Aloin elää unelmaani

Eilisestä postauksesta jäi ajatus mieleen roikkumaan. Oikeastaan kysymys: Mitä minä rakastan? Heitin sen ilmoille aivan kuin en muka tietäisi vastausta. Olen kuitenkin tiennyt sen jo pitkään: kirjoittamista. Kaikissa sen mahdollisissa muodoissa.

Olen tiennyt tämän pitkään, koska  olen tehnyt sitä pitkään. Tietokoneeni kovalevy on täynnä runoja, novelleja, lyriikkaa, kertomuksia, kertomusten alkuja, ideoita kertomusten aluiksi, näytelmien synopsiksia, elokuvien synopsiksia, ideoita näytelmien ja elokuvien synopseiksi, vitsejä, stand up -juttuja, päiväkirjamerkintöjä, ajatuksia itsestä, ajatuksia muista, ajatuksia elämästä, aforismeja, viisauksia, pomintoja elämäntaito-oppaista, pomintoja kirjoitusoppaista, koulutehtäviä, pääsykoetehtäviä, esseitä, muistiinmerkintöjä sekä ylöskirjattuja tilanteita joista ehkä joskus voisi kasvaa jotain suurempaa yhteensä kaksituhattakuusisataakahdeksan tekstitiedostoa kolmessasadassaneljässäkymmenessäseitsemässä kansiossa noin kuudentoista vuoden ajalta. Huh.

Toisinaan tuntuu, että sisälläni on niin paljon ideoita siitä millä eri tavoilla voisin itseäni ilmaista, että pakahdun. Moni voisi kutsua tuota rikkaudeksi, mutta se on myös ongelma – ajatuksia on yksinkertaisesti liikaa. Kun kohdistan huomioni yhteen ideaan, puskee toinen jo päälle. Innostun uusista muodoista sellaista tahtia, että vanhat jäävät jalkoihin.

Muutama kuukausi sitten sain mielestäni järisyttävän hyvän idean pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Se lähti tilanteesta, jossa surkea ja elämäänsä kyllästynyt kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja Sami aiheuttaa vahingossa erään asiakkaansa, vanhan Veikon, kuoleman. Hän ei kuitenkaan uskalla paljastaa mokaansa kenellekään. Sen sijaan hän tekeytyy Veikoksi, varastaa tämän identiteetin ja alkaa elämään tämän elämää. Elokuvan edetessä ja Samin uppoutuessa yhä syvemmälle Veikon maailmaan hän tietenkin löytää jollain upeasti kerrotulla tavalla merkityksen omasta elämästään.

Koin lähtökohdan äärimmäisen mielenkiintoiseksi. Aloin työstämään ideaa. Askel askelelta henkilöhahmot tulivat tutummaksi, juoni alkoi hahmottua ja maailma tulla todeksi. Ilokseni tarina vaikutti uskottavalta mutta ennen kaikkea omaperäiseltä. Kunnes… jotain tapahtui. Virta tyrehtyi. Into katosi. Se vain – jäi. Muistiinpanot, tiedostot ja huomiot ovat edelleen tallella, mutta homma ei enää vedä. Ei, koska tilalla on nyt uusi idea, parempi idea, aivan loistava idea – omaelämäkerrallinen romaani!

Kyllä kyllä, tiedän miltä tämä kuulostaa: kenelläpä ei olisi lähipiirissä omaa Suomen pikku Knausgårdia joka on päättänyt tehdä tismalleen saman, mutta kuulkaa loppuun. Kyseessä ei ole mikä tahansa romaani. Ei, kyseessä on minun matkani viattomasta Lapin syrjäisessä pikkukunnassa kasvaneesta pikkupojasta kohti estynyttä ja yksinäistä aikuista, kohti pornoriippuvaista stand up -koomikkoa, joka tuottaa lavalla iloa muille mutta jonka omasta elämästä ilo on kauaa sitten kaikonnut. Se on vimmalla ja vauhdilla etenevä, rakkaudella kirjoitettu, eri aikatasoissa hyppivä elämänmakuinen ja -kokoinen romaani ilosta, surusta, elämästä, addiktiosta ja… ei. Ei romaani, vaan trilogia. Tietysti! Se on minun kolmiosainen matkani valosta varjoon ja sieltä takaisin valoon, kirkkaampaan kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Niin pitkällä olen, että olen alkanut varovaisesti antaa tilaa ajatukselle, että ehkäpä tässä on elämäni ja kaiken kokemani ahdistuksen tarkoitus.

Kunnes: uusi idea. Tässä hetkessä vielä muodoton, hajuton ja mauton, mutta jossain vaiheessa minut vielä veden varmuudella kokonaisvaltaiseen ja ihanaan syleilyynsä kietova.

Niin, tätä se on, kaiken ahdistuksen, masennuksen, pornoriippuvuuden ja rahapulan lisäksi vielä tätä – jatkuvalla syötöllä puskevaa ideaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Viime aikoina tajuntaani onkin iskenyt aivan uudenlainen pelko. Se on pahempaa kuin kuolemanpelko sinänsä. Se on kauhukuva siitä, että minä kuolen ennen kuin mikään näistä tarinoista tulee kerrotuksi – että minä lakkaan olemasta ennen kuin kukaan edes aavistaa mitä kaikkea minä kannankaa sisälläni. Se on hirvittävä ajatus, sietämätön ajatus. Mitä siitä jos lakkaan olemasta, mutta että kaikki nämä ideat tuhoutuisivat siinä samalla? Ei niin saa käydä!

Mikä minua sitten estää? Miksi en vain kerro ja kirjoita? Miksi en kerrankin vie jotain loppuun ja katso onko minusta todella siihen mistä niin hurjasti unelmoin?

No, alkuinnostus kantaa vain tietyn matkaa. Jossain vaiheessa vastaan tulee aina sen  tosiasian kohtaaminen, että laajan kirjoitusprojektin loppuun saattaminen vaatii hurjan paljon enemmän kuin hyvän idean ja siitä innostumisen. Se vaatii pitkäjänteisyyttä ja aikaa. Se vaatii paneutumista. Se vaatii rohkeutta, uskallusta ja ennen kaikkea hyviä perselihaksia. Se vaatii sitä, että jatkaa puurtamista silloinkin kun alun hurmio ja haltioituminen ovat jo menettäneet terävimmän kärkensä. Puuttuvatko minulta siis tällaiset hyveet ja ominaisuudet?

Eivät puutu. Olen jo kirjoittanut kolme kokonaista näytelmää. Ne veivät aikaa, ne vaativat pitkäjänteisyyttä, ne edellyttivät suunnatonta paneutumista ja silti minä kirjoitin ne. Mutta minulta myös odotettiin sitä – minut oli palkattu kirjoittamaan ne. Tavallaan minulla oli lupa kirjoittaa ne. Minulla oli lupa uhrata niihin aikaani. Ehkä tuo onkin se asia mitä minä olen koko ajan odottanut: lupaa kirjoittaa. Keneltä ja miltä taholta minä sitä odotan, sitä en tiedä.

Ehkä minun onkin annettava lupa itselleni. Ehkä sen sijaan, että odotan koko ajan jotain joka mahdollistaisi kirjoittamiseni, pitäisikö minun vain alkaa kirjoittamaan ja katsoa voisiko kirjoittamiseni mahdollistaa kaiken muun? Tulevaisuudenkuviini – niihin millaisena näen elämäni viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua – liittyy aina jollain tavalla kirjoittaminen. Aina. Toki näissä kuvitelmissani olen saavuttanut myös sellaisia asioita kuin taloudellinen, henkinen ja fyysinen tasapaino, on parisuhdetta ja muuta mielekästä sisältöä ja pöhinää arki täynnä, mutta keskiössä on aina mielikuva siitä, että minä kirjoitan. Vielä enemmän: näissä kuvitelmissa minä elätän itseni kirjoittamalla. Koskaan en ole kuitenkaan pohtinut mitkä asiat ovat minut sinne vieneet. Mitä muuta se voisi olla kuin itse kirjoittamista?

Jo pitkään olen miettinyt missä yhteydessä voisin käyttää koomikkokollegani, viime kuukausina varsin tärkeäksi tukipilariksi muodostuneen Rikun marraskuisia ja säkenöivän inspiroivia sanoja. Koen, että nyt on se hetki: ”Ku tekee jotain mitä rakastaa, tekee sen täydellä sydämellään ja jatkaa sitä tarpeeksi pitkään, väistämättä vastaan tulee jossain vaiheessa joku, joka haluaa hieman maksaa siitä. Sitten voit vain jatkaa sen asian tekemistä mitä rakastat ja, no – joku maksaa siitä. Helppoa!”

Niin. Vaikka unelmamme siintävätkin mielikuvissamme aina jossain kaukana, polku niiden luo alkaa aina sieltä missä seisomme silloin, kun niistä unelmoimme. Niin kai nytkin. Ensimmäinen askel kohti minun unelmaani on tässä, aivan edessäni, juuri näissä sanoissa joita nyt kirjoitan. Ja minähän kirjoitan, ja kirjoitan ja minä tajuan: Riku on oikeassa. Tämä ei ole vaikeaa, tämä on helppoa. Kas, näin se käy:

(arvioi hetken aikaa sanojensa muodostamaa kokonaisuutta, tekee pieniä korjauksia, toteaa lopputuloksen hyväksi, painaa ”julkaise”-nappia ja lähtee ylpeänä iltakävelylle ajatellen, miten kutkuttavan hauskaa onkaan kun saa elää unelmaansa ja tehdä sitä mitä todella rakastaa)

Ensi kertaan!

8 vastausta artikkeliin ”Aloin elää unelmaani

  1. Onhan sulla omat ongelmasi, mutta tiedätkös, tavallaan kadehdinkin sinua. Sinulla on kirjoittamisen lahja, pää täynnä ideoita – ja AIKAA.

    Minullakin on ideoita ja halua saada luotua jotain ennen kuolemaa. Mutta olen ajanut itseni tilanteeseen, jossa aika ja energia ei vain riitä. Jos sinäkin tulisit joka päivä himaan tylsästä toimistoduunista saatuasi taas huudot pomolta, sitten pitäisi viedä koirat mielellään about tunnin lenkille pimeään, kuraan ja räntään, minkä jälkeen ne on pestävä ja ruokittava ja huomioitava, vaimoa ja kavereita ja ikääntyviä omaisiakin pitäisi muistaa huomioida, vapaa-aikaa kuluisi vapaaehtoisiin järjestötehtäviin kun sellaiseenkin tuli lupauduttua, oma firma tiettyine vastuineen pyörisi päätyön ohessa, tuntisit pakkoa urheilla säännöllisesti jaksaaksesi kaiken muun…

    Välillä miettisit, pitäisikö tämä kaikki jättää taakse ja yrittää nauttia uudesta vapaudestaan. Mutta ehkä et uskaltaisi. Tällaiseen elämään jumiutuu samalla tavalla kuin tuollaiseenkin. Monia asioita, jotka aiheuttavat vitutusta ja joista voisi luopua, kun vain tarttuisi toimeen, on kuitenkin vaikea jättää taakseen, koska ne kokee jollain lailla myös tärkeiksi. Toimettomuus ja tekemättömyys voi olla tällainen asia. Siinäkin on jotain tärkeää.

    Sinulla on aikaa ja vapautta. Sen kuin ryhdyt tekemään mainitsemiasi asioita sitten, kun… Niin, sitten kun mitä? Sinä sen tiedät, tai keksit vielä.

    • Hei! Hieno heitto. Tai vertaus. Hitto. Vaikka tilanteemme vaikuttavat hyvin toisenlaisilta, minusta tuntuu että ongelman ytimessä on molemmilla pohjimmiltaan yksi ja sama asia: pelko tarttua toimeen. On totta, että toisin kuin sinulla(ja niin monella muulla) minulla on aikaa – aivan tuhottomasti aikaa – mutta silti en tee juuri mitään. Miksi? Miksi en ala tekemään asioita jotka voisivat todella viedä kohti unelmiani? Jokin estää. Mikä? Mikä?! Luulen, että se on (ehkä tottumuksen mukanaan tuoma) muutoksen pelko.

      Silläkin uhalla, että vaikutan ylimieliseltä, annan sinulle muutaman neuvon. Ulkopuolisena se kun on niin hiton helppoa! Ensinnäkin:
      A) Jos työsi on tylsää ja pomosi ei arvosta sinua, lopeta se. Yksinkertaisesti lopeta. Miksi et keskittäisi voimavarojasi ja energiaasi johonkin mistä todella nautit ja välität, esimerkiksi firmaasi, mikä ikinä se sitten onkaan? Sinä olet tällä pallolla itseäsi varten, et ketään muuta. Jos ei lopettaminen ole vaihtoehto(niin kuin se monesti taloudellisista syistä ei ole), olisiko sen sijaan pieni irtiotto, puolen vuoden tai vuoden tauko, mahdollinen?
      B) Jos vapaaehtoiset järjestötyöt ahdistavat – lopeta nekin! Se ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä kuin kenestäkään muusatkaan. Jos joku ajattelee näin, se on hänen ongelmansa, ei sinun. Et ole vastuussa kenellekään paitsi itsellesi. Jos olet luvannut hoitaa jonkun projektin hoida se, mutta ilmoita sen jälkeen, että et ole hetkeen käytettävissä.
      C) Urheile ja liiku ainoastaan jos se tuntuu hyvältä, älä siksi, että koet että sinun olisi pakko. Vaikka liikunta tekee hyvää, kenenkään ei ole pakko liikkua. Etsi vaikka jokin uusi kiehtova laji, josta saat kiksejä ja tutustu siihen.
      D) Älä huomioi vaimoasi, ystäviäsi tai omaisiasi siksi, että heitä olisi pakko huomioida. Jos siltä tuntuu, älä huomioi heitä lainkaan! Jos sen sijaan todella rakastat heitä, anna heille rakkautta. Tarjoa heille läheisyyttäsi, ystävyyttäsi ja aikaasi ilman sitoumuksia tai odotuksia. Takuuvarmasti saat kaiken rakkauden jossain vaiheessa takaisin.
      E) Ja lopuksi: Koska kukaan meistä ei voi vaikuttaa säähän, siitä valittaminen on täysin turhaa. Lopeta siis sekin.

      Kas näin. Helppoa! Ja samaan aikaan sinä tiedät, että kaikkea muuta – että eivät nämä asiat nyt ihan noin yksinkertaisia ole. Vai ovatko kuitenkin…

      Kun minä toisinaan harrastan pientä ajatusleikkiä ja kuvittelen jonkun ystäväni tai puolituttuni samaan tilanteseen kuin missä minä olen, en voi muuta kuin hämmentyä: tilanteestahan on miljoona ulospääsyä! Sitten kun palaan ajatusmatkaltani omaan päähäni, siihen hetkeen ja tilanteeseen missä milloinkin olen, onkin tilanne yhtäkkiä jollain kumman tavalla täysin toinen. Se olenkin MINÄ jonka pitäisi tehdä asialle jotain, MINÄ jonka täytyisi nähdä hieman vaivaa ja astua tuntemattomaan. Pelko vanhan ja tutun menetyksestä nostavat päätään.

      Niin kai se on, että siellä oman pään sisällä ne esteet ovat, eivät ulkomaailmassa. Sieltä ne lukot, muurit ja valheelliset kuvitelmat siitä mikä on sovinnaista, sopivaa ja kannattavaa kumpuavat. Ja jos näin on, jos ne kerran ovat vain päämme sisällä, kuka muu näitä esteitä voisi sieltä poistaa ja murtaa kuin me itse?

      No niin, melkoista life coach -läppää tämäkin, kliseistä ja moneen kertaan kuultua, mutta samalla kai täysin totta? Hmm, pistää miettimään hieman näitä omiakin juttuja. Ehkäpä tässä on jälleen yksi postauksen aihe.

      Kaikkea hyvää sinne!

  2. Hienoa pohdintaa taas, olen miettinyt samoja asioita. Jaoin omassa blogissani viime maaliskuussa (http://www.maryque.com/blog/2017/03/1603-2/) tietokirjailija ja toimittaja Pontus Purokurun mainion artikkelin ”Näin opit alistamaan itseäsi tehokkaammin! Kokeneen itseriistäjän neuvot kirjoittamiseen” (http://blogit.kansanuutiset.fi/toimittaja-testaa/nain-opit-alistamaan-itseasi-tehokkaammin-kokeneen-itseriistajan-neuvot-kirjoittamiseen/), tässä siitä pari pääpointtia, tunnen että ne liittyvät tilanteeseesi:

    ”Kirjoittaminen, niin kuin lenkkeily, on helppoa, jos sitä ei lopeta koskaan. Jos koko ajan tuottaa jotain, edes puolihuolimattomasti, vähän niin kuin vahingossa, ohimennen, vaikka edes ajatuksissaan, niin kirjoittaminen helpottuu valtavasti.

    Perustuotanto voi olla listojen tekemistä, muistiinpanoja puhelimessa, kuvien ottamista, blogitekstien luonnostelua, vastuuttomien kirjaideoiden heittelyä, mitä tahansa mielellään epäpuhdasta, hapuilevaa ja kulmikasta.”

    ”Jos harrastaa perustuotantoa ja työstää sitä eteenpäin, ei oikeastaan tarvitse varsinaisesti ”kirjoittaa” missään vaiheessa. On lopulta yllättävän vaikeaa istua alas ja käskeä itseään: ”Nyt kirjoitan.” Paljon helpompaa on huijata itseään niin, että koko kirjoitusvaihe jää pois ja tilalla on vain muistiinpanojen tekemistä, lajittelua, yhdistelemistä ja editoimista. Muistiinpano –> yhdistelmät –> laajennukset –> luonnos -> editointi -> julkaisu.”

    • Hei!

      Wau, kiitos paljon! Resonoi kyllä tosi lujaa tuo teksti. Perustuotanto – mikä ihana sana! 🙂 Sitähän tässä on oikeasaan tullut tehtyäkin sellaiset viimeiset parikymmentä vuotta. Joten, eipä muuta kuin jatkamaan samalla linjalla… Kaikkea hyvää!

  3. Tästä taas tuli sellainen asia mieleeni, että työvoimatoimisto tarjoaa maksuttomia ammatinvalinta- ja urasuunnittelupalveluja, joista voisi olla sinulle hyötyä miettiessäsi näitä alanvaihto ym. itsensä elättämiseen liittyviä asioita. Sitten yksi kirjoitusidea lisää. Voisit kirjoittaa kirjan terapiastasi ja siihen liittyvistä oivalluksista omaa elämääsi koskien. Tämä voisi tietysti olla osa omaelämänkerrallista teostasi niin kuin tämä blogikin.

    • Juu, onhan noita monenlaisia kursseja ja palveluita, se on totta. En kuitenkaan usko, että olen tässä ihan lopullisesti uraani uusimassa. Esittävä taide, komiikka ja teatteri – kirjoittamista unohtamatta – ovat kuitenkin asioita joiden parissa näen itseni tulevaisuudessakin työskentelevän, siitäkin huolimatta, että osan kanssa olen tällä hetkellä hieman hukassa, ja osa ei ainakaan vielä niin hirveän pitkälle ole kantanut ja vienyt.

      Toiseen heittoosi liittyen terapiassa tulleita – kuin myös meditoidessa, kävellessä, riippuvuuksista lukiessa ja muissa yhteyksissä syntyneitä – oivalluksia onkin tänne tullut jo tasaiseen tahtiin jaettua. Koen, että ne kaikki ovat yhtä – minun elämääni. Joskus käy niin, että terapiassa tulee saatua jokin innostava oivallus, toisinaan istunto on vain tilaisuus, jossa pitkään pään sisällä muhinut ajatus saa sen sanallisen muotonsa. Molemmat ovat tietysti yhtä tärkeitä juttuja, ja terapiassa yksi tärkeimmistä asioista onkin kai se kuulluksi tulemisen kokemus.

      Jos totta puhutaan, olen jo hetken miettinyt jonkinlaista terapiaan liittyvää postausta ja ehkä tuossa voisi jotain pohjaa sellaiselle ollakin..

  4. Tuli mieleen tuosta kirjoitusten loppuun saattamisen vaikeudesta se, että voisikohan sillä olla jotakin tekemistä myös itsetunnon kanssa? Niin kauan kun tekele on keskeneräinen, se ei ole altistunut kenenkään arvostelulle. Valmis työ tavoittelisi muiden katseita ja hyväksyntää. Pelkäätköhän, että se saattaisi saada myös sellaista kritiikkiä, mitä olisi vaikea ottaa vastaan? Itse en tuota mitään luovaa – paitsi elämäni joka hetken, heh – mutta voisin kuvitella, että taiteellisiin tuotoksiinsa pitkälti samaistuu. Eli että jos joku ei ihmeemmin pidä maalauksestani / runostani / whateveristäni, se on sama kuin hän ei pitäisi minusta. Henkinen märkä rätti vasten kasvoja.

    • Ihan hyvä heitto… Kritiikinsietokyky (eritoten se että osaa laittaa sen kritiikin oikeisiin mittasuhteisiin) on kyllä luovassa työssä varsin tärkeä ominaisuus. Negatiivista palautetta kun ei yleensä ole kovin kiva kuulla, varsinkaan jutuista joihin on ”sydänvertaan” vuodattanut. Toisaalta siitä voi myös oppia jotain (tämä riippuu tietysti myös palautteen antajan kyvystä antaa palautetta).

      Luulen, että tällä kertaa ei omalla kohdallani kuitenkaan ole kyse siitä, vaikka muussa elämässä itsetunnon kanssa kyllä onkin melkoisia ongelmia. Päin vastoin, jos puhutaan kirjoittamisesta, niin ajatus siitä, että olisin todella saanut jotain valmiiksi ja että se todellakin olisi kaiken kansan nähtävillä ja nautittavissa on sietämättömän houkutteleva. Silti jokin on kuitenkin jo pitkään estänyt minua todella tarjoamasta tekstejäni ja juttujani mihinkään… Liekö sitten laiskuus, tai se vaiva, jota tekstin loppuunsaattaminen todella vaatii.

      No, ehkäpä se(kin) asia voi tänä vuonna vielä muuttua!

Heitä kommentti