Pahan olon perimmäinen syy

Asioita, joista haluaisin kirjoittaa on liikaa. Asioita, joista taukoamatta vaikutun on liikaa. Kaikkea on liikaa. En saa ajatuksistani otetta, en enää tiedä mitä tehdä. Niinpä en tee mitään, ja se kasvattaa ahdistuksen määrää entistestään. Pikkuhiljaa tunnit muuttuvat päiviksi, päivät kasautuvat kuukausiksi ja kuukaudet lopulta vuosiksi. Tämän kaiken keskellä minä sohin joka suuntaan tietämättä mihin tarttua. Tuntuu kuin olisin hukassa. 

Kun olen ihmisten seurassa, he eivät tätä ehkä huomaa, mutta kun olen yksin, tuntuu etten kestä. Mieleni on yhtä äänetöntä huutoa. Olen jäänyt kiinni vihaa ja itsesyytöstä täynnä olevaan ajatusmyrskyyn, enkä enää osaa päästää siitä irti vaikka haluaisinkin. Ajatuksiini on hiipinyt pelko: mitä jos tämä ei koskaan lopu? Mitä jos en saakaan otetta elämästäni? Mitä jos minä tajuan liian myöhään, että elämä ja kaikki sen tarjoamat mahdollisuudet menivät jo? Mitä jos minä kuolen yksin? Tätä ajatellessa tunnen toisinaan pelonsekaista kauhua.

En minä sentään kaikkea toivoa ole kadottanut. Tiedän kyllä, että jossain on olemassa maailma joka on vapaa ahdistuksesta, levottomuudesta ja jatkuvasta huolesta ja stressistä. En vain enää tiedä mikä tie tuohon maailmaan vie. Suuntia on liikaa. On pieniä kiemuraisia kinttupolkuja, joita voi edetä rauhassa kävellen; on hieman leveämpiä metsäteitä, joita pitkin voi jo hölkätä; sitten on asvaltilla päällystettyjä maanteitä sekä suuria, monikaistaisia moottoriteitä, joissa kulkemiseen tarvitaan jo järeämpää kalustoa. Mikä näistä reiteistä on se oikea? Viekö yksi tie perille vai olisiko syytä valita useampi? Mistä minä tiedän mihin suuntaan kääntyä, kun vastaan tulee risteys ja ennen kaikkea: mistä minä tiedän milloin minä olen perillä? Enhän minä edes tiedä mitä minä olen etsimässä!

Ehkä perille ei voi koskaan edes päästä. Kyse on kuitenkin elämästä. Koska sitä muka on elämässä perillä? Sitten kun sitä kuolee. Sitten on Toni Jyvälä lopullisesti perillä ja valmis. Tämä tuskin on varsin kannatettava tavoite. Ehkäpä yksinkertaisesti olisi vain syytä tulla sinuiksi tämän kaiken ei-valmiin ja keskeneräisen kanssa, iloita edes hieman tästä alati jatkuvasta muutosprosessista, jota elämäksi kutsutaan. Miten se sitten onnistuu?

Luulen, että ratkaisu (ja sitä myötä myös suunta) liittyy jollain tavalla mielenrauhaan ja tyyneyteen. Jos mieli on tyyni eivät pienet tai suuremmatkaan kolaukset aiheuta yli sietokyvyn hyökyvää ahdistusta tai kuukausia kestävää mielen myrskyä ja lamaannusta. Levollinen mieli ei koe tarvetta tarrautua negatiiviseen. Sillä jos rehellisiä ollaan, sitä minä teen päivästä toiseen: tarraudun pahaan olooni kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Teen niin, koska olen tottunut tekemään niin, ja vaikka varsin hyvin tiedän ettei se johda mihinkään, on siitä irti päästäminen hämmästyttävän vaikeaa.

Tämä on toki täysin ymmärrettävää. Takana on kuitenkin parikymmentä vuotta varsin intensiivistä treeniä hyvinkin negatiivisen ajattelun saralla, joten väistämättä eroon pyristelyssä kestää tovi. Sitä paitsi muutosprosessit ovat aina väkivaltaisia luonteeltaan. Entisestä minuudesta on ravistauduttava irti ja tuotava tilalle jotain uutta: uusia toimintatapoja, uusia käyttäytymismalleja, ehkä jopa kokonaan uusi kuva siitä kuka sitä oikeastaan edes on. Tämä voi tuntua haastavalta, toisinaan jopa mahdottomalta. Jos en minä enää olekaan se ihminen, jona olen tottunut itseäni pitämään (yksinäinen epäonnistuja joka kuukaudesta toiseen lamaantuu tekemättömien asioiden ja rahahuoliensa alle ja joka perääntyy aina kun eteen astuu vähänkään viehättävämpi nainen), niin kuka minä sitten olen? Onnistuja? Onnellinen ihminen? Joku joka uskaltaa tarttua hetkeen ja iloita? Mutta enhän minä ole sellainen! Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin identiteettikriisi. Ymmärrettävästikin vastustus on suurta.

Jo hyvä tovi sitten olen ymmärtänyt, että todellinen ongelmani ei suinkaan ole nettiporno ja seksipuhelut. Se on jotain muuta. Porno on vain muotoutunut keinoksi paeta koko ajan läsnä olevaa tyytymättömyyden tunnetta ja ahdistusta joka odottaa iskuaan joka toisen nurkan takana. Todellinen ongelmani – huolen, levottomuuden ja ahdistuksen perimmäinen syy – se on jossain syvemmällä.

Ehkä kyse on siitä, etten ole vielä kyennyt luomaan elämälleni mitään tarkoitusta. Elämässä on liikaa asioita jotka minua kiinnostavat ja vielä enemmän asioita jotka varastavat alituisesti huomioni. Ei ole kykyä keskittyä. Ei ole rohkeutta viedä asioita loppuun.

Ehkä kyse on jostain vieläkin suuremmasta. Kenties jopa siitä etten minä vielä ole tullut sinuiksi sen tosiasian kanssa, että minä vielä joskus lakkaan olemasta. Sillä voiko sitä koskaan todella elää, ellei ensin hyväksy joskus kuolevansa?

6 vastausta artikkeliin ”Pahan olon perimmäinen syy

  1. Hei Toni!

    En voi minäkään enää olla vain hiljaa ja seurata sivusta elämäsi valumista hukkaan, koska minäkin tiedän tilanteeseesi ratkaisun avaimet, vaikka itse et sitä usko.

    ”Minä olen tie, totuus ja elämä..” Joh. 14:6 eli siinä on vastaus kysymykseesi, mikä tie vie perille. Ja se on ainoa oikea tie.

    Aikaisemmin esitetiin kysymys, mitä menettäisit jos antaisit Jeesukselle mahdollisuuden? Vastasit menettäväsi aikaa ja mielenrauhasi. Ymmärtääkseni aikaa sinulla on ja mielenrauhan olet jo menetänyt.

    Jeesus sanoo: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille.. Joh.14:27 ja edelleen Joh. 16:33 ”Tämän minä olen teille puhunut, että teissä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.

    Kysyit myös, miten moinen (usko) voisi edes onnistua. Tähän voin vastata, että usko on aina pyhän hengen työtä meissä. Sitä ei voi ansaita omin ihmisvoimin vaan se on lahja Jumalalta. Myös uskoa voi rukoilla Jumalalta. Rukouksen voi aloittaa vaikka näin: Jumala, jos olet olemassa, tässä olen..

    Puolestasi rukoillen.

    PS. Oletko jo tutustunut mahdollisuus muutokseen nettisivuihin ja mitä mieltä olit?

    • Vai niin, tämä selvä. En ole tutustunut ja tuskin tutustunkaan. Hienoja ja kauniita tarinoita siellä varmasti on, sitä en kiellä. Kuten olen sanonut niin tiedostan varsin hyvin että uskosta on ollut apua monelle riippuvuuksista, ahdistuksesta ja monenlaisista muistakin ongelmista kärsiville. Minussa tällaiset tarinat eivät kuitenkaan juuri resonoi, kuten eivät tuollaiset raamatunlauseetkaan. Propsit kuitenkin sinnikkäästä yrityksestä!

  2. Hei Toni

    Olen seurannut blogiasi sen alusta asti ja kokenut vahvaa samaistuttavuutta. Aloitin itsekin samanlaisen taiston ja kamppailun itseäni vastaan 2016. Siitä on tultu pitkä matka ja ylä-ja alamäkien kera. Mikä tuosta sinunkin kirjoituksesta huokuu on stressin vaikutus kaikkeen ja tietynlainen eksistentialistinen kriisi. Kävin itsekin hyvin syvissä vesissä pahan olon ja stressin kera ja mietin miten elämälläni ei ole mitään syytä, olen vain viemässä tilaa maapallolta. Sen vastineeksi iskee maaninen tekemisen puuska, jolloin mikään ei ole mahdotonta. Näiden välissä kulkee kuitenkin elämä ja varmaan myöskin kuolema.

    Suurin havahdus minkä itse tein tämän matkan varrella oli se, etten usko omiin ajatuksiini. Tietenkin uskon kun minun tarvitsee tavallisten tarpeiden kautta. Mutta blokki ajatuksissani siitä, että minun ei tule katsoa pornoa oli valtava mielessäni ja patosi aika paljon muutakin siitä elämästä joku on meidän jokaisen edessä. Samaa olen havaitsevinani sinunkin teksteissä. En tarjoa sinulle tässä mitään ratkaisua, kirjoitan tätä itseni takia ja koska olen seurannut tätä. Mutta se mikä auttoi itseäni oli, että hyväksyin vaan kaikki pahat ajatukset, kaikki se negatiivisuus, kaikki se elämää mitätöivä voima ja kaikki ne ajatukset siitä että katsoisis pornoa jotta paha olo menisi pois. Koska mitä sinä tässäkin tekstissä puhuit siitä, että se ratkaisu on jossain syvällä, niin tunnen itse samalla tavalla, että siihen pahaan oloon ratkaisu on porno, joka tulee vastaan sitä ahdistusta. Eli se on myös siellä syvällä tuomassa rauhaa ja lohdutusta. Ajatukset eivät ole totta, ruumiin toiminnat ovat ja ne toiminnot jotka etsivät sen ratkaisun pornosta ovat totta. Jonkinlaisena ratkaisuna siis hyväksyntä siitä, että sinä vaan voit katsoa pornoa, mutta samalla tajua että tekeminen, asioiden tekeminen on se tärkein juttu. Ajattelemalla ei pääse mihinkään palapelin ratkaisuun.

    Ja sitten vielä. Joustava mieli kirja, loistava kirja, tuntu pahalta lukea mutta siinä oli paljon hyvää. Ja suosittelen terapiaa, auttaa oikeesti aivan helvetisti.

    Eipä muuta, aurinko paistaa ulkona ja sisällekin.

    • Hei vaan ja kiitos kommentista.

      Juu, näinhän se on, että tavallaan päänsisäiset ajatuksemme eivät ole siinä mielessä ”todellisia” kuin esimerksiksi varsinaiset tekomme ja tomintamme. Niillä on se lopullinen vaikutus elämäämme, meidän omaamme ja muiden. Mutta toisaalta kyllähän me omat ajatuksemmekin aistimme ja koemme, ja siinä mielessä ne kyllä ovat olemassa. Mutta toki vain päämme sisällä. Että ovatko ne sitten kuitenkaan todella olemassa, konkreettisessa, ja jollain tapaa todennettavassa konkreettisessa maailmassa? Tässä mennään varmaan jonkinlaiselle tietoisuuden
      tutkimuksen / olemuksen / filosofian osa-alueelle ja pää menee pyörälle kun asiaa vähänkään enempää miettii.

      Mutta tuo kaikenlaisten ajatusten ja tunteiden – niin negatiivisten, pelottavien, ahdistavien ja ikävien kuin myös positiivisten, kannustavien ja iloisten – hyväksyminen on kyllä aika kova juttu.

      Kiitos vinkistä. Jostain tuo nimi on kyllä aiemminkin tuttu. Terapiassahan olen tosiaan itsekin käynyt tuosta viime kesäkuusta saakka. Siitä on kyllä ollut apua itsellekin.

  3. Hei, Toni!

    Luin blogiasi pitkästä aikaa -melkein alusta asti olen sitä seurannut.

    Jotkut tekstinpätkäsi ovat suorastaan kaunokirjallisia helmiä, on ajatusta ja tunnetta mukana! Suurimman vaikutuksen on kuitenkin tehnyt aihe, jota olet lähtenyt niin uskomattoman rohkeasti ja rehellisesti ruotimaan.

    Sama ongelma, riippuvuus pornoon ja siihen (ainakin osittain) liittyvä mielialaongelmat ja huono itsetunto ovat vaivanneet minua teini-iästä lähtien. Porno ja runkkaus oli mielestäni syynä, että varsin myöhään löysin ensimmäisen tyttöystävän, jonka kanssa menin myöhemmin naimisiin. Ehdin elää muutaman runkkaamattoman vuoden kunnes taas haksahdin pornosivuille. Ja siinä liemessä edelleen olen, vaikka vaimoni on nuori ja kaunis! Lisäksi porno/runkkaus aiheuttaa minulla painajaismaista unettomuutta, joten voin sanoa että moinen digiseksivitsaus on haitaksi elämälle ja parisuhteelle.

    Kiitos sinulle, että kerran pikkukännissä menin itkien tunnustamaan vaimolleni tämän salaisen mörköni. Hän oli erittäin ymmärtäväinen ja huumorintajuinen, :)) Se tosin ei poista sitä tosiaa, että edelleen jatkuvat satunnaiset yölliset hiippailuni pois makkarista näytön kuvia/videoita tiiraamaan ovat pois hyvällä tavalla latautuneesta aidosta seksielämästä. Lisäksi tämä addikti (vaikka yritän olla koko ajan lakossa) heikentää itsetuntoani, mikä vaikuttaa erittäin negatiiviisesti parisuhteeseen.

    Ystäväni, joka autoit minua, vinkki omasta elämästäni, joka auttoi minua vuosia sitten: jos elämä oikein solmuun menee, lähde ulkomaille. Itse olin aikoinaan tulossa konkreettisesti hulluksi yksinäisyyteni kanssa, mutta ulkomailla sain jotenkin luonnollisemmalla tavalla luotua kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen. Seksi ei onnistunut aluksi minun puolelta aivan mallikkaasti tyttöystävän kanssa, mutta ihastumisella on ihmeellinen vaikutus ja tekemällä pikkuhiljaa oppii:) Sain silloin ensimmäistä kertaa läheisen ihmissuhteen ja se muutti minua järisyttävällä tavalla. Vaikka on edelleen mielialan vaihteluita, niin sen jälkeen kun sain läheisen ihmisen rinnalleni, ei ole enää viikkokausien todellisia masennusjaksoja. Minulla ennen tyypilliset itsetuhoajatukset eivät enää tule edes mieleenkään, kun on toinen ihminen josta välittää. Parisuhde ei ole aina ruusuista kun on eri luonteiden (ja kultturien) synkronointiongelmia, mutta nykyään pahin pelkoni on jäädä yksin.

    Sori, ei ollut tarkoitus viisastella näissä asioissa. Kerroin vain omaa tarinaani ja jolle kulle toiselle saattaa naisseuraa löytyä helpommin kotimaasta. Naisia tai ei, maailmassa on vaikka mitä jännää tutkittavaa ja tuumittavaa:) Koskaan ei kannata lopullisesti lannistua, silloin jäisi monesta paitsi.

    Tsemiä ja kiitos sulle mahtavasta blogista!

    • Tervehdys ja kiitos kommentista.

      Kiva kuulla, että blogi on toiminut kimmokkeena aiheesta puhumiseen. Ei varmasti ole helpoin asia ottaa parisuhteessa moista puheeksi, pikkukännissä tai ei, joten propsit sulle!

      Vaikka tilanteemme erilaisia ovatkin olen itse huomannut saman minkä sinäkin: askelia täytyy ottaa aina uudestaan ja uudestaan, ja myös uudenlaisia sellaisia. Vaikka minä olen tunnustanut tämän ongelmani ja riippuvuuteni ääneen niin itselleni kuin kaikille muillekin, ei se kuitenkaan ole estänyt minua toimimasta vanhojen tapojeni mukaisesti. Sama koskee sinuakin: Vaikka olet ongelman puolisollesi tunnustanut, ei se ole vielä kadonnut. Iso askel se kuitenkin on ollut, eikä missään nimessä turha, muista se.

      Jos se lainkaan lohduttaa, niin muista, että tällainen edestakas veivaaminen kuuluu prosessiin. Nimim. itsellä viimeisin kunnon sortuminen tapahtui EILEN. Sen jälkeen meinasi pakokauhu iskeä, mutta illalla rauhoitin itseni ja totesin, että tämä nyt oli tällainen pieni kertaluontoinen hairahdus, jälkipotku joka oli odottanut nurkan takana jo hetken.

      Tuosta vinkistä sitten, niin ei ollenkaan hassumpi heitto! Ei se lainkaan kuulostanut mliltään viisastelulta. Kunnon maisemanvaihdos on ollut kieltämättä mielessä itsellänikin. Lähinnä olen miettinyt Ruotsiin lähtöä ja zen-keskukseen vuodeksi muuttamista. Tämä – kuten ylipäätään ulkomaille muutto – vaati tietysti jonkinlaista pääomaa ja tämän talouden kanssa nyt on itsellä vähän niin ja näin. Mutta mahdollistahan se kyllä on, jos vain tekee päätöksen ja suunnitelman.

      Vaikka postausten sävy onkin viime aikoina ollut hieman synkkä, niin ei tässä vielä lopullisesti ole toivoa tullut menetettyä. Kiitos tempistä ja sanoista ja aurinkoista kesän odotusta!

Heitä kommentti