Päivä 6: Fiiliksestä toiseen, eli lavakuolema Kuopiossa ja hieman muutakin…

Kulunut viikko on ollut paremman sanan puutteessa sekava. Välillä sitä oikein möyrii itseäälissä ja muissa negatiivissa tunteissa vaikka tietäisi niiden olevan kuinka naurettavia tahansa, ja seuraavana päivänä sitä saattaakin sitten jo nauraa ääneen ja tuntea pelkkää kiitollisuutta. Hankala sanoa, mistä tämä johtuu. Kaipa kyseessä on jonkinlainen vaihe. Seuraavassa lyhyt tiivistys näistä jakomielisistä päivistä.

Perjantai: Pornoon sortumisen tunnustaminen tuntuu yhä hyvältä. Olo on kevyt ja vapautunut. Sisällä ei enää tarvitse kantaa salaisuutta. Saan kammettua itseni juoksulenkille, ja varovasti aloitan myös kämpän siivouksen. Ajatukset pääosin positiivisia. Kyllä se tästä.

Lauantai: Keikka Kuopion komediafestareilla ja siellä totaalinen lavakuolema. Tuskanhiki otsalla tuuttaan juttuja ulos samalla kun sataviisikymmentä silmäparia tuijottaa minua hiljaa. En tajua mistä kiikastaa. Jutut, jotka ovat naurattaneet niin monta kertaa aiemmin, eivät nyt saa aikaan minkäänlaista reaktiota.

Kieltämättä osasyy on esiintymisjärjestyksessä, joka on suoraan sanottuna perseestä. Kun illan aloittaa kahdenkymmenen minuutin naurutykityksellä maamme ykköskoomikko, jota hyvällä omallatunnolla uskallan sanoa monen tulleen varta vasten katsomaan, niin nousepa siinä sitten tuon jälkeen lavalle.

Pehmentävät selittely-yritykset eivät kuitenkaan auta. Olen lukevinani ihmisten ilmeistä sellaisia ajatuksia kuten: ”Tämänkö pitäisi olla hauskaa?”, ”Nyt ei kyllä ihan lähde.” ja ”Kuka ihme tämä tyyppi edes on?” Haluan pois. Keikan jälkeen purskahdan itkuun.

Sunnuntai: Vaikka en sitä ulospäin muille näytäkään, olen koko automatkan takaisin Tampereelle yhä pettynyt edellispäivän suoritukseen. Illalla en tahdo saada unta. Pyörin sängyssä, en saa ajatuksiltani rauhaa. Alan pohtimaan sitä kuinka suuren osan elämästäni olenkaan viettänyt yksinkertaisesti yrittäen nukahtaa. Varmasti satoja tunteja. Mieleen juontuu pelottava yhtälö: Vuosikausia jatkunut stressi ja ahdistus + hyvän unen puute = takuuvarma ennenaikainen kuolema!

Tästä älyttömyydestä ajatukset sinkoavat erääseen ihastukseeni. Siellä jossain on hän, kokemassa uusia ja ihania asioita – täällä minä makaamassa yksin sotkuisessa kämpässäni taistellen yhä jotain helvetin pornoriippuvuutta vastaan. Kateus ja mustasukkaisuus kietovat minut mustaan syleilyynsä. Iskee suunnaton tarve saada tuntea toisen ihmisen kosketus. Itsetuhoiset fantasiat ottavat vallan. Aamuviideltä olen yhä hereillä.

Maanantai: Kävellessäni toisesta terapiatapaamisesta kohti kotia alkaa sataa. Tajuan, että minähän pidän sateesta. Alan hymyillä. Päästyäni Hämeenkadun päähän olen läpimärkä. Hämeenpuistossa päätän hetkeksi seisahtua, ottaa lakin pois päästäni ja kääntää katseeni ylös.

Ja voi! Kuinka hyvältä pisarat tuntuvatkaan! Kaikki tuo tiivistynyt vesi, juuri tässä ja juuri nyt. Aivan kuin sade huuhtoisi huolet pois. Tunnen eläväni. Ajattelen ihmisiä, jotka eivät koskaan saa tuntea sadetta kasvoillaan – niitä, jotka viruvat vankiloissa tai kuolevat nuorena. Tunnen kiitollisuutta siitä, että saan kokea tämän sateen. Sitten alan taas itkeä – kuinkas muuten. Siitä on kai tullut jonkinlainen päivittäinen tapa. Samalla kuitenkin myös nauran, ja vieläpä ääneen. Ihmiset katsovat (tai pikemminkin välttelevät katsomasta), mutta en välitä. Tuntuu niin hyvältä. Ymmärrän olevani vapaa. Vapaa tekemään mitä haluan. Loppupäivän oloni on lämmin.

Tiistai: Tympeyttä. Täysin tarpeetonta itsensä sättimistä. Päätöntä laahustamista pitkin keskustan katuja. Ahdistusta ja pettymystä siitä, kun ei osaa tarttua mihinkään. Yksinäisyyttä. Aivan kuin ei kuuluisi mihinkään, aivan kuin olisi irrallaan kaikesta. Tunne siitä, kuinka elämä valuu hukkaan. Illalla hyvin alkaneen masturbaatiolakon katkaiseminen.

Keskiviikko: Tämä hetki. Kirjoitan. Olo on siedettävä. Takana on lounas tutun kollegan kanssa ja siihen päälle pieni kävelyretki Pyynikillä. Varasin myös heinäkuulle lennot Tukholmaan ja takaisin. Tarkoitus on osallistua aloittelijoiden zen-meditaatio -retriitille, joka järjestetään Keski-Ruotsissa ensi kuussa. Varovainen ylpeydentunne, kun sai tämän (muodoltaan hieman kokeilevan) postauksen kirjoitettua. Ajatus vajaan viikon takaa: Kyllä se tästä.

Yksi vastaus artikkeliin ”Päivä 6: Fiiliksestä toiseen, eli lavakuolema Kuopiossa ja hieman muutakin…

  1. Jännä, miten mielenkiinnolla seuraan tätä taivaltasi. Samaistun, vaikka ulkoiset puitteet ovat ihan erilaiset. Mutta sisäisestä maailmasta löytyy samoja tunteita. Itselläni kuvio on mennyt ahdistuksen ja uupumuksen kautta masennukseen, ja siitä toipumisen aloittamiseen. Hyvin samanlaisia ajatuskulkuja ja tunnelmiltaan vaihtelevia päiviä löytyy. Ja mitä paremmin on mennyt, sitä isompi pettymys takapakki on… Mutta kuuluu kuulemma asiaan, psykologi kertoi niin. Oon kuitenkin huomannut, että itsellä on nyt hyviä päiviä enemmän, kuin huonoja. Ja huonot hetket lipuvat ehkä hiukan aikaisempaa nopeammin pois. Osaan olla armollinen niille. Pienistä iloitseminen on iso juttu. Sadepisarat kasvoilla ja nauru. Merkki siitä, että sisällä alkaa kuplia hyvää. Jaksoin jo tällä viikolla leikkiä lapseni kanssa barbeilla, tainnuttaa uhmaikäisen raivokohtauksen aikuismaisen kärsivällisesti ja juosta elämäni pisimmän lenkin! Mitä sitten, että vajosin tunniksi alhoon, kun mies laittoi sanansa vahingossa väärin. Pääsin ylös ja totesin, että en ihan perillä vielä ole, mutta aika pitkällä silti. Hiphei!

    Uskon kuule, että kyllä se siitä. Olet hyvissä käsissä. Omissasi, ja lisäksi terapeutin. Kyllä sinne elämään mahtuu vähän rimpuilua ja sortumisia, kunhan huomaa keskittyä riemuun siitä, että pääsi aikaisempaa nopeammin jaloilleen ja tuntee itsensä taas hiukan paremmin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *