Aikuisuudesta, laiskuudesta sekä positiivisen ajattelun voimasta

Kello on neljä iltapäivällä. Katselen ikkunasta hämärtyvää, harmaata maisemaa. Meneillään on jälleen uusi tyhjä päivä ilman mitään velvoitteita. Arkeni ei voi jatkua näin. Käteisvarani käsittävät noin sata euroa ja tässä kuussa meillä on Porissa hurjat kaksi esitystä. Sillä palkalla ei vielä helmikuuta eletä, jos nyt tuolla satasellakaan tätä kuuta. Jotain on keksittävä.

Tokihan tiedän, että raha on vain rahaa ja todellinen onni ei ole siitä kiinni, mutta jatkuva huoli sen riittävyydestä ei yksinkertaisesti ole hyväksi mielenterveydelle. Se lamaannuttaa. Se ahdistaa. Tuntuu, kuin mihinkään ei voi keskittyä. Vaikka mitä yrittäisi tehdä, ajatukset palaavat toistuvasti pohdintoihin siitä millä minä maksan ensi kuun vuokrani ja velkajärjestelymaksuni – millä ihmeellä minä oikein elän?

Kun päivät lipuvat ohitse ja minä vain olen

Voi olla, että olen niin pitkään elättänyt itseni lähes pelkästään komiikalla (toisinaan paremmalla menestyksellä, toisinaan huonommalla), että olen oppinut luottamaan siihen, että kyllä sitä rahaa aina jostain tippuu – että kyllä sitä jostain aina jonkun keikan saa, ja siitä saadulla palkalla sitten hetken elelee. Mutta mistäpä niitä keikkoja tippuisi nyt kun olen kaikille ilmoittanut etten niitä enää tee?

Joskus tuntuu, kuin en aivan täysin ymmärtäisi rahan merkitystä tai sitä, että asioita täytyy toisinaan hieman suunnitella. Aivan kuin minussa olisi jokin häiriö, joka saa minut ajattelemaan, että ei tässä nyt sen suurempia tarvitse tehdä selvitäkseen – että kyllä se elämä aina jotenkin kantaa. Aivan kuin olisi jäänyt sellainen asia kuin aikuistuminen tästä välistä pois.

Pelkästään komiikkaan keskittyminen on tietysti myös luonut tilanteen, jossa vapaa-aikani on ollut suunnattoman runsasta. Yleensä alkuviikot ovat olleet täysin vapaita ja viikonloppuna on sitten ollut joitain keikkoja. *) Tämän  tuloksena – niin ikävältä kuin se omaan korvaan kuulostaakin – voi olla, että olen yksinkertaisesti tullut vuosien saatossa helvetin laiskaksi. Otan itsestäänselvyytenä viikkojeni väljyyden. Nyt kun töitä pitäisi hakea ja tuota ”jotain” keksittävä, tuntuu toimeen tarttuminen hävettävän raskaalta.

Viime aikoina joutenolo on tullut minulle kuitenkin aivan uudella tavalla näkyväksi. Kun ei ole enää sitä vähääkään mitä odottaa – loppuviikon keikkoja – kaikki on alkanut tuntua yhdeltä ja samalta, eikä se enää riitä. Tämä on tietysti pelkästään hyvä asia – ehkä se ajaa minua eteenpäin ja saa minut tekemään asialle jotain? Kauhuissani kuitenkin mietin: onko se aiemmin riittänyt? Tällaistako elämäni on ollut tähän saakka niinä parempinakin kausina: päivät ovat vain hiljalleen lipuneet pois, ja minä niiden keskellä, itseäni ihmetellen ja ikkunasta ulos katsellen?

Onhan se noinkin, mutta asiaa voinee tarkastella myös hieman vähemmän itseään soimaavasta suunnasta. Runsas vapaa-aika yhdistettynä epäsäännölliseen, paineiseen ja stressaavaksi kokemaani työhön ovat myös mahdollistaneet riippuvuuteni jatkumisen. Alkuviikon toimettomat päivät ovat olleet oivaa maaperää niille tympeyden, tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteille, joihin olen sitten pornosta lohtua hakenut. Toisaalta loppuviikon intensiivisen ja adrenaliinintäyteisen keikkarupeaman jälkeen aivot käyvät yleensä pari päivää melkoisilla ylikierroksilla, ja kun virikkeitä ei yksin tyhjässä kämpässä maatessa ole samassa määrin tarjolla kuin lavalla satapäisen yleisön edessä seisoessa, on niitä tietysti tullut haettua tutusta ja turvallisesta lähteestä: pornosta. Tämä kaikki ahdistanut vain lisää ja tuloksena on ollut toistuvia masennuskausia, joiden aikana on tullut maattua neljän seinän sisällä entistäkin tehokkaammin. On syntynyt kierre, josta on ollut lähes mahdoton irrottautua, koska sumu mielen ympärillä on ollut niin sakeaa. Ei ole ollut kykyä (tai halua) nähdä ulospääsyä.

Nyt tuo sumu on kuitenkin hälventymässä. Ei se kokonaan ole poistunut, mutta läpi näkyy jo.

Tympeydestä valoon

Tämä ”näkeminen” tai  ”sumun” hälventyminen ei johdu ainoastaan siitä, että olen lopettanut keikkailun, että viikoistani nyt puuttuu jotain sellaista mitä niissä aiemmin oli. Ei, niihin on myös tullut jotain lisää. Elämään on asettunut jonkinlainen arjen alla piilevä positiivinen pohjavire, josta olen aiemminkin puhunut.

Olen viime aikoina tehnyt sen verran intensiivisesti töitä itseni kanssa, että tulokset alkavat väistämättä näkyä. Olo on koko ajan jaksavampi, toiveikkaampi ja kirkkaampi . takapakeista ja -askeleista huolimatta. Tätä itsen kanssa tehtyä työtä ei pidä väheksyä. Rahaa se ei ole pöytään tuonut, ja käsistä lähteneet sortumiset ovat saaneet minut tuhlaamaan pornoon enemmän rahaa kuin koskaan aikaisemmin, mutta jos nyt mietin sitä kaikkea mitä olen ongelmani eteen viimeisen kahden vuoden aikana tehnyt, laiskuudesta voi tuskin samassa lauseessa puhua.

Joten, niin synkkä ja itseä soimaava kuin postauksen alkuosuudesta tulikin, olen jo hyvä tovi sitten päättänyt jättää negatiivisten asioiden turhan vatvomisen. Sen sijaan olen päättänyt kyllästää itseni positiivisilla sanoilla ja ajatuksilla, keskittyä kaikkeen siihen hyvään mitä on vielä edessäni. Korostaa asioita joista voin olla aidosti ylpeä.

Yksi niistä on ehdottomasti se, että tultuani takaisin Tampereelle joulun vietosta Kemijärveltä, en ainakaan sortunut pornoon. **) Toinen on se, että ensi viikolla minulla on kuin onkin työhaastattelu erääseen osa-aikaiseen varastotyöhön eräässä Ladoja maahantuovassa firmassa. Todellakin jotain muuta mitä olen tähän saakka tehnyt, mutta ehkä juuri jotain sitä, mitä nyt tarvitsen.

Joten, kyllä se tästä. Ei muuta kuin iloista, lämmintä, askel kerrallaan etenevää ja positiivisten ajatusten täyttämää vuotta 2018 itse kullekin!

* * *

*) Huomio 1: Toki komiikan tekeminen on paljon muutakin kuin pelkkiä loppuviikolla tapahtuvia keikkoja. Monet koomikot kirjoittavat vimmaisesti uusia juttuja, testaavat niitä harjoitusklubeilla elävän yleisön edessä ja hiovat niitä sitten lisää; he markkinoivat itseään somessa, myyvät itseään keikoille ja tekevät pr:ää mediassa – sanalla sanoen he luovat itselleen työtä. He saattavat myös laskuttaa keikkansa oman firman kautta, jolloin työhön kuuluu niin laskujen lähettäminen kuin kirjanpidolliset toimetkin ja joka tapausessa itse työhön olennaisena osana viikottainen matkustaminen ympäri Suomen klubeilta ja kissanristiäisistä toiseen. Tämän lisäksi monella vähemmän tai enemmänkin tehneellä koomikolla saattaa olla keikkailun ohessa muitakin töitä ja tulonlähteitä kuin keikkailu. Itse olen kuitenkin vuosikaudet ajatellut, että jos vain teen hyviä keikkoja, se riittää – että minut tullaan kyllä jossain vaiheessa kotisohvalta keikalle hakemaan. Eihän se niin mene. Täytyy olla läsnä. Täytyy olla ahkera. Täytyy tehdä töitä. Siihen ei ole ollut meikäläisen olon raskauden tietäen aina jaksamista. Luulen, että homma helpottuisi, jos aidosti pitää työstään – jos todella rakastaa sitä mitä tekee. Eihän se silloin uuvuta, ei stressaa eikä ahdista – tuolloinhan kaikesta vain nauttii. Tämä panee miettimään: mitä minä oikeastaan rakastan?

**) Huomio 2. Yleensä päivät, jotka vietän kotona Kemijärvellä vanhempien luona alkavat hyvin pian ahdistaa. Tekisi mieli jutella ja keskustella, mutta tuntuu kuin välillämme olisi jokin näkymätön muuri, joka estää aidon kommunikaation. En ole varma ajattelevatko he niin, mutta minusta tuntuu siltä. Ja sitten – yleensä hyvin pian – heidän samat vanhat käyttäytymismallinsa, tottumuksensa, tapansa, keskinäiset kinansa ja äänenpainonsa alkavatkin ärsyttää ja vituttaa. Ja silloin kun ärsyttää ja vituttaa, alkaa tehdä mieli katsoa pornoa. Sitä ei kuitenkaan tule katsottua kotona. Ei, sen sijaan sitä alkaa odottamaan hetkeä, jolloin on jo omalla kämpällä Tampereella, täydellisen rauhan ja yksityisyyden suojassa. Tuosta hetkestä alkaa fantasioida, sitä alkaa odottaa. Tämä on johtanut siihen, että kun olen vihdoin tullut takaisin Tampereelle, ja minulla on pitkästä ollut mahdollisuus toteuttaa kunnon kiimasessio tyttögallerioineen, webcam-esityksineen ja pornon katsomisineen, sen on myös tehnyt. Sittemmin tuo odotus on muuttunut peloksi: Mitä jos niin käy yhä?

No, nyt ei käynyt. Päästin irti. Annoin halun ja himon olla. En takertunut niihin. Kun joulupäivät olivat takana, hyppäsin junaan ja kotiin päästyäni en muista mitä tein, mutta pornoa en ainakaan katsellut. Edistystä kai tämäkin.

4 vastausta artikkeliin ”Aikuisuudesta, laiskuudesta sekä positiivisen ajattelun voimasta

  1. Olen todennut usein omalla kohdalla, että laiskuus on kuin lihas, joka kehittyy luonnollisesti laiskottelemalla. Aikaa on runsaasti koko ajan, mutta asioiden aloittaminen on haastavaa. Siitä huolimatta saan toki ihmeekseni asiani hyvin hoidettua, mutta viime tinkaan tekeminen meni välillä todella pahaksi. Olen tänä vuonna vain päättänyt alkaa tekemään asioita ajoissa. Jo pienikin askel, vaikkapa yhden kotitehtävän artikkelin lukeminen päivässä, on iso positiivinen muutos.

    Ymmärrän hyvin sen morkkiksen, kun mitään ei saa aikaiseksi. Paradoksaalista on huomata, että mitä enemmän on aikaa, sitä vähemmän saa todellisuudessa aikaiseksi. 🙂

    Toivotan onnea työhaastatteluun!

    • Juu, tuo on totta. Laiskuus kehittyy laiskottelemalla, samoin kuin oikeastaan kaikki muutkin tapamme ja tottumuksemme. Sitähän sanotaan, että tavat ”juurtuvat”. Kiitos tsemistä. 🙂

  2. Hei taas!

    Luulenpa, että vanhempiesi kohdalla on kysymys ”suomalaisten kansantaudista” eli kyvyttömyydestä puhua tunteista ja ottaa käsittelyyn myös negatiivisia asioita. Valitettavasti tämä on sodan aikana ja sen jälkeen syntyneissä sukupolvissa hyvin yleistä. Ehkä näkymätön muuri sinun ja vanhempiesi välissä johtuu nimenomaan tästä syystä. Vanhemmillasi voi olla myös ehkä torjuttuja syyllisyydentunteita koskien mm. pornoaddiktiotasi, joita he eivät vain kykene käsittelemään. Tämän vuoksi puhuminen kanssasi esim. näistä asioista, voi olla heille liian vaikeaa omien käsittelemättömien tunteidensa takia.

    Olen niin tyytyväinen koko sydämestäni, että kykenit voittamaan kiusauksen kotiin palattuasi. Hyvä sinä! Mietin, että olisi hyvä, jos sinulla olisi joku tukihenkilö, esim. läheinen ystävä, jolle voisit vaikka soittaa kiusauksen kasvaessa lähes ylitsepääsemättömän voimakkaaksi. Pidä nyt ainakin meitä blogin lukijoita tällaisina ”tukihenkilöinä”, joille voit aina kirjoittaa kiusauksen iskiessä. Äläkä pidä blogista liian pitkiä taukoja, sillä tauotkin altistavat sortumiselle. Edelleen kaikkea hyvää sinulle toivoen!

    • No juu, sellainen tietynlainen – tai ainakin tiettyihin aiheisiin liittyvä – puhumattomuus on kai meillä ollut aina läsnä, kuten varmaan niin monessa muussakin perheessä. Kyllähän meillä toki keskustellaan, mutta monesti aika pinnallisista asioista, ei siitä mitä elämäämme oikeasti kuuluu. Voi kuitenkin olla, että tämä häiritsee enemmän itseäni kuin heitä. Tai en tiedä… Puhumallahan tuo selviäisi! 🙂

      Tuntuu kyllä hieman oudolta puhua perheestäni täällä julkisesti. Tyyliin, en osaa keskustella kotona vanhempieni kanssa, mutta pystyn kyllä kirjoittamaan siitä!

      Mutta juu, vertaistukihan on tällaisissa tilanteissa monesti kultaakin kalliimpaa. Jonkinlainen ei-AA-lähtöinen vertaistukiryhmä voisikin olla aika kova juttu (niihin kun en itse ihan niin lujaa taannoin lämmennyt).

      Kiitos tsemistä! Täytyy katsoa jos vaikka tämä vuoden alku innostaisi tosiaan hieman tiheämpään julkaisutahtiin.

Vastaa