Päivä 19: Päihteistä sekä uskalluksesta tunnistaa hyvät hetket

Juhannus tuli ja meni. Kahteen päivään mahtui livemusiikkia, mukavaa seuraa, yksi tehty keikka, hemmetin suuri kokko, saunomista, grillausta, korttipelejä – sekä tietysti hieman päihteitä. Tai no, ei nyt mitenkään tietysti. Useampikin juhannus, edellinen mukaan lukien, on vierähtänyt varsin mukavasti selvin päin. Tälläkin kertaa asia mietitytti. Useampaan otteeseen vaivasin päätäni sillä, kannattaako näin tehdä – että toiminko nyt varmasti ihan järkevästi. Oli hankala heittäytyä hetkeen ja päästää irti.

Tällä pähkäilyllä oli tietysti perustelunsa. Monta kertaa olen tännekin kirjoittanut, kuinka varsinkaan alkoholi ei sovi minulle ja kuinka se voi laukaista lyhyitä tai pidempiäkin masennuskausia ja herättää halua katsoa pornoa tavallista enemmän. Kun aikanaan päätin alkaa voiman hieman paremmin, lopetin ensimmäisenä alkoholin käytön.

Tällä kertaa suurimmilta ahdistuksilta kuitenkin vältyttiin. Toki sunnuntai-aamuna olo oli pöhnäinen ja hidas, mutta tunnistin heti, että maailma ei ole samalla tavalla harmaa kuin aiemmin tällaisen viikonlopun jälkeen. Pystyin nousemaan sängystä, avaamaan verhot ja tekemään itselleni aamiaisen. Illalla lähdin jopa kevyelle hölkälle.

Luulenkin, että jos haluaa olla sinut päihteiden kanssa, täytyy ensin olla sinut itsensä kanssa. Tarkoitan, että silloin kun tietää, että hallussa on työkaluja pahojen hetkien varalle – että pettymysten tai negatiivisten tunteiden sattuessa kohdalle ei lohtua hae vääristä paikoista – ei juominen tai sitä seuraava hetkellinen alakulokaan ahdista. Tuolloin tietää, että on turvallisissa käsissä – omissaan.

En välitä, että omalla kohdallani näin vielä olisi – sillähän asia mieltä vaivasikin – mutta ehkäpä tulevaisuudessa, kun itsensä kanssa oleminen on helpompaa, ei tällaista pientä irtiottoakaan tarvitse pelätä. Hetkestä pystyy nauttimaan.

Tästä ei kuitenkaan kannata liikaa innostua. Tuntuu edelleen varsin hyvältä päätökseltä välttää alkoholia, mutta ehkä jonkinlainen edistysaskel tämäkin on: kahden juhlapäivän jälkeinen aamu ei välttämättä tarkoita syöksyä mustaan ahdistuksen alhoon.

Olin hetken onnellinen

Olisiko lie meditoinnin ja terapian aloittamisella jotain tekoa asian kanssa, mutta minusta tuntuu, että negatiiviset tunteet ovat viime aikoina muutoinkin olleet varovaisessa laskussa. Silloin kun ahdistus, tylsyys tai itseyytökset nostavat päätään, niitä vastaan ei enää lähde niin helposti taistelemaan. Ne vain… tuntee. Niiden antaa olla. Ne hyväksyy. Suurimman osan ajasta olo on siedettävä, ja välillä vastaan saattaa tulla jopa odottamattomia – vaikkakin lyhyitä – tyyneyden ja hyvänolon hetkiä.

Yksi tällainen hetki koitti tuolla mainitulla hölkkäreissulla. Kuten taannoiset aivoitukseni öisellä Keskustorilla, myös tämä ajatus paremman sanan puutteessa ravisteli.

Suuntasin Hatanpään puistoon. Juhlapäivän jälkeinen juoksu otti kuitenkin sen verran voimille, että päätin hetken mielijohteesta istahataa puistonpenkille ja hieman meditoida. Asetin kännykkäni ajastimen päälle ja laskin hengitystäni viidentoista minuutin ajan. Aika kului yllättävän nopeasti. Päätin siirtyä nurmikolle makaamaan. Otin hyvän asennon ja suljin silmäni. Kuuntelin lintujen laulua, rantaan lyöviä laineita ja lehtien havinaa tuulessa. Vaikka oli jo ilta, aurinko lämmitti. Ruoho tuoksui ja minun oli lämmin. Sitten ajatus iski: minulla on todella hyvä olla juuri nyt. Makustelin tätä ajatusta hetken, kunnes uskalsin tunnustaa itselleni: ”Hitto, minähän olen onnellinen juuri nyt.”

Toki asiani ovat suuressa mittakaavassa kaikkea muuta kuin hyvin. Olen 35-vuotias mies joka on koukussa nettipornoon ja suurimman osan ajastani olen joko ahdistunut, yksinäinen tai masentunut. Elämänhallintani on monelta osaa hakusessa. Mutta juuri tuolloin, tuona pienenä ohimenevänä hetkenä, siinä nurmikolla maatessani, minun oli hyvä olla.

Niin pitkään sitä on voivotellut ja voinut pahoin, että jonkinlaisesta negatiivisuudesta on tullut normaali olotila. Sitä on tottunut eräänlaiseen marttyyrin tai uhrin rooliin. Näin ollen voi olla yllättävän hankalaa antaa itselleen lupa voida paremmin. Se on jotain uutta. Se tuntuu isolta asialta.

Ei elämä kai koskaan yhtä täydellistä ja jatkuvaa onnen tunnetta voi ollakaan, mutta ei sen kai tarvitsekaan. Riittää ehkä, kun tunnistaa – ja tunnustaa – ne hyvätkin hetket, vaikka kuinka lyhyet. Että uskaltaa nähdä ne ja nauttia niistä silloin kun ne ovat läsnä.

Jätä kommentti!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s