Päivä 54: Ahdistus purkautuu

Eilen, kun teatteriesityksemme läpirämpiminen erinäisistä syistä jälleen hieman tökki, purkautui turhautumiseni varsin väärällä tavalla. Menetin totaalisesti hermoni. Tiuskin ja kiroilin. Huusin vittua museossa. Harjoitukset päätettiin keskeyttää, ja kolmen hengen työryhmämme lähti kukin tahoilleen hieman rauhoittumaan. Ulos päästyäni ja kohti lähintä bussipysäkkiä kävellessäni, istahdin hetkeksi rauhoittumaan vastaan tulleen taloyhtiön pihapenkille. Suljin silmäni, vedin raikasta kevätilmaa sisääni ja annoin auringon lämmittää kasvojani. Sitten purskahdin itkuun.

Edellisessä postauksessa mainitsin, kuinka olen ollut viime aikoina hieman stressaantunut ja kiireinen. Tosi puheessa olen ollut jo tovin aivan helvetin ärtynyt, ja tekemättömät asiat ovat toden teolla alkaneet painaa mieltä. Vanhat, tutut vihanpurkaukset ovat myös tulleet takaisin. Sitä toisinaan oikein boostaa itsensä johonkin ihme raivoon, ja sättii itseään syystä jos toisesta. Välillä tuntuu, että pää on pelkkää hälyä täynnä.

Eilinen lähti jo aamusta käyntiin varsin vittumaisella tavalla, kun hukkasin lompakkoni. Muistin pitäneeni sitä hetkeä aikaisemmin kädessäni, mutta lähdön koittaessa sitä ei löytynytkään mistään. Moitin itseäni siitä kuinka aina saan aikaiseksi hirveän kiireen, ja kuinka tällä kertaa onnistuin hukkaamaan lompakkoni, jumalauta, kolmenkymmenenviiden neliön yksiööni.

Kun rahamassia ei kymmenen minuutin raivokkaan etsimisen jälkeenkään löytynyt, päätin lähteä matkaan ilman sitä. Myöhemmin lompakko löytyi repustani.

Hyvät asiat, joista ei osaa nauttia

Vaikka kääpä eilen niin sanotusti paloikin, on tämä pieni proggis kuitenkin innostavin asia, jossa olen vähään aikaan saanut olla mukana. Olen vihdoin päässyt tekemään sitä mitä olen tovin tovonutkin: kirjoittamaan ja näyttelemään – luomaan jotain uutta yhdessä innostuneiden ja asiansa osaavien ihmisten kanssa. Esityksen aihe – vuoden 1917 tapahtumat niin punaisten kuin valkoistenkin näkökulmasta – on enemmän kuin kiinnostava, ja vaikka esityksessä on mukana paljon ns. faktatietoa ja sillä on myös jonkinlainen ”opetuksellinen” aspekti (se on suunnattu ensisijaisesti yläastelaisryhmille), on se mielestäni varsin mukaansatempaava ja koskettava. Olen ylpeä aikaansaannoksestamme.

Silti välissä tuntuu, että en tästäkään pysty nauttimaan. Stressaan turhista ja puutun nillittäen jokaiseen pikkuasiaan. Olen ollut varmasti lievästi sanottuna haastava työtoveri. Eilinen oli tämän suhteen kyllä jonkinlainen pohjanoteeraus.

Tämän kaiken lisäksi sain jokin aika sitten ensimmäistä kertaa keikastani, en ainoastaan negatiivista palautetta, vaan vaatimuksen palauttaa osan keikkapalkkiosta takaisin.

Olin jokin aika sitten keikalla häätilaisuudessa Helsingissä, ja olosuhteet olivat enemmän kuin haastavat. Selvisin tilanteesta kuitenkin omasta mielestäni kunnialla. Vaikka osa yleisöstä (jolle koko esitys tuli muuten täytenä yllätyksenä) ei tuntunut antavan minulle edes mahdollisuutta, osa kuitenkin nauroi ja nautti. Tilaaja oli kuitenkin pettynyt, ennen kaikkea koska en ollut keksinyt keikalle mitään uutta. Verrattuna mihin, tämä on minulle vieläkin mysteeri.

Otan keikkailun ja komiikan tekemisen varsin vakavasti, ja toivon tietysti, että yleisö – varsinkin tällaisissa tilaisuuksissa kuin häät – nauttii ja viihtyy, että esityksestä jäisi kaikille mahdollisimman hyvä mieli. Nyt ei selvästikään jäänyt. Tokihan tuo harmittaa. Oliha tuo kuitenkin hyvä muistutus, että ehkä joillekin vanhimmille rutiineille olisi jo syytä heittää hyvästit.

Itku auttaa – ja seura  

Blogin lyhyen historian aikana on tullut jaettua muille jos jonkinmoisia ohjeita pahojen päivien varalle: ole armollinen, lähde lenkille, soita ystävälle, tee sitä tai tee tätä. Tiukan paikan tullen tsemppejä on kuitenkin varsin vaikea itse noudattaa. Sen on saanut nytkin huomata. Negatiivisille ajatuksille ja vihalle antaa helposti tilaa, ja toisinaan niistä ei edes halua päästää irti. Niissä jotenkin tuttua ja turvallista möyriä, vaikka olosta ei pitäisikään ja järki sanoisi, että anna jo olla. Outoa.

Jos jotain, niin kai tämä kertoo ainakin sen, ettei tämä oma olo pelkällä pornon katsomisen lopettamisella parane. Jos on ollut ahdistunut, yksinäinen ja onneton reilut viisitoista vuotta, niin tuskin siihen mitään helppoja yhden asian ratkaisuja on.

Mutta eipä hätää. Eivät nuokaan tunteet loputtomiin kestäneet. Itku auttoi. En välittänyt ohikulkijoista (eivätkä hekään kyllä minusta), vaan annoin tulla. Itkin ja päästin pahan olon ulos. Huomasin, kuinka jännittynyt koko kehoni oli ollut. Nyt se rentoutui ja hetken päästä oli jo parempi.

Illaksi suuntasin Helsinkiin, josta jatkoimme koomikkokollega H. Viljan kanssa Keravalle katsomaan Voittajat -stand up -showta. Kyseessä oli Naurun Tasapainon kaikkien kolmen kauden voittajien oma stand up -kiertue. Itse olimme H:n kanssa viime vuonna mukana omalla finaalikolmikkokiertueellamme viime vuoden voittajan, M. Patrosen kanssa. Emme paljastaneet etukäteen, että olemme yleisössä, ja koska tiesimme, että pojat päättävät keikkansa samanlaiseen osioon kuten mekin edelliskeväänä (yleisöllä on mahdollisuus kysyä koomikoilta mitä vain), päätimme yllättää, ja tiedustella M. Patroselta illan päätteeksi kummalla kiertueella on ollut hauskempaa seuraa. Onneksi pikku yllätyksemme ei jäänyt pelkäksi sisäpiirin vitsiksi, vaan myös yleisö tajusi mistä on kyse.

Seura ja vapaa ilta tekivät hyvää. Iltajunassa, matkalla takaisin Tampereelle päivän raivokohtaus tuntui jo kovin kaukaiselta, ja kieltämättä myös varsin nololta. Katselin junan ikkunasta vaihtuvia maisemia ja ajattelin: millainen ihminen käyttäytyy noin?

Lopuksi

Että tällaista. Tänä iltana olisi vielä keikka Tampereen TTT-klubilla, joka on onnekseni yksi Suomen parhaista paikoista esiintyä. Olen verrattain varma, että illasta tulee hauska ja kukaan ei tällä kertaa vaadi rahojaan takaisin.

Tähän loppuun vielä linkki stand up -koomikko Henry Lehdon podcastiin, jossa vierailin viime viikolla, sekä kuva minusta ja Heikistä valeasuissa Kerava-salissa. Podcastissa juteltiin mm. stand upin tekemisestä, masennuksesta ja ah, niin tutusta kateudesta.

Varsin negatiivissävyisestä postauksesta huolimatta aurinkoista toukokuun alkua itse kullekin!

http://henrylehto.com/2017/04/30/podcast-sarja-takaisin-kirjoituspoydalle-osa-23-toni-jyvala/

IMG-20170505-WA0001.jpg

4 thoughts on “Päivä 54: Ahdistus purkautuu

  1. ”Katselin junan ikkunasta vaihtuvia maisemia ja ajattelin: millainen ihminen käyttäytyy noin?”

    Kuka tahansa, joka on laitettu tarpeeksi tiukoille. Monesti ympäristötekijät selittävät suurempaa osaa ihmisen käyttäytymisestä kuin persoonallisuustekijät. Ole itsellesi lempeä ja koita pitää itsestäsi hieman parempaa huolta!

    Liked by 1 henkilö

  2. Söin itseni äsken ähkyyn hampurilaisista. Sitten soimasin itseäni että vitun läski, taas söit liikaa ja nyt on paha olla ja morkkis. Unohdin jo että olin päivällä syönyt terveellisesti salaattia ja kalaa ravintolassa ja skipannut pullan kahvitauolla. Näin petollinen on ihmisego.

    Liked by 1 henkilö

  3. Minusta tämä ei kuulostanut negatiiviselta postaukselta. Joskus on ihan hyvä antaa tulla, ja tottakai tarvittaessa pyytää anteeksi, jos on loukannut jotakuta. Omat oikeat tunteet voi kyllä joskus yllättää isosti, varsinkin jos on pitkään tottunut vähän panttaamaan niitä tai elämään kontrolloidusti.

    Liked by 1 henkilö

Kommentointi on suljettu.