Päivä 69: Maailman tympein päivä

Eilen oli keikka yksityistilaisuudessa Raumalla, eikä se suoraan sanottuna mennyt kovin hyvin. Olin pettynyt itseeni. Lohtuun vedin illalla hotellin minibaarista suklaat, pähkinät ja oluet. Aamulla ei tehnyt mieli nousta sängystä.

Nousinhan toki lopulta, mutta tätä onkin seurannut varsin raskas päivä. Aivan kuin tunto olisi ollut koko päivän poissa. Fyysinen tuntoaisti, se on kyllä tallella, mutta henkinen tuntoaisti tuntuu olevan pienellä jäähyllä.

Tympeys. Se kai kuvaa tätä oloa parhaiten.

Kun vihdoin päivällä kirjauduin hotellista ulos; kun kävelin läpi aurinkoisen Rauman kohti kaupungin linja-autoasemaa, kun istuin bussissa, matkalla kohti Poria: pelkkää tympeyttä. Kun myöhemmin istuin junan ravintolavaunussa matkalla kohti Tamperetta, mutustin naamaani VR:n maalaiskinkkumunakasta ja katselin ikkunasta kun maisemat vaihtuivat: samaa saatanan tympeyttä. Kuin olisi sisältä jonkinlaisessa horroksessa.

Toistan nyt itseäni, mutta tältä kai tuntuu olla masentunut.  Onneksi tämä ei ole mikään pysyvä olotila. Sitä en ehkä jaksaisi.

Halu sortua 

Näissä fiiliksissä, kävellessäni läpi Tampereen Keskustorin ajattelin sitten, että nyt menen kotiin, avaan läppärin ja pidän pikästä aikaa kunnon pornoessiot. Soittaisin ehkä jollekin tytölle, tai ehkäpä jopa ostaisin joltain jonkun webcam-esityksen. Helpottaisi edes hieman. Pääsisi hetkeksi pakoon tätä harmautta ja tunnottomuutta.

Yritin siis tahallani ja tietoisesti fantasioida pornon katsomisesta. Sekään ei kuitenkaan innostanut. Ajattelin, että ennen se sentään täytti tällaset tyhjyyttä täynnä olevat päivät, nyt ei siitäkään ole enää apua. Päätin mennä johonkin mukavaan kuppilaan vetämään kännit, tai ainakin pienen, lohduttavan nousuhumalan.

Aikomukseksi sekin kuitenkin jäi. Sen verran oli järkeä päässä, että tiesin, että sen vain pahentavan asiaa. Kaiken lisäksi mainittujen fiilisten jälkeen pienen humala saisi minut takuuvarmasti sortumaan. Ja jollei humala, niin ainakin sitä seuraava laskukausi.

Lopulta päätin, että ehkä parasta on vain antaa tämän olotilan olla. Tuntea se. Hyväksyä se. Olla yrittämättä kangeta sitä pois. Olla taistelematta.

Kävin tässä kuukausi sitten zen-meditaation johdantokurssilla, ja sieltä nämä ajatukset kai päähäni jäivät, negatiivistenkin ajatusten hyväksyminen ja vastaanhangoittelemisen turhuus. Päätin, että kestän tämän olon sellaisena kuin se on. Ajattelin: tällaista on olla allapäin juuri nyt – tällaista on, kun ilo on hetkellisesti poissa. 

Kyseessä ei kuitenkaan ole maailmanloppu, vaan yhden pienen ihmisen ajatukset yhtenä päivänä hänen elämänsä kymmenistä tuhansista päivistä. Ei sen enempää eikä sen vähempää.

Kuinkas kävikään

Kirjoitin ylläolevan kotiin päästyäni, klo 17.02. Nyt kello on  22.55. Iltapäivä ja ilta eni ja olen vain… ollut. Lukenut jotain ruotsalaista dekkaria, torkkunut ja syönyt. Maannut ja hengitellyt. Hyväksynyt hetkellisen ankeuteni.

Pahat ajatukset sortumisesta ovat jo takanapäin, vaikka helppoa niistä eroon pääseminen ei ollut. Lopulta masturboin jälleen kerran ilman pornoa, ja silläpä ne sitten lopulta asettuivat.

Olo on edelleen laiska ja tympeä, mutta ainakin voin tuntea ylpeyttä siitä etten sortunut. Myönnettäköön, että myös tämä olon aukikirjoittaminen helpottaa (tämä oli ehkä tähän saakka spontaanein postaus). Kaiken lisäksi huomenna on tähän perään vielä toinen vapaapäivä, ja oikeastaan pahimmat toukokuun ja kevään kiireet alkavat muutenkin olla jo takanapäin. Näistä kiireistä ja stressistä tämäkin uupumus varmasti osittain juurensa juontaa.

Joten, eiköhän tämä tästä.

13 vastausta artikkeliin ”Päivä 69: Maailman tympein päivä

  1. Voiko ja kannattaako itse arvioida miten keikka meni?

    Tuo, että suorastaan provosoit itseäsi sortumaan, on aika huolestuttavaa. Tiedät kokemuksesta miten hirveä morkkis siitä tulisi etkä välittänyt siitä. Tuo kuulostaa ei vain tympeältä päivältä vaan itseinholta. (Veloena puhui viimeksi blogissaan – löytyy nimellä – itsestään huolehtimisen vaikeudesta yksinäisenä. Kirjoituksen voi arvella koskevan myös miehiä.)

    Peukku spontaanille kirjoitukselle! Parempaa huomista päivää! 😊

    • Kiitos. Se onkin jo hieman parempi. Päivä siis.

      Itseinho ja itsensä syyttely ovat kyllä tuttuja juttuja. Tuollaisia ei kai tulisi ajateltua jos elämään olisi löytynyt jotain uutta, jotain merkityksellistä. Jotain, jolla täyttää tuo pornon katsomisen lopettamisen synnyttämä tyhjiö. Mutta ehkä se vaatii vain sitä kärsivällisyyttä ja aikaa.

      Tuo oma arvio keikasta menee kyllä kieltämättä yleensä huomattavasti alakanttiin. Toisin sanoen, monesti yleisö on pitänyt vaikka itse olenkin pettynyt. Joskus tuntuu, että keikan pitäisi olla täydellinen, että olisin siihen tyytyväinen.

      Täytyy myöntää, että odotan innolla kesäkuun 29. päivää. Silloin on kalenterissa viimeinen sovittu keikka.

  2. Ajattele, selvisit maailman tympeimmästä päivästä ja siedit tunkiontympeät tuntemuksesi lopulta noin hyvin!

    Etkös vain tehnytkin mahtavan torjuntavoiton? Taisit harpata tänään yhden suuren edistysaskelen?

    Sen sijasta, että olisit reagoinut tekemällä itsellesi (tai muille) jotakin vahingollista, puristit harmaahetkistäsi meille – vertaistueksi – taas yhden rehellisen tilannekuvan elämästäsi. Eikä se kuva ole harmaa, vaan vahvan sävykäs.

    • No, niinpä kai. Kiitos tästä.

      Itse asiassa ajattelin eilen itsekin, että ehkäpä taisin kokea jonkinlaisen varovaisen, pienen oivalluksen. Nimenomaan tuon hyväksymisen suhteen.

      Siitä kai ne useimmat elämäntaito- ynnä muut oppaat, ja ehkäpä myös buddhalainen filosofia, puhuvat: tämän hetken tärkeydestä. Siitä, että se on täydellinen juuri sellaisena kuin se on. Sitä ei voi muuttaa, koska se on ainutlaatuinen, joten ehkäpä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokea se, sellaisena kuin se on.

      Melko rankkaa se kuitenkin välillä on, kun tulee pyöriteltyä asioita yksin, omassa päässään. Tokihan tämä kirjoittaminen ja saadut kommentit auttavat(eivätkä mitenkään vähäisessä määrin ), mutta olen tajunnut, että ehkä tarve olisi myös jonkinlaiselle kasvokkain tapahtuvalle vertaistuelle, mistä esimerkiksi nimimerkki Jari tuossa edellisen postauksen yhteydessä puhui.

      No, huomenna ja tiistaina on vielä tutustumiskäynti kahdella terapeutilla, ja tämän jälkeen pitäisikin tehdä päätös siitä, kenet valitsee. Sekin asia on siis edennyt, joten, eiköhän tämä tosiaan tästä.

      Kiitos tsempistä!

  3. Mahtavaa! Saat olla ylpeä itsestäsi! Sekä uskalluksesta ja oivalluksesta. 🙂 Itse käyn läpi ihan erilaisia ongelmia, mutta samat keinot mulla on auttaneet: auki kirjoittaminen, omien (ja tapauksessani myös toisten) tunteiden sanoittaminen ja niiden rohkeasti (ja hallitusti) läpi käyminen. Ja niiden taakse jättäminen. Sekin on ollut aiemmin vaikeaa. Oon myös tajunnut, ettei elämässä tarvita niinkään ”kaaoksenhallintakykyä”, vaan lähinnä kaaoksen ”sietokykyä”.

    Lisäksi niinkin yksinkertaiset asiat kuin palleahengitys ja hengitykseen perustuvat rentouttavat liikuntalajit (jooga, asahi, pilates, opit poimittu ihan youtubevideoista) ovat lisänneet hyvän olon tunnetta ja itsensä rauhoittamiskykyä. Jotenkin elämän asiat asettuvat oikeampaan mittakaavaan, kun hiukan tasoittelee olotilaa noiden avulla. Että kylläpä tämä tästä, täälläkin. Kukin omassa suossaan.

    Tsemppiä terapeuttiasiaan!

    • Yhdyn tuohon Jaakon kommenttiin, että on mielenkiintoinen tuo ajatus tuosta sietokyvystä.

      Ehkä moni on niin solmussa ja umpikujassa osaltaan siksi, että yrittää liikaa hallita elämäänsä. Eihän omaa elämäänsä koskaan voi TÄYSIN hallita. Koskaan ei voi täysin tietää mitä vastaan tulee seuraavana päivänä tai hetkenä tai viikkona.

      Jos vastaan tuleekin jotain ikävää, odottamatonta tai negatiivista, nämä asiat täytyy vain opetella käsittelemään. Tavallaan siis ”sietämään”?

      Uskon, että oman elämänsä puikoissa pystyy parhaiten olemaan vain, jos pystyy sisäistämään, että KAIKKEA ei koskaan ei pysty täysin hallitsemaan .

  4. Hyvä, Toni! Ja Touko! Tuo on mielenkiintoinen ajatus:”ettei elämässä tarvita niinkään ”kaaoksenhallintakykyä”, vaan lähinnä kaaoksen ”sietokykyä”. Tuon kun oppisi! Ei tarvitsisi enää tuntea syyllisyyttä.
    Olen harrastanut joogaa viime sysksystä ja se on kyllä auttanut. Joogaan ammulla ennen aamiaista, kun vaimo on mennyt töihin. Seurauksena on ”hitaampi” olo ja armollisempi katsanto elämään.

    • Joo, samaa mieltä, että hyvä ajatus.

      Joogaa on moni minullekin suositellut, ja jonkin verran olen sitä kokeillutkin. Sitä on kuiteknin ollut yllättävän hankala saada psysyväksi osaksi tätä arkea ja elämää.

      Ehkäpä vihdoin tässä kesällä, kun on taas hieman enemmän aikaa.

  5. Ei mitään joogaa, viinaa tai tsemppiä, ei ne auta! Eikö täällä vieläkään ole kukaan antanut elämäänsä Herralle? Uskomatonta, että todellinen apu ei kelpaa. Noh, jokainen päättää itse elämästään.
    Pärjäilkää!

    • On täällä muutamakin kommentoinut, että apu on tuota kautta löytynyt. Ja mikäs siinä. Todellista apua voi kuitenkin olla monenlaista, osa toimii toisille ja osa toisille.

      Pärjäilemisiä myös sinne!

      • Osa ei kenellekään. Ei ole tainnut sinulle vielä löytyä toimivaa vaihtoehtoa?

        • Kun on vajaat viisitoista vuotta käyttäytynyt ja toiminut tietyllä tavalla, voinut pahoin ja tuntenut sellaista jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, voi kestää pitkään ennen kuin oppii ajattelemaan ja toimimaan toisin. Mitään helppoa pakettiratkaisua tuskin on olemassa.

          Luulen, että vasta sitten kun olen tämän ongelman selättänyt, sitten kun olen sinut itseni ja käyttäytymseni kanssa ja saanut tähän kaikkeen vieläpä hieman etäisyyttä, pystyn jollain tasolla arvioimaan mikä oli erityisen toimiva vaihtoehto ja mikä ei.

          Kyllähän sitä jo alussa (siis puolitoista vuotta sitten, kun päätin jättää pornon ja alkaa voimaan paremmin) sisäisti, että prosessi tulee varmasti olemaan pitkä ja takapakkeja tulee eteen, mutta ehkä viime kuukausina sitä on jotenkin ihan uudella tapaa ollut uupunut ja väsynyt. Pettymyksen tunteet ovat olleet raastavampia kuin aiemmin. Sitä kuvitteli olevansa tässä vaiheessa jo pidemmällä ja paljon puhuttua armollisuutta ja kärsivällisyyttä on ollut yhä vaikeampi löytää.

          En silti koe, että mennyt matka olisi ollut turha, tai kokeilemani ja tekemäni asiat ovat olleet vääriä tai jotenkin toimimattomia. Ehkä ne eivät ole saaneet minua vielä täysin eroon pornosta tai negatiivisesta suhtautumisestani elämään tai itseeni, mutta joka jutusta on kyllä jotain jäänyt käteen.

          En keksi minkälainen apu tai apukeino voisi olla sellaista, joka ei toimi kenellekään. Ehkä sellainen lähtökohtaisesti pahassa tarkoituksessa ojennettu käsi, jonkinlainen auttavaksi kädeksi naamioitu pahan koura. Noin kuvaannoillisesti puhuen.

          Tuohon alkuperäiseen kommenttiisi viitaten, niin kukaan ei ole täällä viinaa tai alkoholia apukeinoksi tarjonnut, enkä itsekään sitä sellaiseksi suosittele.

          Joka tapauksessa, vaikka olo on tälläkin hetkellä melko uupunut ja väsynyt, niin en voi muuta sanoa kuin että joka päivä tässä oppii jotain uutta, ja uskon, että tulevaisuus on kyllä vielä joskus varsin valoisa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *