Päivä 3: Here we go again

Vaikka pornottomien päivien laskeminen (oikeastaan tuon laskemisen alusta aloittaminen) alkaa näyttäytyä jo hieman koomisena, niin tässä sitä taas ollaan, uudessa alussa. Blogin historian aikana kerta on nyt neljäs jos ihan ensimmäinen postaus lasketaan mukaan. Takana on myös harmittavan pitkä tauko itse kirjoittamisesta, kokonaiset kolme ja puoli kuukautta. Nyt sen kuitenkin teen. Ylös en nouse ennen kuin uusi postaus on maailmalla.

Paljon on ehtinyt tapahtua. On tullut möyrittyä rahavaikeuksissa, haettua toimeentulotukea, sorruttua pornoon, skarpattua, sorruttua uudestaan ja taas skarpattua. Toisinaan olo on ollut iloinen ja energinen, toisinaan olen maannut sängyn pohjalla mieli harmaana. Meditaatiota on ollut yllättävän hankala saada päivittäiseksi rutiiniksi, mutta viikottaiset terapiaistunnot ovat sentään katkeamatta jatkuneet. Uusia oivalluksia on syntynyt ja itsetuntemuskin ehkä asteen verran taas kasvanut.

Omaa elämää ja riippuvuutta on tullut käsiteltyä myös lavalla. Muutama viikko sitten Porin Rakastajat-teatterissa sai ensi-iltansa Elämä kunnossa -niminen esitys, joka pohjautuu meidän näyttelijöiden eli kolmen koomikon todellisiin elämänkriiseihin. On ollut suoraan sanottuna aika hurjaa työstää esitystä, jonka pohjana toimii osittain oma elämä ja varsinkin sen varjopuolet. Kokemus on ollut kuitenkin mitä innostavin ja esityskin varsin onnistunut. Pitkään olen tiennyt, että elämästäni puuttuu jotain – teatteri – ja nyt asia on ainakin hetkellisesti korjattu. Stand up -keikoista olen sitä vastoin yhä kieltäytynyt. Mitä pidemmälle syksy on edennyt, sitä oikeammalta tuo päätös on tuntunut.

Mutta mitä siis varsinaisesti tapahtui? Kesäkuun lopussa edellistä postausta kirjoittaessani olo oli varsin hyvä ja toiveikas. Mihin homma taas kerran tyssäsi?

Masennuksen konkreettinen kaapu

Heinäkuun puolivälissä tein innostavan ja ajatuksia herättävän reissun Ruotsiin, jossa osallistuin vasta-alkajien meditaatioretriitille Zengården-nimisessä paikassa lähellä Arbogan kylää. Neljä päivää meditoiden, hengittäen ja rauhoittuen kauniin maaseudun ympäröimänä oli, jos ei nyt taivaallinen, niin ainakin äärimmäisen onnistunut kokemus. Olo oli vapautunut, mieli kirkas ja ajatukset selkeitä. Sain jonkinlaisen vilauksen siitä, millainen voima meditoimisella voi olla jos siihen todella uskaltaa ja jaksaa syventyä. Mieli oli tyyni, ja samalla puhkuin intoa ja elinvoimaa. Retriitin jälkeen vietin vielä kaksi päivää turistina Tukholmassa (jossa en ollut koskaan käynyt!) museoita kierrellen ja nähtävyyksiä katsellen. Päällä oli jonkinlainen flow-tila. Tunsin pitkästä aikaa todella eläväni.

Loppureissusta kurkku, vietävä, kuitenkin kipeytyi ja kaiken lisäksi sain ientulehduksen. Tampereelle tultuani päätinkin jäädä toipilaana kotiin makaamaan ja lykätä suunniteltua Kemijärven reissua vanhempien luo. Silloin se iski. Kuin taikaiskusta kaikki tutut huolet ja murheet pulpahtivat tajuntaani. Tekemättömät työt, sotkuinen kämppä, huolestuttavan heikko rahatilanne, kaikki olivat yhtäkkiä yhtä sotkua päässäni. Alkoi vituttaa kun en ollutkaan Pyhä-Luostolla vaeltamassa kuten olin suunnitellut, vaan yksin kämpässäni Tampereella. Osittain kyseessä oli jonkinlanen reissun jälkeinen masennus: aivot kävivät yhä ylikierroksilla kaikesta koetusta, mutta mitään virikkeitä ei ollutkaan enää tarjolla. Tajusin, että sieltä se taas on tulossa: masennus. Se oli ihmeen konkreettista. Aivan kuin jonkinlainen lähes käsinkosketeltava tympeyden verho olisi laskeutunut asuntoni ja vuoteeni ylle. En halunnut niin käyvän, mutta tavallaan luovutin jo alkumetreillä. Ei ollut voimia taistella vastaan. Kaukaiselta tuntuivat muutaman päivän takaiset retriitillä syntyneet oivallukset. Pelkkä meditoimisen aloittaminen alkoi tuntua ylivoimaiselta tehtävältä. Pian löysin itseni hakemasta lohtua pornosta.

Mitään järisyttävän suurta, alkuvuonna koetun kaltaista ”pornoputkea” ei kuitenkaan onneksi päässyt syntymään. Pystyin laittamaan hommalle stopin kohtalaisen nopeasti, vaikka olo hetken harmaana pysyikin. Toki olen sortunut tuonkin jälkeenkin kuten yllä mainitsin, mutta homma ei ole lähtenyt tällä kertaa totaalisesti käsistä.

Kohti parempaa, kuitenkin

Kaikista lipsumisista, sortumisista, ahdistuksista ja muista mutkista huolimatta tuntuu kuitenkin siltä, että kohti parempaa tässä ollaan matkalla. Yleisfiilis ei enää ole niin lohduton kuin vielä vaikkapa pari vuotta sitten. Kuopista on yhä helpompi nousta ylös, ja hyvät hetket tuntuvat aidosti hyviltä. Arjesta ja elämästä on pikku hiljaa katoamassa sellainen synkkyyden sävyttämä pohjavire, joka on yleensä ollut läsnä niinä parempinakin kausina. Vaikka välillä ahdistaa ja vituttaa, todellinen luovuttaminen ei ole kertaakaan käynyt mielessä. Tulevaisuuteen tulee katsottua jo melko luottavaisin mielin.

Tämä on varmasti monen tekijän summa. Tekonsa on taatusti jo mainituilla terapialla ja meditoimisella, kuin myös keikkatauolla ja innostavalla teatteriproggiksella, mutta myös alkuvuonna tehty päätös lähteä facebookista on sekin osoittautunut varsin hyväksi ratkaisuksi. Yllättäen en ole kokenut jääneeni mistään paitsi. Päinvastoin, olen toden totta viettänyt enemmän aikaa ystävien kanssa kasvotusten. Myös se paljon puhuttu ruutuaika sekä itsensä vertaaminen muihin ovat tuon(kin) päätöksen myötä hieman vähentyneet. Olen myös pyrkinyt pitämään kiinni päätöksestä käydä pari kertaa viikossa kävelemässä jossain lähimetsässä.

Ehkä tätä matkaa on myös yksinkertaisesti tullut jo talsittua sen verran pitkään, että väistämättä joitain tuloksiakin alkaa näkyä. Armollisuus, kärsivällisyys ja ennen kaikkea positiivisten ajatusten aktiivinen ja tietoinen toistaminen ovat ehkä löytämässä tietään myös sinne tiedostamattomaan mieleen osan. Helppoa se ei ole ollut, mutta en minä missään vaiheessa sen kuvitellutkaan sitä olevan. Kun on parikymmentä vuotta toiminut tietyllä tavalla ja sättinyt itseään, kestänee tovin, että tavat, tottumukset ja aatusmallit muuttuvat. Kuten joku lukija aikanaan kommentoi: ”Jos riippuvuuksista olisi helppo päästä eroon, ei kai niistä silloin kukaan kärsisikään.”

Joten, tästä sitä taas lähdetään, aina vain valoisammin mielin kohti tulevaa. Jos siellä vielä on yhtään lukijaa jäljellä, niin ei muuta kuin innostavaa loppusyksyä kaikille ja tervetuloa taas kelkkaan.

* * *

PS. Olen ottanut tavakseni astua hieman rohkeammin omille epämukavuusalueilleni, joten tässäpä vielä oheen runo, jonka joskus yksinäisyyden puuskassani kirjoitin. Naiivia ja katkeraa? Ehkä, mutta what the hell. Aina olen pitänyt runojen kirjoittamisesta, joten miksipä en niitä joskus myös jakaisi

 

ehkä tämä on yksinäisyyttä:

hajuton ja mauton perjantai

aamiaisella vain

.           yksi lautanen

 

ja ulkona märän asvaltin tuoksu

ei enää herätäkään

lämpimiä muistoja

.           lapsuudesta

ajatukset,

joita ei voi jakaa

alkavat kiertää,

.             kiertää,

kehää

kehää

olisiko tuo roskaläjä tuossa

jos meitä olisi kaksi?

 

meillä on kaikilla

sisäsyntyinen tarve

kosketukseen

(koska minussa

on viimeksi erittynyt

oksitosiinia!?)

 

lohduttomuuden SM-kisoissa

yksinäisyys

.             voittaa pettymyksen

.             päihittää ärtymyksen

.             vie kateuttakin

.              kuin pässiä narusta

vihalla ei ole saumaa

edes finaaliin

 

vihatessa sitä sentään

tuntee edes jollain tapaa

elävänsä

 

.

10 vastausta artikkeliin ”Päivä 3: Here we go again

  1. Itsellä on 2. päivä ilman masturbointia menossa. Aloitin samoihin rajoittamaan käyttäytymistäni kuin sinä aloit pitää tätä blogia, viime vuonna kuiteskin. Lakkoa seuraa aina repsahdus, mutta hyvää on se että aiemman 2-5krt päivässä on vaihtunut nyt parhaimmillaan kertaan kahdessa-kolmessa päivässä suurinpiirtein. Kukaan ei tiedä tästä riippuvuudestani, eikä varmaan uskoisi vaikka kertoisin. Lakon vaikutus mielialaan on aina tosi iso, siksi täytyy nyt olla lakossa senkin takia kun on työpaikkahaastattelu ensi viikolla ja haluan olla siellä skarppina ?

    • Hei!

      Pahoittelut kun on kestänyt vastata. Vaikka repsahdus aina seuraisikin, niin tosi hyvä jos pystyy katsomaan asioita tarpeeksi etäältä. Esim. juurikin vertaamalla nykyistä käyttäytymistä johonkin aiempaan. Tuokin on tosi iso muutos jos 2-3 kertaa per päivä on vaihtunut kertaan 2-3 päivässä. Hieno juttu!

      Nyt kun itselle on tullut jonkin verran kokemusta tästä aiheesta puhumisesta, niin voin sanoa, että yllättävän vähän on tullut vastaan mitään epäilyä tai vähättelyä. Minäkin aluksi ajattelin, että ei tätä kukaan usko, mutta toisin on käynyt. Joten jos vähänkään siltä tuntuu, niin rohkaisen sinua kyllä puhumaan. Helppoahan se ei ole, asia on kuitenkin monen mielestä varsin nolo, hämmentävä ja tietysti tosi yksityinen, mutta niin klisee kuin se onkin, niin puhuminen kyllä auttaa.

      Jos puolisolle tai kaverille tai muulle läheiselle on liian iso kynnys avautua, niin aina voi miettiä olisiko paikkakunnalla jotain ammattilaisapua tarjolla. Itse olen joskus aikanaan varannut ajan ihan yleislääkärille ja kertonut pahasta olostani, vaikka en silloin vielä pornosta osannutkaan puhua.

      Tsemppiä haastatteluun, tai sehän on varmaan jo mennyt, joten toivottavasti meni hyvin!

  2. Hei Toni!
    Huomasin vasta ihan hiljattain blogisi ja ilahduin kuinka avoimesti olet tullut ”kaapista ulos” tämän asian tiimoilta. Ihailen avoimuuttasi, rohkeuttasi ja vilpittömyyttäsi.

    Mulla oli kans jonkin sortin pornoaddiktio eräine muine fetisseineen 14 vuotiaasta noin 29 vuotiaaksi saakka. Addiktiot onnistuin selättämään niiden karkeimmassa muodossa – toisin sanoen olen ollut ”runkkaamatta” nyt yli seitsemän vuotta – henkisen harjoituksen, mm. meditaation ja tantran avulla. Suurena tukena olivat myös eräät henkiset yhteisöt joista eräissä vaikutan edelleenkin.

    Addiktiivisuus sinänsä ei kuitenkaan ole täysin poistunut vaan nostaa ajoittain päätään paljon hienovaraisimmissa muodoissa ja täytyy olla jatkuvasti valppaana etteivät kitkemättömät rikkaruohot ala rehottaa. Paljon on ns. karmaa, mörköjä edelleen kohtaamatta ja tuomatta päivänvaloon, mutta olen iloinen että olen saanut rakennettua vakaan pohjan elämääni ja henkiseen työskentelyyn. Olen ollut hyvässä parisuhteessa nyt kaksi ja puoli vuotta mikä on ollut isona apuna muutoksessa kohti harmonisempaa seksuaalisuutta. Itsekin olen aloittamassa terapiaa ja olen pohtinut voisiko jossain vaiheessa olla annettavaa esim. seksuaaliaddikteille tarkoitetuissa aa tyyppisissä ryhmissä tai vaikkapa aloittaa opinnot terapeuttina.

    Olemme muuten tunteneet opiskeluajoilta joten ota yhteyttä jos haluat jutella enemmän privaatisti kaikesta.

    Menestystä ja siunausta elämääsi!

    • Hei vaan!

      Samat sanat kuin tuossa ylhäällä, eli pahoittelut vastauksen viipymisestä. Ollut (jälleen) hieman taistelua tämän oman olon kanssa viime aikoina.

      Mutta juu, reilu vuosi sitten päätin, että kokeillaanpa nyt tätäkin eli kaapista vaan ulos, että paukahti. Jos sitä termiä tässä yhteydessä nyt voi käyttää. Ehkä sitä voi. Kertaakaan ei ole moinen veto kaduttanut.

      Huh, seitsemän vuotta runkkaamatta on kyllä jo melkoinen saavutus. Itse aluksi vähän vierastin tuota masturboimattomuutta josta aika moni tännekin kirjoitti. Ajattelin, että sehän on ihan normaalia – kuten tietysti onkin – mutta mitä enemmän ihmiset ovat siitä kommenteissaan puhuneet, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että ehkä toisinaan ainoa tie katkaista pahaksi äitynyt pornoaddiktio on kylmästi myös sen tumputtamisen lopettaminen teityksi ajaksi. Ja tokihan monelle myös se itse pakonomainen, monta kertaa päivässä tapahtuva masturboiminen on se ongelma, ei pelkkkä pornon tuijottaminen. Itse olen muutaman kerran yrittänyt masturbointilakkoa mutta tuloksetta.

      Kaikki tuo mitä kerroit kuulostaa todella hienolta. Itse en ole parisuhdetta vielä löytänyt, mutta kuten kirjoituksessakin mainitsin niin pienen maistiaisen olen saanut siitä millainen voima meditaatiolla voi olla.

      Noista AA-ryhmistä on kyllä moni saanut apua ja ihan tutkitustikin ne taitavat tosi hyödyllisiä olla. Täällä Tampereella kokoontuu kaksikin vertaisryhmää ja kävin itse tutustumassa niihin molempiin. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet ihan omilta paikoilta. Olin yllättynyt, kuikna vahvasti Jumala ja jonkinlainen Korkeampi Voima olivat niissä molemmissa esillä. Niissä kuuluisissa askelissa puhuttiin mm. jotain sellaista, että täytyy luovuttaa tahtonsa Jumalan käsiin ja tunnustaa olevansa voimaton riippuvuutensa kanssa. Ei mennyt ihan yksiin oman ajatusmaailman kanssa. 🙂

      Mutta mutta, kiitos kommentista. Tällaiset auttavat niin itseä kuin varmasti myös lukijoita. Pitkiä prosessejahan nämä ovat.

      PS, jännäksi meni. Olet blogin historian toinen kommentoija joka sanoo tuntevansa minut henkilökohtaisesti. Ehkäpä palataan asiaan. Kaikkea hyvää!

  3. Hienoa kuulla sinusta elonmerkkejä pitkästä aikaa! Olet oppinut arvostamaan itseäsi ja teet valintoja omaksi parhaaksesi, mm. Facebookista pois jääminen ja stand upista luopuminen – hyvä sinä! ?

    Runosi oli kaunis ja koskettava, oikeasti. En niistä mitään ”ymmärrä”, mutta luen niitä joka päivä. Tuo sai kyyneleet silmiin; sitä ei tapahdu kovin usein.

    • Hei vaan!

      Joo, pitkä tauko takana mutta elossa ollaan. Kyllähän tässä on oppinut itseään jollain tasolla vähän paremmin tuntemaan, mutta välissä tuon arvostuksen kanssa on vähän niin ja näin. Meinaan, että niistä hyvistä ratkaisuista(joista nuo mainitsemasi ovat kyllä ihan sieltä kärkipäästä) huolimatta sitä silti edelleen toimii toisinaan tavalla, jonka tietää olevan itselleen haitallista. Toisin sanoen katsoo sitä hiton pornoa ja soittelee niille hiton linjoille ja tilaa niitä hiton webcam-esityksiä.

      Mutta. Jos niistä riippuvuuksista nyt olisi niin helppo päästä eroon, niin… Miten se nyt menikään.

      Isossa mittakaavassa kohti parempaa. Siinä on ehkä tämän hetken mottoni.

      Ja voi, kiitos palautteesta. Ei kai noita tuollaisia runoksi kutsuttuja sanojen yhteenliittymiä tarvitsekaan aina ymmärtää. Ne ovat mitä ne ovat, pieniä yrityksiä sanallistaa jokin hetki tai tunne. Sanojen anarkiaa ja tuon anarkian naittamista yhteen sen ah, niin tympeän todellisuuden kanssa, jossa mikään ei ole ihmeellistä tai erikoista, ja samalla kuitenkin kaikki on.

      Tai jotain sellaista. Kaikkea hyvää!

  4. Hienoa että jatkat taas blogia!
    Se antaa voimia ja toivoa ja vertaistukea monille, vähintään tuhansille veikkaisin.

    Minulla tänään päivä 0, olen samaa tietä yrittänyt kulkea jo 20 vuotta, mutta viime aikoina päässyt vain 30 päivään kerrallaan. Minulla mielenkiinto ei tosin kohdistu pornoon, vaan muutamaan lapsuuden ja nuoruuden playboy-malliin jne., joiden kuviin jäin jumiin uudestaan netin ja erityisesti älypuhelimen kautta. Ehkä pitäisi vaihtaa perusluuriin ilman nettiä…

    Järjettömintä on se, että edes hyvä 20-v. parisuhde ihanan naisen kanssa ei poista itse ongelmaa. En tiedä poistaako mikään, mutta en silti tahdo jatkaa näinkään (koska riippuvuus ei lisää iloa vaan vie sen) ja siksi taas: päivä 0…

    Olo on silti toiveikas.
    Autuaita ne, jotka ovat puhdassydämisiä – tai edes pyrkivät siihen! Voimia!

    • Hei!

      Kiitos kommentista. Nämä ovat kyllä välillä melko hämmentäviä juttuja. Että miksi se ihminen toimii viikosta, kuukaudesta, vuodesta – vuosikymmenestä – toiseen tavalla, jonka kuitenkin tietää itselleen tuhoisaksi? Se on hyvä kysymys se. Kysymys, jonka esittämiseen sinä, minä ja moni muu olemme onneksemme kuitenkin kyenneet. Jotkut meistä elävät koko elämänsä harmaassa sumussa ilman, että edes tajuavat mikä siinä mättää, vaikka kuitenkin jollain tasolla tietävät, että kaikki ei ole hyvin.

      Olen juuri lukemassa entisen huumeriippuvaisen ja addiktioihin erikoistuneen toimittajan Maia Szalavitszin kirjaa Unbroken Brain, jossa hän tuo ilmi usean nykytutkijan konsensuksen, että riippvuuuksissa ei ole kyse sairaudesta tai siitä, että riippuvainen olisi jotenkin huonompi(tai vähemmän puhdassydämisempi) kuin muut, vaan yksinkertaisesti siitä, että koukkuun jäänyt yksilö on aikojen saatossa vain oppinut käyttäytymään tietyllä tavalla. Toisin sanoen riippuvuus on oppimishäiriö.

      Jos käyttäytyminen on ollut intensiivistä, jatkunut riittävän pitkään ja jos se vieläpä on saanut alkunsa silloin kun aivot ovat herkässä kehitysvaiheessa (teini-ikä), siitä voi olla äärimmäisen hankala oppia pois. Ei mahdoton tehtävä, mutta haastava.

      Tärkeä on kuitenkin tuo ajatuksesi: ”Olo on silti toiveikas.” Niin minullakin. Tsemppiä sinne!

Heitä kommentti