta. Aikaisemmin pornosessioiden aikana ajatukset tuntui olevan kuin harmaassa sumussa eikä siellä tosiaan mikään järjen ääni päässyt väliin huutamaan että mitä minä oikein teen? Ajattelin myös että se on vain ”nautinnon” pitkittämistä ja ei tästä mitään tule kun seuraavana päivänä en pysty muuta ajattelemaankaan kuin pornoa ja sitten sorrun taas. Pikkuhiljaa olen kuitenkin havainnut muutoksen tässä kun olen juuri pahimmilla hetkillä kun olen laukeamassa lopettanut hommat niin sanotusti siihen ja lyönyt koneen kiinni ja jos olen tullut niin se on vasta tapahtunut sen jälkeen kun olen koneen jo sammuttanut eikä siitä ole saanut enään samanlaista euforian tunnetta kuin kesken parhaan session. Tämä on mielestäni onnistunut heikentämään juuri tuota omaa yhteyttäni pornoon. Mitä enemmän tätä olen toistanut sitä helpommaksi lopettaminen kesken pornon katselun on tullut ja pystyn nyt jos vaikka eksynkin pornosivuille lopettamaan hommat heti alkuunsa ja saattaa mennä viikko ennen kuin seuraavan kerran edes ajattelen menoa pornosivuille enkä ole tässä välissä edes runkannut tai tullut lainkaan. Nimenomaan tuo että nyt järjen ääni pääsee huutamaan välihuutojaan yhä kovempaa ja useammin ja tiedän pystyväni lopettamaan pornosessiot kesken kaiken ja jatkamaan normaalia elämääni ilman että porno sitä häiritsee.

    Kirjottelin tämän tosiaan koska huomasin että tästä on ollut apua itselleni toivottavasti siitä voisi olla apua myös sinulle ja muille pornoaddikteille jotka tämän riippuvuuden kanssa taistelevat. Haluan myös sanoa nimimerkki Sheepdogille kiitokset tuosta kommentista.

    • Kiitos kommentista. Lukaisin tuon Sheepdogin kommentin uudestaan, ja myös sen oman vastauksenikin siihen, ja kuten tuolloin tosiaan kirjoitin, niin melko hurjalta ja vaikealta ajatus kesken lopettamisesta kyllä tuntuu edelleen, siitäkin huolimatta että lopettamista kyllä monesti session aikana – ja eritoten sitä valmistellessa – usein miettii tyyliin: nyt voisit vielä perääntyä, nyt voisit vielä lopettaa, jne…

      Hyvä kun kuitenkin jaoit kokemuksesi ja ajatuksesi. Rohkaisevaa kuulla, että homma ja ”metodi” on toiminut sinulla, oli se sitten tietoista tai ei. Toivottavasti myös lammaskoira lukee kiitoksesi.

  2. ”Keskityin pitkiin, rauhoittaviin uloshengityksiin. Toistin tätä, ja lohduttavaksi yllätyksekseni kauhu, lamaannus ja epätoivo laimenivat. Ajattelin: ”Tämä ei kaada maailmaa. Ei ole aiemminkaan kaatanut…”

    Tämä on tärkeä ajatuskuvio. Kirjotin sinulle viime postauksesi yhteydessä ajasta, jolloin tuntui, että en jaksa enää elää, enkä halua herätä seuraavaan aamuun. Pahimmillaan nuo tunteet olivat mm. silloin, kun ystäväni oli juuri menehtynyt syöpään. Välillä illalla määrittelemätön ahdistus kasvoi sietämättömäksi ja koska asun yksin eri paikkakunnalla kuin läheisimmät ystäväni, en voinut pyytää ketään luokseni yöksi tmv. Opin kuitenkin rauhoittamaan itseni laittamalla jotain hyvää musiikkia soimaan – tai joskus vaikka jonkun lapsuuden turvallisen tv-sarjan youtubesta (esim. Bill Cosby-show), joka ikäänkuin palautti ”maanpinnalle”. Samalla makasin sikiöasennossa peiton alla ja hoin itselleni: ”Kaikki on ihan hyvin, sinä selviät tästä..” Ja niinhän minä selvisinkin. Edistyminen vain on hidasta ja sen huomaa usein vasta jälkikäteen. Siksikin on hyvä, että kirjoitat tuntojasi ylös. Muutaman vuoden päästä voit verrata mikä on muuttunut ja mikä ehkä ei.

    Tärkeintä on, että olet itsellesi armollinen, etkä vaadi liikaa. Itseruoskinta, itseinho ja muut sen kaltaiset ajatukset vain lisäävät pahoinvoinnin kierrettä. Vaikka muuten en uskokaan, että ihminen voi pelkän positiivisen ajattelun voimalla voittaa henkisiä ongelmia – niitähän myös kaikki riippuvuudet lopulta ovat – yksi asia jonka väitän toimivan, on kiitollisuuden miettiminen. Siis että miettii säännöllisesti, mistä asioista elämässään on kaikesta p**sta huolimatta kiitollinen: Siten voi ikään kuin vaalia ”kolikon molempia puolia” yhtäaikaa, toisaalta sallia itselleen ne surun, epätoivon ja epäonnistumisen tunteet, mutta myös miettiä mistä kaikesta siitä huolimatta on kiitollinen. Itselleni se on toiminut siten, että mitä pitemmälle aikaa on kulunut, sitä vähemmän muistan niitä itseäni rikkoneita, ”musertaneita” asioita ja sitä enemmän niitä ihania asioita, joita olen kaikesta huolimatta saanut kokea. Oppii ikäänkuin hyväksymään ja rakastamaan sitä elämäänsä p**skoineen kaikkineen, koska elämähän on sellainen paketti, että yhtä ”tekijää” ei saa pois, ilman että kaikki muuttuisi.

    Taas laitan tähän halauksia, koska olen aika halailevainen ihminen 🙂 !!

    Aina ei tarvitse yrittää olla vahva, ei vaikka olisi suomalainen mies.

    • Hei! Kauniita ja hienoja ajatuksia, eritoten tuo kolikon molemmat puolet -kela. Kiitollisuudesta on tullut silloin tällöin kirjoitettua, mutta se voisi ansaita joskus jopa oman postauksensa. Se on kuitenkin itselle muodostunut jopa vähän sellaiseksi henkiseksi ”työkaluksi”. Ainahan sitä ei jaksa itselleen toistaa ja toitottaa asioita joista on kiitollinen, mutta silloin kun sen tekee, niin kyllähän se monesti hieman helpottaa.

Heitä kommentti