Miksi en vain tapa itseäni?

Minulla on täysi vapaus tappaa itseni. Jos nyt päättäisin sen tehdä, kukaan ei minua siinä estäisi. Minä voisin pukea ylleni, lähteä ulos, kiivetä vastapäisen talon katolle ja hypätä alas. Jos minä kerran koen, että elämäni on yhtä taistelua päivästä ja vuodesta toiseen miksi minä en tee sitä? Miksi en vain lopeta tätä jatkuvaa pahan olon tunnetta ja ahdistusta? Viisitoista minuuttia ja kaikki olisi ohi.

Juuri siksi, että on olemassa se mahdollisuus, että kaikki todellakin päättyy – että tuon teon jälkeen minua ei enää ole. Vaikka itsemurhassa on nimenomaan kyse kaiken lopettamisesta, tämä lopullisuuden pelko on asia mikä estää useimpia meistä tekemästä sitä. Minä saatan kyllä ajatella itsemurhaa – saatan jopa fantasioida siitä – mutta se, että minä todella toteuttaisin tämän aikeen on jo toinen juttu. En yksinkertaisesti voi sietää ajatusta, että minua ei enää ole. Tämä minuuden olemattomuuden pelko voittaa ahdistuksen.

Luulen, että ne jotka päätyvät tähän lohduttomaan ratkaisuun eivät suinkaan ole kadottaneet tätä pelkoa. Se on heissä varmasti läsnä yhtä suurena kuin meissä muissakin. Sen sijaan heidän kokemansa paha olo ja kärsimys on vain kasvanut niin suureksi, että se peittää tuon pelon alleen. Tuska on voittanut. Oma olemassaolemattomuus on pienempi paha kuin olemassaolo, joka ei enää tunnu tarjoavan mitään ilon aihetta. Oli kyse sitten henkisestä tai fyysisestä tuskasta, kuolemassa ei enää asu kauhu vaan helpotus.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni myös muutama kuukausi sitten istuessani helmikuisessa Näsinpuistossa. Oli alkanut ahdistaa vähän liikaa ja ajattelin, että raikas pakkasilma helpottaisi hieman. Kun hetken mustissa mietteissä möyrittyäni päätin nousta ylös ja lähteä kävelemään kurkisti aurinko varoittamatta pilven takaa kuin vanha ystävä. Yhtäkkiä kaikki oli kovin kirkasta: ympärillä olevat puut, pensaat ja hanget, yllä oleva taivas ja edessä aukeava valkoinen Näsijärvi. Kirjoitin kännykkääni:

”On niin kaunista. Talvi on kaunis ja kuuraiset puut, sekä tuo kiteinen, yksityiskohtia täynnä oleva valkoinen hanki. Ehkä juuri tämä estää minua päättämästä elämääni: että minä kaiken tämän pahan olon keskeltä kykenen vielä aistimaan kauneuden. Ehkä aito, todellinen epätoivo on sitä, että kyky kokea kauneutta on tyystin kadonnut. Että sitä ei näe enää missään. ”

Minä koen kauneutta jos en nyt joka päivä, niin ainakin kohtalaisen useasti. On siis vielä toivoa. On siis jatkettava elämää. Miten se onnistuu ilman, että se olisi päivästä toiseen näin raskasta?

Ehkä on hyväksyttävä väistämättä koko ajan lähestyvä (luonnollinen tai luonnoton) kuolemansa, kuten edellisessä postauksessa kirjoitin. Ehkä on vain opittava olemaan. Ehkä on vain… oltava. Pistettävä merkille kauneus silloin kun se varoittamatta milloin missäkin muodossa näyttäytyy, mutta oltava myös turhaan murehtimatta kun se väistämättä kohta perään haihtuu pois ja katoaa.

Sillä hauras on nykyhetki, katoavainen kuin savun muoto ja ehkä juuri siksi olisikin sääli lopettaa sen kokeminen: koskaan ei voi varmuudella tietää millainen hetki edellistä seuraa ja milloin aurinko yllättäen ja varoittamatta valaisee synkän mielen.

11 vastausta artikkeliin ”Miksi en vain tapa itseäni?

  1. Itse olen elänyt läpi ”ydintalven” eli absoluuttisen pimeyden ajan. Toivoa ei ollut. Parempaa huomista ei ollut. Ei ollut halua elää eikä olla. Kaikki muuttui kuitenkin viime hetkellä. Elämästä ei koskaan tiedä, mitä se seuraavaksi heittää eteen. Olen kamppaillut addiktion kanssa pitkään ja ollut nyt pitkään kuivilla. Kaikki on mahdollista. Ihmisestä löytyy uskomattoman paljon voimia, mutta niiden esiinkaivaminen vaatii joskus todella paljon työtä. Kaikkea hyvää sinulle. Elämässä on paljon hyvää ja kaunista. Pitää vain osata katsoa.

    • Juu, samaa mieltä kyllä!

      Tiedän, että todella moni on uinut ja ui parasta aikaa hyvin paljon synkemmissä vesissä kuin meikäläinen, jolla halu elää on kuitenkin aina pahimpinakin hetkinä voittanut. Hienoa kuitenkin, että valoa on sinunkin elämääsi löytynyt ja olet pystynyt kuivilla pysymään, mikä addiktion kohteesi sitten onkaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kaikkea hyvää!

  2. Hei, Olin tänään kuuntelemassa luentoasi pornoaddiktiosta. Oli mielenkiintoista kuulla tarinasi ja saada paljon ajateltavaa, vaikka en ko. addiktiosta tiedä oikeastaan mitään. Mutta tiedän aika paljon muista asioista. Vaikea oli uskoa eläväisen, iloisen, sympaattisen ja halittavan ihmisen tarinaa oikeastaan todeksi. Että sinulla on noin iso ja elämää haittaava asia elämässäsi. Mutta niinkuin sanoit addiktioissa on paljon samaa. Ja niistä saatavaa mielihyvää on vaikea vastustaa. Itselläni ei ole varsinaista addiktiota mutta jotain samankaltaista itsestänikin tunnistan. Muuta en voi sanoa kuin päivä kerrallaan ja iloa pienistä asioista/edistymisestä. Kiitos kun jaoit tarinasi meille =) Tarinasi antoi paljon ajattelemisen aihetta.

    • Hei!

      Kiitos vaan kommentista, kiva oli käydä! En tosiaan mitenkään älyttömän paljon ole moisia visiittejä tehnyt, mutta jonkin verran kyllä. Ehkäpä tuon meneillään olevan kokemusasiantuntijakoulutuksen myötä tai jälkeen sitten vähän enemmänkin. Kuten tämä kirjoittaminen, myös aiheesta puhuminen on kyllä itselle toiminut varsin hyvin.

      Kaikkea hyvää sinne!

  3. Hyvä Toni, että olet kirjoittanut blogiasi taas tiheämmin. Meitä on täällä lukijoissa monta, jotka haluamme tavalla tai toisella olla tukenasi. Ja ennen kaikkea ilmeisesti kirjoittaminen auttaa sinua itseäsi. Itsellänikin on herännyt taas monta kysymystä koskien pahaa oloasi. Yksi niistä on, että oletko jo ollut yhteydessä naiseen, johon olet ollut jo pitkään ihastunut/rakastunut, mutta joka jo kerran torjui sinut?

    Olen jo pitkään miettinyt onko vai eikö sinulla tarpeeksi läheisiä ihmissuhteita? Onko sinulla ihmistä, johon voit hädän hetkellä turvautua? Onko kavereitasi myös Tampereella, että voit tavata heitä säännöllisesti? Rahapula tietty vaikeuttaa myös ihmissuhteita, mutta onneksi ei ole este. Luonnossa voi liikkua yksin ja yhdessä varsinkin näin säiden lämmetessä taas.

    Voimia!

    • Juu, kyllähän tämä kirjoittaminen auttaa ja on tosi voimanuttavaa, mukavaa ja terapeuttistakin, kunhan siitä ei vain ota liikoja paineita. En ole ollut tähän mainittuun henkilöön yhteydessä, josta olen tosiaan joskus ohimennen kirjoittanut, mutta kavereita on kyllä jonkin verran täällä Tampereella ja muuallakin, eli yksin ei tarvitse koko aikaa olla. Luonto on kyllä hyvä/kova juttu, yksin tahi yhdessä.

  4. Hei Toni! Eksyin tänne vahingossa, koska silloin tällöin mieleeni muistuu, jotain hauskoja stand up-pätkiä ja yritin itseasiassa löytää sen ”lintu-sketsisi”.. Miten se meni.. ”..mutta sieluani ette saa..” ?? Se on yksi absoluttisesti parhaita pätkiä, joita Suomessa olen nähnyt (tosin tv:ssä, mutta kuitenkin).

    En löytänyt stand up-pätkiä, mutta löysin blogisi, jota en ole koskaan aiemmin lukenut. Alku oli niin voimakas, että oli pakko lukea tämä kirjoituksesi loppuun. Itselläni alkoi 10-vuotta sitten hurja ala-mäki, liiasta opiskelusta (liian kiinnostavat opinnot!!) ja työstä seurannut burn out ja siitä kaiken maailman tapahtumat, puolen vuoden asunnottomuudesta ystävän syöpä kamppailuun, joka lopulta päättyi hänen kuolemaansa. Kaksi vuotta kuljin joka aamu aivan sumussa ruokoillen, että Jumala ottaisi minut pois (en ole edes kovin ”uskonnollinen” ihminen) ja että minun ei enää tarvitsisi koskaan herätä. Noista vuosista ei ole paljon muisteltavaa ja iso osa kavereistakin häipyi, kuka nyt sellaista harmaata laahusta jaksaisi kauan katsella. Nyt niistä pahimmista vuosista alkaa olla viisi vuotta aikaa, silti laahustaminen kesti vielä vuosia niiden jäkeenkin. Viimeiset kaksi vuotta olen voinut koko ajan paremmin, vaikka burn outin jäljiltä jäi fyysistä kremppaa ja ”stressiyliherkkyys” ts. jos on liikaa ohjelmaa siitä seuraa helposti unettomuutta. Silti, viime talvena huomasin yhtäkkiä illalla nukkumaan käydessäni ajattelevani, että: ”Mähän voin kuolla vaikka yöllä johonkin kohtaukseen” ja: ”Voi jumalauta, en mä nyt halua kuolla.. Nyt kun on s**tana näin kauan kärsitty, ni haluan elää ainakin vielä 40-vuotta lisää ja kokea jotain hyvää ja kaunista ennen kuin elämä loppuu..” (En osaa uskoa kuoleman jälkeiseen elämään, joten ajattelen, että tämä se on, ainoa kerta tänä henkilönä tässä ajassa.. Muusta en osaa sanoa..)

    Anyway, olen toki terapiassakin käynyt tämän kaiken matkan varrella: Piti oppia laittamaan rajoja ja olemaan armollisempi itseä kohtaan.. Mutta se elämän halu tuli sitten ihan itsestään ihan puun takaa, se tunne, että rakastan elämää ihan liikaa ja että maailmassa (kaikkien sotien ja saasteiden yms yms keskellä) siltikin on niin paljon ihania asioita, etten halua, että kaikki päättyy vielä.

    Itse en ole addiktoituvaa tyyppiä, (muuten vain ahdistuvainen näköjään..heh heh..), joten sellaisesta vieroittumiseen en osaa ottaa kantaa, mutta luulen, että kaikessa on usein kyse itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä, jonkinlaisesta armollisuudesta itseä kohtaan.. Itseäni on auttanut sellainen – kai budhalaisuudesta kumpuava – ajatus, että mikään tunne ei ole väärä, siis että hyvä olo ei tule sillä, että ”pääsee eroon” surusta tai vihasta tai muista negatiiviseksi luokitelluista tunteista vaan että hyväksyy ne tunteet osaksi itseään: Aivan kuin voi tuntea iloa, onnea, rakkautta saa tuntea vihaa, surua ja epätoivoa: Ne ovat tunteita ja saavat olla ja tulla, mitä sitten. Kun lakkasin yrittämästä päästä eroon ns. negatiivisista tunteista, ne eivät enää ahdistaneetkaan kuten ennen. Varsinkin vihan tunteen hyväksyminen oli minulle vaikeaa, mutta oli hassuakin huomata, että kun annoin itselleni luvan olla vihainen (ihan pään sisällä, ei tarvinnut riehua tai hakata ketään 🙂 ), mitään outoa ei tapahtunutkaan, olin vain vihainen ja sitten se meni ohi. Vähän niinkuin, että olen ihminen ja tunnen erilaisia tunteita ja se on ihan ok, antaa tulla vaan. Ja kun antoi tulla niin menivät ohikin. Ja sitten jo huvitti ja naurattikin kaikki se draama oman pääni sisällä..

    En tiedä jaksoitko lukea loppuun, tuli vähän pitkä tilitys (ja mun pitäis olla nukkumassa hei..), mutta lähetän paljon rakkautta ja vaaleanpunaista ”unelmahöttöä”. Voit kietoutua siihen, jos tulee huono hetki. Kyllä se huono hetki sitten menee ohikin!!

    Voi mahdollisimman hyvin!!

    Halauksin, Kaisa

    • Moi!

      Aika hurja alamäki kuulostaa olleen, ei ihme jos se on sinuun vahvasti vaikuttanut. Ihana kuulla, että olet kuitenkin pahimman yli päässyt. Etkä ainoastaan pahimman, vaan että elämänhalu ja ilo tuntuvat olevan sinussa tällä hetkellä varsin voimakkaana. Sehän on täysin ymmärrettävää, että burn outit ja sentapaiset asiat jättävät jäljet; että sitä saattaa oireilla varsin pitkäänkin sen varsinaisen akuutin vaiheen jälkeen, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

      Tuo mitä kirjoitit noista tunteista ja niiden hyväksymisestä, niin olen kyllä täysin samaa mieltä. Jonkin verran on tullut tuohon buddhalaiseen ajatusmaailmaan ja filosofiaan tutustuttua (siis tosi pintapuolisesti), ja juurikin tuollaiset ajatukset sieltä itsellenikin yhtenä vahvimpana asiana tuntuivat resonoivan.

      Otan vastaan vaaleanpunaisen unelmahötön, ja vastapallona heitän linkin Yle Areenaan, josta näköjään kaipailemasi klippi vielä näköjään löytyi! (Oma pieni ikuisuusprojekti tuntuu olevan, että tuonne youtubeen saisi vähän lisää tuota keikkamateriaalia… noh, ehkä joku päivä)

      Kanamaisiin tunnelmiin, hyvää loppukevättä sinne!

      https://areena.yle.fi/1-3056298?autoplay=true

      • 🙂 !

        Ja laita ihmeessä matskua YouTubeen!! Voimme me fanit nauraa kerta toisensa jälkeen samalle sketsille 🙂 (Masentuneellekin ne ovat hyvää lääkettä!!)

        • Joo, täytyy yrittää! Jos sitä saisi syksyllä vielä jotain uuttakin nauhalle, kun keikkoja taas alkaa olemaan…

      • p.s. Tuolla linkin takana näytti olevan enemmänkin pätkiä katsottavissa toistaiseksi 🙂 Kiitos! Voi aina ”tsekata” välillä ihan mielen piristykseksi.

Heitä kommentti