Päivä 23: Kuoleman arvaamattomuudesta

Pitkästä aikaa edessä oli lähes vapaa viikko, joten ajattelin, että pieni maisemanvaihdos on paikallaan. Niinpä kirjoitan tätä postausta kotoa Kemijärveltä. Olin myös oikeassa: lumen keskellä on mieli levännyt ainakin asteen. Varmemmaksi vakuudeksi päätimme lapsuudenystäväni Arton (johon sattumalta törmäsin tänne tullessani) kanssa suunnata huomenna lumikenkäilemään Pyhälle. Noitatunturi here we come!

Tämän postauksen aiheena ei kuitenkaan ole lumikenkäily, vaan kuolema. Se on nimittäin pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin. Ei toki siinä mielessä, että olisin omaa kuolemaani mitenkään suunnittelemassa tai sitä toivomassa, mutta pari kuukautta sitten eräällä hyvin oudolla tavalla tavallaan havahduin tähän oman elämäni haurauteen ja rajallisuuteen. Minulle tuli astetta enemmän todeksi, että minä kuolen joskus.

Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi.

Ajatus ruumiista, jonka vanhempani löytävät 

En tiedä onko oman katoavaisuuden tajuaminen yleensä käännekohta ihmisen lapsuudessa, tai jääkö se muilla erityisen vahvasti mieleen, mutta minulla se jäi. Olin noin viiden vanha, istuin olohuoneessa (itse asiassa tässä samaisessa huoneessa, jossa tätä tekstiä nyt kirjoitan) ja katselin jonkinlaista lasten lauluohjelmaa. Yhtäkkiä ja täysin puskista päähäni iski ajatus, että tuo televisiossa laulava tyttö ei elä ikuisesti –  että joku päivä tuota tyttöä ei enää ole. Heti perään ymmärsin, että niin käy joskus myös minulle.

Menin paniikkiin. Juoksin makuuhuoneeseen, jossa äiti viikkasi lakanoita. Itku kurkussa muistan kysyneeni: ”Kuolenko minä joskus?” En muista mitä äitini vastasi (eikä hänkään), mutta jotenkin hän sai minut rauhoitettua.

Kuolemasta tuli kuitenkin juttu. En päässyt eroon ajatuksesta, että joskus tämä kaikki osaltani päättyy. Pitkän aikaa minun täytyi aina ennen nukkumaan menoani varmistaa isältä ja äidiltä, että enhän minä kuole yöllä – että olenhan minä varmasti vielä aamulla elossa. Ajatus siitä, että he aamulla löytäisivät kylmän, kangistuneen ruumiini oli konkreettinen ja hirvittävä.

Jossain vaiheessa menimme äitini kanssa kirjastoon ja lainasimme yhdessä jonkin lapsille suunnatun kirjan, joka kertoi kuolemasta oletettavasti jotenkin lapselle ymmärrettävällä tavalla. Ajan myötä pelko sitten väistyi.

Vastaavaa kauhun kokemusta en muista kokeneeni koskaan myöhemmällä iällä – ennen kuin pari kuukautta sitten.

Kuoleman, joka leijui ympärilläni

Olimme Naurun tasapainon finaalipoppoon (koomikot Patronen & Vilja) kanssa Espanjassa yhdistetyllä loma- ja keikkareissulla. Samalla se oli itselle myös varsin odotettu irtiotto kotona makaamisesta ja pakonomaisesta pornon katsomisesta, johon pari viikkoa aiemmin olin taas sortunut.

Reissun toisena päivänä, ylittäessäni katua jossain päin Torreviejaa, tapahtui jotain. Yhtäkkiä alkoi ahdistaa. En osannut heti paikantaa miksi. Sitten tajusin – jälleen varsin varoittamatta – että minähän voin kuolla koska tahansa.  Se voi tapahtua nyt (voin aivan hyvin kohta jäädä auton alle), tai sitten se voi tapahtua viikon kuluttua; yhtä hyvin se voi myös tapahtua kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Se mikä minua ahdisti eniten, oli ajatus siitä, että en tiennyt koska se tapahtuu. Seurasi sekava ja ahdistava ajatusten pyörre. Esiin nousi kysymys, että mikä merkitys tällä kaikella oikeastaan edes on.

Tämä ajatus kuoleman arvaamattomuudesta oli niin konkreettinen, että minä luulin jopa näkeväni sen. Olin aistivinani yläpuolellani jonkinlaisen muodottoman, läpinäkyvän pilven, joka pian laskeutui ympärilleni, ja otti minut jonkinlaiseen syleilyynsä. Hetken kuluttua se katosi. Paremmin en osaa tätä nyt kuvailla. Ajattelin, että tuo muodoton jokin oli se aineellistunut, konkreettinen kuoleman ajatus, joka nyt siis otti minusta perusteellisesti vallan. Täytyi mennä ottamaan tukea seinästä. Haukoin henkeä ja sydän pamppasi. Sitten tunne meni pois ja olo helpotti. Kuulin, kuinka liikenteen äänet palasivat.

Ennen kuin osa lukijoista nyt innostuu, täytyy heti sanoa, että en edelleenkään usko mihinkään yliluonnolliseen, eikä tämä ollut minulle myöskään minkäänlainen uskonnollinen kokemus. En myöskään usko, että olen tulossa hulluksi. Tai no, ainakin toivon etten ole.

Sen sijaan luulen, että kun on tarpeeksi pitkään voinut pahoin, ja ollut niin monella tapaa hukassa ja rikki, ja kun sitten pikku hiljaa alkaa avautua elämälle ja päästää irti kaikista niistä lukoista, muureista, estoista ja kuonasta, joita vuosien aikana on sisälleen kasannut, voi tapahtua tällaisia suuria oivalluksia tai havahtumisia. Sitä voi tajuta elämän merkityksen tavallaan kantapään kautta. Itsestäänselyydet, joille tämä olemassaolomme perustuu, ravistelevat, ja lujaa. Jotenkin näin minä tämän kieltämättä hieman harhaiselta kuulostavan pienen kokemuksen käsitin.

Onko kuoleman jälkeen elämää?  

Viime aikoina blogin kommenttikenttään on tipahdellut muutamakin kommentti, joissa on kehotettu turvautumaan Jeesukseen ja Jumalaan taistelussa pornon iettä vastaan. Vaikka usko tässä merkityksessä ei itselleni ehkä olekaan se sopivin tai toimivin tie – ja vaikka edellä kuvattu kokemus ei ollutkaan minulle mikään kuoleman enkelin ilmestymä – ei kuolemasta puhuttaessa voi silti olla mainitsematta myös kuolemanjälkeistä elämää. Tai ainakin sen mahdollisuutta.

Monista voi tuntua hyvin lohduttomalta elää uskossa, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Itse asiassa tämä voi olla myös syy, miksi kyseinen usko esiintyy niin vahvana lähes kaikissa tuntemissamme kulttuureissa, riippumatta ajasta tai paikasta. Onhan nimittäin vastavuoroisesti varsin lohdullista ajatella, että kuoleman jälkeen matka jatkuu, että tämä maallinen matkamme on vain osa kokonaisuutta.

Tällainen kyky, tai ennemminkin taipumus, uskoa niinkin abstraktiin asiaan kuin kuolemanjälkeinen elämä, on voinut lajimme kehityksen kannalta olla jopa varsin suotuisa ominaisuus. Se on voinut toimia eräänlaisena keinona ymmärtää ja jäsentää maailmaa.

Kun muinainen Guluk (nimi muutettu) aikanaan Afrikan savannilla tajusi, että lajitoverit toisensa jälkeen muuttuivat hengettömiksi ja kylmiksi, ehkä hän on jossain vaiheessa ymmärtänyt saman, mikä minulle niin ravisuttavalla tavalla tuli todeksi istuessani nojatuolissani viiden vanhana: että näin tulee käymään joku päivä myös hänelle. Ehkäpä Guluk on tämän havahtumise jälkeen kyennytkin kehittelemään päässään ajatuskulun, jonka mukaan lajitoverit eivät olekaan kuolleita, vaan että he jatkavat elämäänsä jossain muualla – ehkäpä kaiken lisäksi jossain paremmassa paikassa – ja että niin ikään näin tulee joskus käymään myös hänelle. Ehkäpä tämä oivallus, tämä usko, on estänyt häntä vaipumasta synkkään apatiaan. Ehkä se on saanut hänet toimimaan, jatkamaan elämäänsä ja jatkamaan sukuaan.

Ja jos Gulukissa on ollut vähänkään tarinankertojan vikaa, ehkä hän on myös onnistunut jakamaan näitä ajatuksiaan. Tarinat ovat alkaneet elämään ja ne ovat kulkeneet isältä pojalle, äidiltä tyttärelle, sukupolvelta ja heimolta toiselle. Kuvitelmien luiden ympärille on alkanut muodostua lihaa ja konkreettisia käytäntöjä. Aikojen saatossa on syntynyt uskonto. On syntynyt Jumala.

(Tämä on tietysti tällainen oma näkökulma, jota joskus olen mielessäni huvikseni pyöritellyt. Niinkin laajojen ja monipolvisten ilmiöiden kuin uskontojen syntyyn liittyy varmasti tuhansia tekijöitä ja vaiheita, enkä tiedä mitä tätä nykyä todella ollaan mieltä niiden tai muiden kulttuurin osa-aluieden syntyvaiheista.)

Mutta, uskonko minä siis, että kuoleman jälkeen on elämää? Sen saattanee ylläolevasta ajatuksenjuoksusta jo ehkä arvatakin: en. Niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin, uskon, että kun aivomme lakkaavat saamasta happea ja verta, yhteydet neuronien välillä yksinkertaisesti lakkaavat toimimasta ja me lakkaamme olemasta. Uskon, ehkä kylmälläkin tavalla, että tietoisuus on lopulta vain sähkökemiaa ja kvarkkien tanssia.

Mutta nimenomaan vain uskon. Varmaksihan tuota nimittäin ei voi sanoa.

Lopuksi

Kuolema on väistämätön. Kukaan ei pääse sitä eroon. Sitä milloin ja millä tavalla se vastaan tulee, on siis tavallaan turha miettiä. Lauseet, aforismit ja elämänohjeet, jotka kehottavat nauttimaan elämästä nyt kun se on meneillään, eivät kuitenkaan välttämättä tee vaikutusta tai toimi kovin hyvänä motivaattorina masentuneelle. Päinvastoin, ne voivat saada hänet tuntemaan olonsa vieläkin arvottomammaksi. ”Mikä minussa on vikana kun en kykene nauttimaan tästä kaikesta kuten muut?”

Ehkä avainsanana voisikin jälleen toimia vanha tuttu armollisuus. Vaikka oma elämäni välillä tuntuukin melkoiselta taistelulta ja jonkinlaiselta koko elämän kattavalta Päiväni murmelina -elokuvalta (vuodesta toiseen samat ongelmat, rahapulat, pettymykset, päätökset ja niistä lipsumiset, ja sitten taas sama alusta), ei kai tässä voi muuta kuin tehdä yhden päätöksen kerrallaan. Ottaa hetken vastaan sellasena kuin se on. Kokea siihen päälle ehkä hieman kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota on.

Ja olla tietenkin murehtimatta sellaisia hurjia asioista kuin oma kuolema.

37 thoughts on “Päivä 23: Kuoleman arvaamattomuudesta

  1. Päiväni murmelina -elokuva kuvaa ihmistä, jonka elämä polkee paikoillaan väärissä toimintatavoissa ja ajatusmalleissa. Vaatii paljon aikaa, ennen kuin elokuvan päähenkilö ymmärtää, mitä oikea elämä on. Tämän oivalluksen jälkeen hän pääsee hyppäämään pois oravanpyörästä ja saa todellisen onnellisuuden elämäänsä.

    Olen lukenut blogiasi alusta saakka. Minua on kovasti häirinnyt asenteesi pornoa kohtaan. Suhtaudut pornoon hyvin myönteisesti, vaikka se on ollut voimakkaasti myötävaikuttamassa nykyiseen melko surulliseen elämäntilanteeseesi. Et halua nähdä pornoa itsessään pahana asiana. Ymmärrän kyllä, että on tosi vaikeata myöntää, että elämästäsi on mennyt huomattavan paljon energiaa ja vuosia hukkaan rumia ajatusmalleja päähän iskostaen. Aivot eivät kuitenkaan voi parantua pornosta, ennen kuin ymmärrät, miten järkyttävää pornomateriaali todellakin on. Oravanpyörästä pääset, kun alat tuntea vain kiitollisuutta jokaisesta pornottomasta päivästä. Kiitollisuutta elämästä, jossa ei enää tarvitse pornoa katsella. Pornottomassa elämässä ei ole taistelua vaan rauhaa. Pornoa vastaan ei voi taistella; se taistelu on hävitty, ennen kuin se on edes alkanut. Käännä siis katseesi kohti hyvää ja kaunista; pornomateriaali on täysin päinvastaista. Todettakoon vielä, että en ole mitenkään erityisen uskonnollinen. Ilman Jumalaankin nämä asiat voi tajuta.

    Liked by 1 henkilö

    • Hyvin kuvattu tuo elokuvan ydin. Vahvisti vähän tätä oman elämän vertausta siihen. 🙂

      Kyllähän pornon katselu itselle on tehnyt pelkkää pahaa ja hallaa, ja pornoteollisuuteen ja pornokuvastoon myös liittyy varsin järkyttäviä asioita. Olen niistä toisinaan kirjoittanutkin, ja ehdottomasti olen kyllä sitä mieltä, että nykyisenkaltainen nettiporno on tänä päivänä todella vakava ongelma.

      Riippuu kuitenkin varmasti hieman lukijasta ja omasta henkilökohtaisesta suhtautumisesta pornoon, miten nämä kirjoitukset näkee ja mikä sieltä nouee vahvana esiin. Joskus joku kommentoi, että näen pornon pelkkänä pahana asiana, joka pitäisi kieltää ja että olen liian kriittinen. Sinä taas näet, että suhtaudun pornoon myönteisesti.

      Vaikka olenkin toisinaan sanonut, että pornossa itsessään ei ole mitään pahaa tai väärää, koen silti itse olevani melko kriittiinen sitä kohtaan. Se, miksi oma suhtautuminen kuitenkaan ei ana ole ehkä niin selvä on tietysti se, että asiat eivät aina ole täysin mustavalkoisia, ja että olen pyrkinyt tarkastelemaan asioita ja tätä omaakin riippuvuutta mahdollisimman monesta näkövinkkelistä.

      Mutta ehdottomasti näen nykyisenkaltaisessa nettipornossa huomattavan (jollen jopa järisyttävän) paljon enemmän negatiivista ja pahaa kuin hyvää ja positiivista. En edes äkkiseltään nyt keksi mitä se positiivinen voisi olla. Ehkä se, että siitä voi toisinaan saada kivaa pikku kiihoketta myös yhteisiin petileikkeihin, tai sitten seksuaalista nautintoa, jos on täysin estynyt harrastamaan sitä toisen kanssa (esim. liikunta- tai muu vamma).

      Tuo on kyllä hyvä ohje, että kiitollisuutta kehiin vaan näistä pornottomista päivistä. Elämä tosiaan on tuntunut pitkään melkoiselta taistelulta, mutta ehkäpä kuitenkin matkalla kohti (sisäistä) rauhaa tässä ollaan. Horjuvin askelin ja pikku hiljaa.

      Tykkää

  2. Kykenet syvälliseen pohdiskeluun. Et ole kaukana iankaikkisesta elämästä, mutta se Pyhän Hengen aikaan saama oivallus vielä sinulta puuttuu. Sinulla on elämän mittainen aika löytää se.

    Tykkää

  3. Jaan kanssasi tuon tunteen päällä leijuvasta tietoisuuden pilvelstä. Itseäni vaivaa jonkinsortin ahdistus- ja paniikkihäiriö, ja ajoittain iskiessään päälle paniikkikohtauksen tunne on juurikin tuollainen. Mulla se aiheuttaa paitsi mielenvinksotusta ja ajatusten väärille raiteille ajautumista, myös fyysisiä oireita, kuten pyörtymisen tunnetta, pahoinvointia ja vihlovaa päänsärkyä.

    Kuoleman tajuaminen on muuten saanut aivan uuden merkityksen lasten saamisen myötä. Joudun tosissani työntämään ajoittain pois ajatusta, että jonain päivänä hekin kuolevat, ja mikähän on heistä kunkin tai mieheni kuolintapa. Saati omani. Huhhuh. Tuntuu pahalta, omituiselta ja vähän muka väärältäkin miettiä sellaisia. Ja tarpeettomalta. Siinä kohtaa, kun sen tajuan, pääsen oravanpyörästä pois ja saan ravisteltua tukaluuden pois. Joskus ennemmin ja joskus liian myöhään.

    Tämmöisenä hermoheikkona onkin sitten kiva esittää viisasta ja rauhoittavaa äitiä tuollaiselle kaltaisellesi viisivuotiaalle, joka lohduttomana itkee, ettei halua koskaan kuolla, tai että äiti kuolee. 😉 Oon turvautunut sen kummempia miettimättä siihen oljenkorteen iankaikkisuudesta. En menetä siinä mitään, mutta saan tarvittavaa mielenrauhaa ajatuksesta.

    No, tämmöistä tää elämä on. Ja onpa kiva, olemassa ongelma ja huoli, joka on jokaiselle tasapuolisesti sama. Kuolema. Yhdenvertaistaa mukavasti. 😉

    Liked by 1 henkilö

    • Tällaiset ajatukset ovat toki täysin luonnollisia ja voisiko sanoa, osa ihmisyyttä. Ongelmallista on tietysti jos niihin jää vellomaan, tai ne koituvat muuten taakaksi tai ongelmaksi. Olen ymmärtänyt, että monilla jotka kärsivät paniikihäiriöstä, saattaa kohtauksen yhteydessä iskeä juurikin tuollainen vahva kuolemanpelko, tai ajatus siitä, että ei selviä kohtauksesta hengissä.

      Jos tällaiset asiat pyörivät aika ajoin päässä, voin kyllä kuvitella, kuinka lasten saaminen voi tuoda pohdintaan vielä oman painoarvon tai lisän. Ehkä siinä auttaa juurikin tuollanen ajatus, että moinen pohdinta on loppujen lopuksi täysin turhaa.

      Tai sitten tietysti ajatus siitä iankaikkisuudesta – että kuolema ei ole se loppu.

      Vinkkinä, että tuollaisia lapsille suunnattuja kirjoja jotka kertovat kuolemasta jotenkin lohdullisella ja ymmärrettävällä tavalla, voi olla yhä tarjolla. Luulisi ainakin. Muistelen, että kirja mitä äidin kanssa luimme, kertoi jostain vanhuksesta, joka oli elänyt onnellisen elämän ja oli nyt sairauden iskiessä valmis kuolemaan. Häntä surtiin, mutta elämä sitten kuitenkin jatkui hänen lapsiensa ja lastenlastensa osalta (se oli sellainen kuvakirja, jossa oli ihan oikeita kuvia, ei piirretty).

      Löytyy varmaan sellaisia, jotka ovat uskonnollisia, toisin sanoen joissa mukana on kuolemanjälkeinen elämä, ja sitten sellaisia.. no, enemmän ateistin makuun sopivia. 🙂

      Tykkää

  4. On aika epäkunnioittavaa, että Tonia toistuvasti ”lyödään Raamatulla päähän”. Jokaisella on vapaa valinta sen suhteen, että kumartaako esim. Mekkaan päin vai uskooko Jeesukseen, Buddhaan tai joulupukkiin tai ei ehkä mihinkään / kehenkään. Kukaan ei ole taivaspaikan väärtti omaa totuuttaan julistamalla.

    Elämän merkitys ja arvo on henkilökohtainen. Kun meidät on tähän elämään heitetty, tarkoitus kai olisi nauttia elämästä – että tuntuisi hyvältä herätä uuteen päivään. Se hyvä olo tulee varmaankin muista kuin hetkellisistä viihdykkeistä. Merkityksellisestä tekemisistä, tärkeistä kohtaamisista, täyteen mittaansa kasvamisesta. Sitten ei enää tarvitse pähkäillä sitä mitä mahdollisesti kuoleman jälkeen.

    Uskallatko heittäytyä elämään? Uskotko olevasi hyvän elämän arvoinen?

    Liked by 1 henkilö

    • Ikävin ja kiusallisin asia maailmassa on totuus. Niin kivaa kuin sen on valheessa elääkin, niin jokainen meistä joutuu kerran kohtaamaan absoluuttisen totuuden.
      Totuuden kieltäminen saa aikaan toivottomuutta ja kuolemanpelkoa. Jos asiat ovat kunnossa, ei kuolemassa ole mitään pelättävää.
      Jokainen sisimmässään tietää, että elämää on kuoleman jälkeenkin, vaikka yhä harveneva joukko sen myöntää.
      On parempi olla yksin oikeassa kuin lauman mukana väärässä.

      Tykkää

      • Pahoittelen, että nyt näin kovasanaiseksi yllyn, mutta kuulostaa varsin ylimieliseltä, että väität tietäväsi mitä jokainen sisimmässään tietää. Tarkoitatko jokaisella jokaista ihmistä? Se on aika paljon se, tällä hetkellä noin seitsemän ja puoli miljardia ihmistä.

        Tämä on sinun näkemyksesi maailman ja elämän, sanotaanko nyt perimmäisestä olemuksesta, jota toki sinällään kunnioitan, mutta kuitenkin vain yksi näkemys monien joukossa.

        Tuohon juuri tuohon alle Millalle kommentoin, etten ole ainakaan tähän asti mitenkään epäkunnioittavaksi mitään jumalaan ja uskoon liittyviä kommentteja kokenut, mutta nyt alkoi kieltämättä vähän tympimään.

        Samalla kuitenkin mainitsin, että on myös mielestäni myös varsin ymmärrettävää, että jos on löytänyt pelastuksen ja armon, ja että jonkinlainen ”totuus” on itselle paljastunut, haluaa tästä kaikesta hyvästä myös varmasti puhua ja tätä iloa ja näkemystä myös muille jakaa.

        Minua itseäni tällainen ehdottomuus ja syyllistäminen, joka puheestasti huokuu, ei kuitenkaan valitettavasti resonoi millään positiivisella tavalla.

        Tykkää

        • ”Tarkoitatko jokaisella jokaista ihmistä? Se on aika paljon se, tällä hetkellä noin seitsemän ja puoli miljardia ihmistä.”

          Kyllä tarkoitan, jokaista. Jokaiseen 7 miljardiin ihmiseen on laitettu jumalkaipuu. Kuka sitten on tämän kaipuun ihmiseen laittanut? Jumala tietenkin! Tämän kaipuun luonnollisesti voi tyydyttää vain Jumala itse. Ei ole minun vika, että yhteys Jumalan ja ihmisen välillä katkesi syntiinlankeemuksessa, ja tarvittiin Jeesus, joka sovitti synnit ja rakensi sillan takaisin Jumalan luo.

          Kerroin vain raamatullisen totuuden. Tässä ei ole mitään ylimielistä tai itsensä muiden yläpuolelle asettamista, päin vastoin. Ei ole aina helppoa kertoa ratkaisusta ongelmiin, jotka synti on saanut aikaan, ja joihin ainoa vastaus on Jeesus. Vastustus on kova, ja kaikenlaiseen pilkkaan ja ivaan olen saanut tottua. Nahka on kovettunut, en osaa loukkaantua enää mistään.
          On suurta Jumalan armoa saada kertoa pelastuksesta ja Jumalan hyvyydestä. Jokainen ottakoon sen miten haluaa, siihen antaa vapauden myös Jumala. Jumala kunnioittaa ihmisen ratkaisua, silloinkin kun se on Hänen tahtonsa vastainen. Ihmisellä on vapaa tahto, mutta Raamattu varoittaa väärien valintojen seurauksista. Nämä varoitukset kannattaa ottaa vakavasti, ei niitä Raamattuun ole huvikseen kirjoitettu.
          Olen tunnustanut olleeni runkkari, pornoaddikti, valehtelija, pettäjä, paskanpuhuja… mutta saanut vapauden synnin kahleista. Omassa voimassani en siihen pystynyt, yritin kyllä montakin kertaa. Tiedän, että tätä samaa mahdollisuutta Jumala tarjoaa jokaiselle, myös sinulle, Toni. Siksi tuli Jeesus välimieheksi ihmisen ja Jumalan välille, että meillä olisi rauha ja iankaikkisen elämän toivo.

          Tykkää

    • Nooh, en mä sitä itse ole mitenkään epäkunnioittavaksi kokenut. Ainakaan vielä. Itse asiassa blogin alkuvaiheissa jopa ihmettelin, kuinka vähissä moiset kommentit olivat.

      Jossain vaiheessa taisin jollekin kommentoidakin, että jos on kokenut saavansa uskosta apua addiktioon tai vaikkapa masennukseen, on varsin ymmärrettävää, että tästä haluaa puhua, ja että tätä hyvää haluaa jakaa.

      Toisinaan toki – ainakin näin uskonnottoman silmissä – monet uskovat sortuvat kyllä melkoiseen ehdottomuuteen(”Vain tämä tie on se ainoa oikea”) ja siitä tulee kyllä välissä vähän ikävä ja halju olo.

      Mutta jos oikeassa kokee ja tuntee niin vahvasti olevansa niin… mikäs siinä.

      Tykkää

  5. Mulle tuli myös heti mieleen, ettet nyt vaan olisi kehittämässä paniikkihäiriötä itsellesi. Tiedän siitä paljon, eräs ystäväni on eläkkeellä sen vuoksi.

    En todellakaan kehota tässä vaiheessa hakemaan uskonnosta apua, luulen että nuo opinkappaleet saavat ahdistumaan entistä enemmän.

    Mielestäni Raamattu ja muut vastaavat teokset olisi pitänyt jättää siihen aikakauteen joissa ne kirjoitettiin. Jotkut haarathan, mm. Jehovat ovat ennustaneet Jeesuksen toista tulemista, mutta turhaan. Ei ihme, sillä nykytietämyksen mukaan Jeesus on keksitty hahmo eikä hänen fyysisen olemassaoloonsa opeteta edes Suomen teologisessa tiedekunnassa. En usko että he ovat luopuneet siitä ihan heppoisin perustein.

    Sekin ihmetyttää että kaikki uskonnot ovat macho-heteronormatiivisia. Kaikilta muilta viedään ihmisarvo jos nämä hihhulit pääsevät valtaan. Siksi olenkin sitä mieltä ettei minkään uskontokunnan edustajia jotka ajavat uskonsa mukaista politiikkaa pidä päästää edes eduskuntaan.

    Ne on uskon asioita, kaikkia ei voi vaatia elämään sen mukaan. Mielestäni jokainen voi uskoa ihan mihin tahansa keskenään ja harjouttaa uskoaan, mutta kohdallani menee raja siinä jos yritetään vaikuttaa muiden elämään ja tulla kotiovelle käännyttämään.

    Toivottavasti sitä päivää ei tarvitse nähdä, että Suomen eduskunnassa on islamistipuolue joka ajaa sharia-lakia. Kerran sellainen jo oli, mutta ei tainnut vilä päästä vaikuttamaan.

    Joten mielestäni keskity nyt sen terapeutin hankintaan. Ne ihmiset jotka eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään ovat poikkeuksellisen vahvoja koska heille menetys on kaikkein surin ja lopullisin.

    Tykkää

    • Kirjoituksesi sisältää asiavirheitä, joten oikaisu lienee paikallaan.

      ”Jehovat ovat ennustaneet Jeesuksen toista tulemista, mutta turhaan.”
      Jehovat eivät ennusta Jeesuksen toista tulemusta, vaan maailmanloppua.

      ”Ei ihme, sillä nykytietämyksen mukaan Jeesus on keksitty hahmo eikä hänen fyysisen olemassaoloonsa opeteta edes Suomen teologisessa tiedekunnassa.”
      Jeesus ei ole keksitty hahmo, vaan Jeesuksesta on myös Raamatun ulkopuolisisa todisteita niille, joille Raamattu ei kelpaa todistusaineistoksi.

      ”Toivottavasti sitä päivää ei tarvitse nähdä, että Suomen eduskunnassa on islamistipuolue joka ajaa sharia-lakia. Kerran sellainen jo oli, mutta ei tainnut vilä päästä vaikuttamaan.”
      Yhteinen vihollinen voi mahdollistaa lähes mitä tahansa. Muslimeilla ja ateisteilla ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen vihollinen, kristinusko. Ajatellaan, että kun saadaan kristinusko ”pelistä pois”, niin kaikki ongelmat on ratkaistu. Jos näin olisi, niin sosialistisissa- ja islamilaisissa yhteiskunnissa ei olisi ongelmia ollenkaan. Mutta onko näin? Suurimmat ihmisoikeusloukkaukset on nähtävissä siellä missä kristinuskolla ei ole vaikutusvaltaa, kuten Pohjois-Koreassa ja maissa joissa on sharialaki voimassa.

      Muuhun kirjoituksessasi olevaan ei ole syytä ottaa kantaa, koska mielipide.

      Liked by 1 henkilö

      • Moi!

        Alun korjaukset ovat ihan kohdillaan, mutta pienen oikaisun tai korjauksen heitän tässä myös sinulle. Väite, että muslimien ja ateistien yhteinen vihollinen on kristinusko, on hieman kärjistävä, yksinkertaistava ja oikeastaan jopa hieman päätön.

        Ateismin määritelmästä ei taida vallita aivan täyttä yksimielisyyttä, mutta yleisimmin se kai tarkoittaa jumaluskon puuttumista – sitä, että ei usko jumalaan tai jumaliin. Ateistille kristinuskon jumala ja islamin jumala ovat siis tavallaan samanarvoisia: niitä ei ole hänelle olemassa.

        Se, että tällainen jumalusko puuttuu, ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että pitää uskontoja tai niiden edustajia minkäänlaisina ”vihollisina”. Toiset voivat tietysti olla lainausmerkeissä ”fanaattisempia” ateisimissaan kuin toiset (aivan kuten jumaluskon kohdallakin) ja ovat näin ollen ehkä äänekkäämpiä ja kärkkäämpiä uskontojen kritisoinnissaan.

        Sen sijaan, että itse (jonkinlainen ateisti kun taidan olla) pitäisin uskovia ihmisiä minään vihollisinani, ajattelen ennemminkin, että sokea usko, joka jyrää yli havaintojen ja varmaksi tietämiemme tieteellisten totuuksien, on jonkinlainen järjen ja logiikan vihollinen.

        Pakko vielä mainita, että olen myös melko varma, että kaikki muslimit eivät todellakaan pidä kristinuskoa tai kristittyjä vihollisenaan, aivan samalla tavalla kuin kaikki kristityt eivät varmasti ajattele muslimeista näin. Ymmärtääkseni islamin keskiössä on hyvin samankaltainen suvaitsevaisuuden ja rakkauden sanoma kuin kristinuskossakin.

        Monenlaista vihollis- ja ääriajattelua toki esiintyy molemmissa ”leireissä”, jos nyt moista termiä voi käyttää, senhän toki tiedämme.

        Vaikka aihe kiinnostaa itseäni kovin, toistan, minkä tuossa Ellen Ripleylle kommentoin, että ei ehkä ole syytä laajentaa keskustelua täällä tämän laajemmin käsittelemään uskoa tai uskontoja. Toisaalta, nämä kommentit ja keskusteluthan ovat tietysti kummunneet osin siitä kokemuksesta, että toisille usko on auttanut addiktioiden yli pääsyssä, että tavallaanhan aihe on kyllä sitä kautta relevantti. 🙂

        Tykkää

    • Olen monessa kohdassa kanssasi samaa mieltä, mutta menemättä keskusteluun uskonnosta haluan tarkentaa, että nykytietämyksen mukaan Jeesus todellakin on historiallinen henkilö. Mitä hänestä haluaa uskoa, on minunkin mielestäni jokaisen oma asia, mutta Jeesuksen historiallisuutta kiistäessään saa vastaansa valtaosan historioitsijoista (sekä kristityt että ei-kristityt). Aiheesta on paljon kirjallisuutta, ja jos on kiinnostusta, voi halutessaan aloittaa vaikka Wikipediasta.
      https://en.wikipedia.org/wiki/Sources_for_the_historicity_of_Jesus
      Myöskään Helsingin teologisessa ei ole vallitsevana ajatus, että Jeesus olisi keksitty hahmo.

      Kirjoitanpa sekavuuden nimissä tähän samaan vielä bloggari Tonille. En ole aiemmin kommentoinut tänne mitään, mutta olen lukenut kaikki blogipostauksesi, ja hämmästelen rohkeuttasi kirjoittaa avoimesti näin yksityisistä asioista.
      Aloitin itse pornolakon blogin perustamisen aikoihin, ja aion pysytellä erossa lopun elämääni. Sen lisäksi että blogisi on ajatuksiltaan selkeä ja hyvin kirjoitettu, se myös tuntuu auttaneen hurjasti lakossani. Kiitos! Pysytellään skarppina, niin vältytään retkahduksilta. 🙂

      Liked by 1 henkilö

      • Moi!

        Ensinnäkin: juu, noinhan se taitaa olla. Ja toiseksi: kiva, jos blogista on ollut apua.

        Pysytään skarppina!

        Tykkää

    • Moi!

      Juu, kuten olen todennutkin, uskonto ei ole (tällä hetkellä ainakaan) niin sanotusti minun juttuni. Se terapian aloittaminen vuorostaan tekisi varmasti hyvää. Tätä olen tosin toistellut kyllä jo hyvän tovin, että jokin siinäkin selvästi vastustaa..

      Mitä tuohon paniikkihäiriön kehittämiseen tulee, niin toivottavasti ei ole näin käymässä. Se kai ymmärtääkseni voi jotenkin puhjeta, varsinkin masentuneilla tai pitkään ahdistusta kokeneella. Itse en yhdistänyt tätä kokemusta heti moiseen, eikä vastaavia tuntemuksia ole ennen tai jälkeen ilmennyt.

      Mitä tulee vuorostaan uskontoon, niin se on kyllä kieltämättä mielenkiintoinen, mielipiteitä jakava ja tunteita herättävä aihe. Siitä keskusteleminen on monesti eri osapuolten kesken varsin vaikeaa, toisinaan jopa mahdotonta.

      Mainittakoon, että itse en pidä sanasta ”hihhuli” tässä yhteydessä, koska siinä on sellainen järkensä menettänyt, vähän sekopäinen klangi. Ja kaikki uskovat eivät toki (mielestäni) sellaisia ole.

      Tuo heitto, että Raamattu olisi pitänyt jättää johonkin myöhempään aikakauteen on oikeastaan hieman mahdoton ajatus, koska usko ja uskonto ovat niin perustavalla ja peruuttamattomalla tavalla kietoutuneet kulttuuriimme ja historiaamme. Eikä ainoastaan historiaamme, vaan monellehan se on elävä ja oleellinen osa elämää ja arkea as we speak.

      Tuossa nimimerkit S.L ja Dr. Dave Bowman joitain heittoja korjailivatkin, ja kyllähän se niin taitaa olla, että henkilö, jonka tunnemme tänä päivänä nimellä Jeesus, ja joka eli noin parituhatta vuotta sitten eräässä syrjäisessä Rooman provinssissa, ja joka kiersi ja saarnasi rakkauden merkityksestä sekä lukuisista muista tuolloin vahvasti tavan kansaan resonoivista asioista (mm. mahdollisuudesta päästä eroon Rooman vallan ikeestä, mahdollisuudesta päästä osaksi [juutalaisen] Jumalan valtakuntaa riippumatta siitä oliko köyhä, rikas tai ympärileikattu, ym. ym.) oli todella olemassa. Eräänlaisena epäsuorana todisteena siitä on tietysti nykyinen kristinusko, joka pohjautuu tämän miehen elämään (sekä siihen tietysti myöhemmin liitettyihin myyttisiin piirteisiin, kuvauksiin ja tulkintoihin).

      Pakko mainita vielä, että tarkoitus ei toki ole herätellä kommenttikenttään mitään laajempaa uskonnollista keskustelua tai väittelyä, mutta kuten muutamaan otteeseen olen tainnut mainitakin, aihe jostain syystä kiinnostaa ja kiehtoo. 🙂

      Liked by 1 henkilö

      • >Juu, kuten olen todennutkin, uskonto ei ole (tällä hetkellä ainakaan) niin sanotusti minun juttuni. Se terapian aloittaminen vuorostaan tekisi varmasti hyvää. Tätä olen tosin toistellut kyllä jo hyvän tovin, että jokin siinäkin selvästi vastustaa.. <

        Eivät uskoontulo ja terapia ole toisiaan pois sulkevia. Terapia ei korvaa uskoontuloa, eikä uskoontulo korvaa terapiaa, vaan voivat olla toisiaan täydentäviä.

        Liked by 1 henkilö

        • Eivät tietenkään ole.

          Sitä nyt vaan tuntuu jotenkin uskovan olevan hankala ymmärtää, että ei sitä noin vain voi ”turvautua Jumalaan” tai ”heittäytyä Jeesuksen varaan” tai ”tulla uskoon” tai ”kokeilla kirkossa käymistä ihan vaan kokeilumielessä”, ynnä muita vinkkejä mitä tässä nyt on vastaan tullut. Se yksinkertaisesti sotii omaa maailmankuvaani ja -katsomustani vastaan, ja tämän vuoksi se ei resonoi minulle millään tavalla, ja saattaisi olla vielä suurempi mindfuck.

          Tiedän kyllä, että uskovillehan tämä on tietenkin juuri sitä valheessa elämistä ja totuuden kieltämistä ja pohjimmillaan varmasti se juurisyy miksi niin pahoin voin.

          Mutta. Kokeikaapa puolestanne kaikki kristityt ja uskovat ystäväni seuraavaa: Mitäpä jos te antaisitte mahdollisuuden, sanotaanko nyt vaikka skientologialle? Aivan. Hylätkää aiempi maailmankatsomuksenne ja uskonne, ja kokeilkaa hetki L. Ron Hubbardin oppeja. Mitä te siinä menetätte? Kysehän on vain kokeilusta! Varatkaa aika auditoinnille ja katsokaa mitä e-mittari teille kertoo. Uskokaa, niin ehkä vielä tekin joskus pääsette eroon ”engrammeistanne” ja synnytte kuolemanne jälkeen uudelleen lihaksi johonkin toiseen kehoon.

          Tämä on nyt tietysti ontuva ja lapsellinen vertaus, koska a) kaikki tietävät, että en ole itse kyseisessä uskossa ja b) kaikki te Jeesuksen löytäneet tietysti tiedätte olevanne oikeassa ja olette jo löytäneet pelastuksenne. Mutta jos vähänkään saitte kiinni, niin jollain tavalla samalta ja yhtä turhalta tuntuu tämä – tosin hyvästä paikasta kumpuava ja hyvää tarkoittava – uskon ”tarjoaminen”.

          Tämä ei nyt ollut mitenkään kohdistettu sinulle, Martti Mersu, vaan yleisesti komenttina tälle toistuvalle kehoitukselle turvautua Jeesukseen ja Jumalaan.

          Tykkää

        • Pakko mainita vielä, että toki näitä kommentteja lukevat sadat muutkin kuin vain minä, ja monille muillehan tuo jumalan sana saattaa melko hyvin resonoidakin. Ja jos he sitä kautta pääsevät eroon porno- tai muusta addiktiostaan, niin silloinhan se on vaan hieno juttu. Sen vuoksi en (tietenkään) halua minkäänlaisia kommentteja kieltää, että tätä ei nyt missään nimessä kannata lukea niin.

          Tykkää

      • Jos on pieninkään mahdollisuus että paniikkihäiriö on tuloillaan suosittelisin sitä terapiaa ennenkuin oireet koko ajan pahenevat ja kroonistuvat. Sitten niihin on entistä vaikeampi päästä kiinni.

        Liitin sanan hihhuli niihin ihmisiin jotka yrittävät päästä eduskuntaan ja saada muutettua koko yhteiskunta heidän näkemystensä mukaiseksi. Jos nämä ihmiset väittävät että olen huonompi ihminen, miehen kylkiluu, minulla ei ole oikeutta päättää omasta vartalostani (abortti) , minun pitää vaieta seurakunnassa, joittenkin uskojen mukaan minun pitää peittää itseäni kun miehet eivät hallitse omaa seksuaalisuuttaan, miehellä saa olla kolme muutakin vaimoa minun lisäkseni. Minulla ei ole mitään ihmisoikeuksia, ilman minkäänlaisia järkeviä perusteita, niin helvetti vieköön, MINÄ en saa sanoa näitä ihmisiä edes hihhuleiksi. Hohhoijaa!
        Tyypillinen valtaapitävän heteromiehen näkemys, jonka elämä pyörii vain oman navan ympärillä.

        Uskontoja voi päivittää yhteiskunnan kehityksen mukaan ja keksiä uusia maailman kehityksen mukaan. Suurimmat ongelmat tulevat juuri tuosta että pitäisi elää 2000-vuotta vanhojen ohjeiden mukaan, mitä siitä tulisi jos edelleen elettäisiin yhtä vanhojen tieteellisten kehitysten mukaan.

        Liked by 1 henkilö

        • Saat toki, ei siinä. Mikäs minä olen kenellekään sanomaan mitä saa ja ei saa sanoa. Sitä paitsi nyt hieman selvensit, niin todellakin, olen jopa ihan samaa mieltä kanssasi. Tarkoittaen siis, että tällaisia asioita ajavia voisin minäkin kutsua samalla sanalla ja vieläpä parilla muullakin. Kiireessä vain luin, että käytit kaikista uskovista tätä sanaa, mikä ei siis ollut tarkoituksesi. Ja jos olisi ollutkin, ei siinäkään tietenkään mitään. Mainitsin vaan, että itse en käytä sitä. Enivei. Hyvin heitetty.

          Tykkää

  6. Sorry mutta Jehovien perustaja itse ennusti Kristuksen toista tulemista.
    http://www.opinto.net/uskonto/timomuola/jehtod.html

    Viimeisin tieteellinen tieto on että Paavali keksi Jeesuksen sen ajan Teräsmies/Robin Hood. Mutta kuten sanottu, uskon asia.

    Jos vielä laskennetaan niin uskontojen merkitys on vain vallahimo.

    Ja kuten sanottu, pointti oli että etsi nyt se terapeutti! 😂

    Liked by 1 henkilö

    • Sori vaan, mutta satun tietämään Jehovien opista enemmän kuin sinä, päättellen viestiesi sisällöstä.
      C.T Russell ei ”keksinyt Jehovan todistajia”, vaan Raamatuntutkijat. Jt:t ovat J.F Rutherfordin käsialaa. Molemmat hemmot olivat kovin uskonnollisia, mutta eivät uskovia (kristittyjä). Rutherford oli alkoholisti. Russell kapinoi voimakkaasti kristinuskoa ja papistoa vastaan pitäen heitä harhaoppisina.
      Russellin Jeesus tuli maailmaan näkymättömänä jo 1914, mutta Rutherfordin maailmanloppu antaa odottaa itseää.

      Uskonnoista olen kanssasi samaa mieltä. Jeesus oli ensimmäinen joka vastusti kiivaasti kaikkea uskonnollisuutta (aikansa fariseukset/kirjanoppineet).
      Jeesus oli uskon puolesta uskontoja vastaan.
      Uskonnot ovat ihmisten vallankäytön, alistamisen, rahastamisen, kontrolloinnin, hyväksikäytön välineitä.
      Uskonnot kahlitsee, Jeesus vapauttaa. That´s it.

      Liked by 1 henkilö

  7. Hupaisaa, kun tuo yksi ja sama tyyppi käy monella nimimerkillä mainostamassa Jeesusta. Hohhoijaa.

    Tuosta terapian aloittamisesta – ei varmaankaan ole helppo ja kiva juttu se. Mutta varmasti hyödyllinen ja varmaankin sen myötä taakkasi kevenisivät ajan mittaan.

    Liked by 1 henkilö

  8. Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta jehovien politiikka yhtään sen enempää kuin lestadiolaisten, hindujen tai muslimienkaan. Tässä ei ollut tarkoitus tehdä mitään ”pissing contest”:iä vaan yrittää taivutella Toni terapiaan. Nähdäkseni maailmanlopun ennustaminen on ihan yhtä vahva peruste kuin kristuksen toinen tuleminenkin.

    Liked by 1 henkilö

  9. Tervehdys! Teksti on pitkä ja sivuaa nyt useaa aihetta ja aiempia Tonin postauksia.

    Kun täällä nyt paljon keskustellaan uskonnosta, niin pitänee osallistua keskusteluun. Teini-ikäisenä yritin päästä pornosta eroon ja kutsuin Jumalaa apuun, omat keinoni/voimani kun eivät tuntuneet riittävän, eikä asiasta tietenkään voinut puhua kenellekkään häpeän vuoksi.

    Siispä aina pornotuokioiden jälkeen rukoilin Jumalalta apua ja voimia siihen, etten enää uudestaan sortuisi. Lupasin Jumalalle vaikka mitä, lupasin käydä kirkossa, lopettaa kiroilemisen, olla parempi ihminen jos vain saisin voimia lopettaa pornon katselun. Rukoilin lukemattomia kertoja… Apua ei koskaan kuulunut… Voimia en saanut lisää… Sorruin ja sorruin, aina uudestaan.

    Nyt, reilut kymmenen vuotta myöhemmin, olen pääsemässä pornosta eroon, vai olenko? Lopetin pornotuokioni suunnilleen samoihin aikoihin, kuin Tonin julkinen lakko alkoi, eli puolisen vuotta takana, tuntuupa hyvältä kirjoittaa se! Mistä sitten olen saanut apua? En uskonnosta, itse asiassa erosin kirkosta ja tajusin että en usko kristillisen Jumalan olemassaoloon. Tästä blogista on ollut paljon apua! Myös silloinen tyttöystäväni (erosin hänestä omasta tahdostani vuoden vaihteessa, kun silmäni pornosumeuden jälkeen avautuivat) auttoi, hänelle kun uskalsin avautua ongelmistani, hän kuunteli ja oli tukena, vaikkei ilmeisesti täysin ongelmaa tajunnutkaan (voiko sitä täysin tajutakkaan jos ei itse siitä kärsi?). Paljon täälläkin puhuttu kirja, nimeltään Tunne lukkosi, on myös auttanut paljon. Kyseisen kirjan avulla olen jo saanut muutettua sisäisen ääneni sävyn positiiviseksi, nyt se kehuu minua, kun ennen se moitti. Lisäksi olen sallinut itselleni sooloseksin ja kaikki mahdolliset fantasiat. Eli olen saanut nauttia seksistä itseni kanssa, ilman syyllisyyttä, ilman pornosta saatua stimulaatiota. Ja pikkuhiljaa ne pornosta peräisin olevat fantasiat ovat kehittyneet omanlaisikseni, mielikuvitus osaa kyllä kun sille antaa mahdollisuuden! Välillä voi kuvitella jopa ihan oikeasti mahdollisia tilanteita!

    Mutta mutta, nyt kun on ollut aikaa lähestyä vastakkaista sukupuolta niin kylläpä sitä helposti menee lukkoon. Ei tiedä mitä oikein sanoisi, miten päin olisi, ettei karkottaisi toista pois. Ja tietenkin sillä tavalla karkottaa. Tai ei sitten uskalla mennä edes puhumaan kun luulee epäonnistuvansa. Mutta onko se epäonnistumista, jos toinen ei olekaan samoilla linjoilla? Olen opetellut kehumaan itseäni siitä, että uskallan mennä puhumaan kiinnostukseni herättäneille naisille. Juuri viimeksi toissa iltana uskalsin. Vaikkei niistä seuraisikaan mitään kummempaa, niin onpahan edes yrittänyt. Yrittänyt näyttää kiinnostuksensa, vaikkei sitä ehkä osaakkaan niin hyvin kuin haluaisi. Mutta kaipa kaikkea voi oppia, luotan siihen, että opin vielä! Ja jatkan yrittämistä, siitä tulee hyvä mieli kun ei tarvi arpoa, että mitähän siitäkin ois seurannu jos oisin menny sille juttelemaan.

    Tähän kokmanneksi viimeiseksi kappaleeksi vielä jotain negatiivista. Olen ollut monta kertaa, jälleen tänään todella lähellä sortua. Sen johdosta päädyin nyt tähän pitkää kommenttia kirjoittamaan ja avautumaan ja jotenkin tuntuu jo paremmalta. Eli en vieläkään sortunut, vaikka lähellä oli. Mutta pelkään että kohta sorrun, kohta en enää jaksa vastustaa… Tämä on ehkä jonkinlainen avunpyyntö, pahoittelen jos tällainen teksti ei kuulu jonkun mielestä tänne.

    Mutta elkää hyvät ihmiset tarjotko uskonnon apua. Ainoa usko mikä kokemukseni mukaan auttaa, on usko omaan itseensä. Usko siihen, että minä pystyn tähän, pystyn jättämään entisen taakseni, pystyn muuttamaan elämääni sellaiseksi, että pornolla ei ole siinä sijaa, terveellä seksuaalisuudella kylläkin! Usko siihen, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Usko siihen, että minäkin kelpaan. Usko siihen, että joskus löydän hyvältä tuntuvan parisuhteen. Ja onnellinen voin olla ilmankin, saan olla onnellinen ilmankin!

    Tsemppiä muutokseen ja terapeutin hakuun Toni, yksi askel kerrallaan. Lähde vaikka siitä, että googlaat terapeutteja, sitten kiität itseäsi, että otit ensimmäisen askeleen. Ja kun on taas voimia, niin sitten oikeasti vertailemaan terapeutteja (kertovat netissä jotain itsestään), ja taas vähän kiitosta sinulle. Sitten ottamaan yhteyttä johonkin heistä jne. Aina välillä vähän kehuja itselle. Ei koko polkua kerralla vaan pienin askelin eteenpäin! Ja kiitos blogistasi, kiitos myös lukijoille monista kommenteista!

    -Petteri

    Liked by 1 henkilö

    • Petteri: Jäit ilman vastausta, koska yritit perse edellä puuhun. Uskoit Jumalan olevan karkkiautomaatti, joka toteuttaa kaikki sinun toiveesi, mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Jumalan kanssa et voi tehdä kauppaa lupaamalla Jumalalle kymmenen hyvää ja sata kaunista, jos vain Jumala tottelee sinua, ja täyttää kaikki ”lihalliset” toiveesi.

      Raamattu sanoo Matteuksen evankeliumissa seuraavasti:
      ”6:33 Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan”.

      Eli ensin tulee etsiä Jumalaa ja Hänen tahtoaan. Oma tahto edellä eteneminen tuo elämään vain pettymyksiä ja tappioita.

      Uskonnoista ei ole kenellekään apua, päin vastoin. Ihmiset, jotka etsivät apua ongelmiinsa uskonnoista joutuvat jo olemassa olevien ongelmien lisäksi kohtaamaan uskonnon mukanaan tuomat ongelmat.
      Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo osuvasti uskonnoista ja niiden harjoittajista:
      11:46 Mutta hän (Jeesus) sanoi: ”Voi teitäkin, te lainoppineet, kun te sälytätte ihmisten päälle vaikeasti kannettavia taakkoja ettekä itse sormellannekaan koske niihin taakkoihin!
      Uskonnon harjoittajat (kuten JT:t) joutuvat elämään monien taakkojen alla. Uskonnot vaativat paljon, mutta eivät anna mitään.

      Ei millään pahalla Petteri, mutta sotket keskenään uskon ja uskonnot.
      Et ymmärrä mikä on näiden ero.
      Jos annat Jumalalle mahdollisuuden uskontojen sijaan, tulet saamaan vastauksen elämäsi ongelmiin. Hebrealaiskirjeessä sanotaan: En minä (Jumala) sinua hylkää enkä jätä.

      Tykkää

    • Minä myöskin uskon, että ratkaisu tämänkaltaisiin ongelmiin löytyy ihmisestä itsestään, samoin kuin siihen tarvittavat voimavarat. Kyllä ne siellä jossakin ovat. Samoin me ihmiset muodostamme yhteisön, eikä ole häpeä pyytää apua. En halua nyt dissata kenenkään uskoa tai uskontoa, mutta omassa elämässäni kirkosta eroaminen on ollut vapauttava ja positiivinen kokemus. Eli mulle on varmaan tapahtunut sellainen uskoontulemisen vastakohta…? 😀 Ihmiseen olen alkanut uskoa enemmän. Keskinäiseen välittämiseen ja asioiden sinnikkääseen työstämiseen onnistumisineen ja takapakkeineen, ja siihen, että elämä on aikamoinen oppimiskokemus. Lisäksi olen oppinut, että oli kyse mistä tahansa aatteesta tai ideologiasta, niin jos sitä tarjoillaan ainoana oikeana vaihtoehtona, siihen kannattaa suhtautua suurella varauksella. Kuitenkin pyrin kunnioittamaan itse kunkin vakaumusta, ja toivoisin samaa toisinkinpäin. Uskonnollissävytteiset kommentit täällä hieman ahdistavat minua ja olen ollut hiljaa, mutta nyt tähän Petterin kommenttiin vastaukseksi myös jotain muuta. 😉 Kannustusta ja tsemppiä! Kaikista kipuiluistasi huolimatta kuulostat olevan hyvässä vaiheessa jotenkin!

      Liked by 1 henkilö

    • Kiitos kommentista, Petteri. Ei haittaa mitään, vaikka kommenttisi on pitkä. Niin on tämä vastauskin. 🙂 Siksi toisekseen, jos on vaarassa sortua ja siitä haluaa kirjoittaa, niin tottahan toki tuollainen kommentti ”kuuluu” tänne. Ollaan jopa melko lailla niin sanotusti aiheen ytimessä.

      On kuitenkin selvää, että tuollaisia kausia tulee vastaan suurimmalla osalla, jotka haluavat eroon jostain pitkäkestoisesta riippuvuudesta tai addiktiosta. Tiedän itse, että toisinaan ajatus pornon katsomisesta voi tuntua täysin ylitsepääsemättömältä. Joäskus sitä saattaa olla jollain tasolla jo sisäisesti luovuttanut, vaikka kuitenkin vielä muodon vuoksi pidättäytyy katsomasta. Sitä tavallaan ”tietää” että jossain vaiheessa minä kuitenkin vielä sitä katson.

      Tällaisistakin tuntemuksista ja vaiheista on kuitenkin mahdollista päästä yli. Asiaa ehkä helpottaa ajatus siitä, että aina täytyy vain tehdä yksi päätös kerrallaan. Itseltään voi kysyä: ”Haluanko minä juuri nyt katsoa pornoa ja heittää menemään kaiken sen mitä olen saavuttanut, vai haluanko sittenkin tehdä jotain muuta?” Tai: ”Haluanko minä jatkaa näiden ajatusten kanssa möyrimistä, itseni kiusaamista ja pornon katsomisesta fantasioimista, vai en?”

      Näissä tilanteissa voi auttaa se muutamaan kertaan mainittu masturboiminen ilman pornoa – näin ollen halut tavallaan hetkeksi katoavat – tai esim, se, että poistuu siitä tilasta tai tilanteesta jossa on, kun nämä ajatukset ottavat vallan. Jos on esim. yksin kotona ja aikeissa katsoa, päättääkin sen sijaan lähteä vaikka lenkille, tai elokuviin. Ja ainahan voi myös kirjoittaa kommentin tänne blogiin! 🙂

      Kaikki tämähän on kuitenkin hemmetin paljon helpommin sanottu kuin tehty – kuten varmasti tiedät. Toisinaan ajatukset eivät vaan jätä rauhaan ja voimia ”tehdä jotain muuta” ei välttämättä ole. Onkin hyvä muistaa, että jos kuitenkin kaikesta huolimatta käy niin että sortuu, niin ei anna sen lannistaa. Täytyy osata antaa itselleen anteeksi. Tottahan toki se vituttaa – ja voi tehdä sitä pitkään – mutta alusta voi, ja on mahdollista, aloittaa.

      Mutta on hienoa ja hauskaa kuulla, että blogista on ollut apua. Hienoa, että myös uskalsit puhua asiasta silloiselle tyttöystävällesi. Vaikka hän ei täysin olisi ymmärtänytkään mistä oli kysymys, niin asian kertominen varmasti auttoi. Myös tuota Tunne lukkosi -kirjaa on nyt sen verran paljon täällä mainostettu, että täytyy varmaan tilata se myös itselle.

      Uskonnosta on tosiaan tullut tässä muutamien viime postausten kommenttikentässä jonkin verran keskusteltua ja on selvää, että usko JA/TAI uskonto (viittauksena tuohon Preacherin kommenttiin) toimivat toisille, kun taas toisille eivät.

      Ja vielä lopuksi, mitä tuohon epäonnistumisen tunteeseen tai paineisiin lähestyä vastakkaista sukupuolta tulee, niin kelasi tuntuvat kyllä hyvin tutuilta. Mielestäni on tosi hyvä antaa itselleen juuri tuollaista krediittiä vaikka pienistäkin onnistumisista. Vähän samalla tavoin kuin mitä kuvasit tuota terapeutin hakemisprosessia, niin ehkä naisten lähestymisessäkin voi ottaa samalla tavalla askelen kerrallaan. Ja jos ei joskus ihan lähde tai menee tilanteessa lukkoon, niin so what? Kuten sanoit, on täysin turhaa jäädä möyrimään siihen miten jokin tilanne olisi voinut, tai miten sen olisi pitänyt mennä. Toiset ihmiset eivät ajattele meitä ja meidän niin sanottuja ”mokiamme” läheskään niin paljon kuin mitä kuvittelemme heidän ajattelevan. Tietysti homma saattaa omassa päässä saada omat sävynsä ja painoarvonsa, jos kyseessä on jokin pitkäaikainen ihastus tai muu vastaava, mutta silti…

      Tässäpä loppuun yksi video, joka vähän rohkaisi ja innosti meikäläistä. 🙂 Kaikkea hyvää!

      Tykkää

  10. Uskonasioista ihan toisaalle. En muista kommentoinko lakon keskeytyksen jälkeen mitään, joten nyt ainakin sen teen. Valtavan hienoa ja upeaa, että jaksoit jatkaa kirjoittamista repsahtamisen jälkeenkin! Antaa varmasti uskoa muille lakkoilijoille ja myös ihan toisenlaista syvyyttä pohdintaan. Tsemppiä jokaiseen päivään kerrallaan!

    Terapiaa suosittelen lämpimästi. Olen blogin seuraamisen alusta lähtien toivonut, että saisit mahdollisuuden ammattiapuun. Sekä tutkimuksissa että lähipiirissä huomaa hyvän terapeutin merkittävän vaikutuksen olon parantumiseen ja itseymmärrykseen. Vaatii tosin ikävä kyllä hieman aikaa, vaivaa ja säkää (ja mahdollisesti rahaakin) löytää itselle sopiva henkilö.

    Olen psykologian opinnoissa lukenut useaan otteeseen terapian hyvistä vaikutuksista, mutta ajattelin pitkään, että omat ongelmani eivät ole niin merkittäviä, olenhan hyvin toimintakykyinen ja pääasiassa varsin tavallinen nuori aikuinen. Viime syksy oli kuitenkin niin raskas ja ahdistava, että päätin hakea apua, vaikka oli vaikea määritellä mikä tosiaan oli hätänä ja pohdin tosissani, onko jo muka riittävän huono olo, kun periaatteessa arki sujui. Tuloksena oli tunnin verran pelkkää itkua, mutta heti helpottunut olo. Tämä lyhytkin aika terapiaa on auttanut aivan selkeästi, vaikka en ole mitään intensiivihoitoa saanutkaan.

    Yleensä terapiaan jätetään menemättä esim. seuraavista syistä:
    – ”En ole tarpeeksi hullu.” -> Ei tarvitse, omakohtaisesti voin sanoa, että tästä fiiliksestä huolimatta ongelmia tod.näk. on ja kaikesta on hyvä keskustella. Muutamakin tapaaminen voi olla merkittävä kokemus. Parempi hakea apua liian aikaisin kuin liian myöhään.
    – ”Hävettää moinen, mitä työkaveritki sanoo…” -> Muistaakseni kolmasosa väestöstä kokee elämänsä aikana mielenterveyden ongelmia ja terapiassa käynti on yleisempää kuin luullaan. Se on myös entistä sosiaalisesti hyväksytympää.
    – ”En halua puhua asioistani ventovieraalle.” -> Terapeuteilla on vaitiolovelvollisuus ja yllättäen joskus voikin olla helpompi tunnustaa ongelmansa täysin ulkopuoliselle (joka saa palkkaa huolien kuuntelemisesta), kuin läheiselle.
    – ”Avun hakeminen on niin vaikeaa.” -> Tämä on ikävä kyllä monissa tapauksissa totta. Tästäkin syystä on hyvä yrittää hakea apua jo aikaisemmassa vaiheessa, jos vain suinkin jaksaa. Terveyskeskuksen lääkäristä voi aloittaa.

    Tästä tuli nyt vähän tälläinen möyhäyskommentti. 😀 Pääasia oli sanoa, että terapiasta olisi mielestäni apua ihan kaikille ihmisille ongelmien kokoon katsomatta. Harmi vain, että hoidon hakeminen voi vaatia jaksamista. Olet jo hienosti tutkinut ja analysoinut ongelmaasi yksin, mutta lakossa pysymistä ja sosiaalista jännittämistä varmasti auttaisi eteenpäin vaikka vain muutamatkin terapiakerrat. Käy kokeilemassa!

    Liked by 1 henkilö

    • Moi vaan! Kiitos kommentista ja huomioista.

      En tiedä mikä itselläni on se perimmäinen syy miksi terapeutin hakeminen on niin pitkään kestänyt. Voi olla, että vaikuttavina tekijöinä ovat ainakin se tieto, että se voi alussa tosiaan olla melko rankkaa ja haastavaa, ja tätä myötä sitten tietysti pelko siitä, että jaksanko sitä. Toisaalta haasteena on myös se alun taloudellinen panostus. Nyt on sattuneesta syystä hieman tiukempi kausi taas meneillään.

      Mutta vakaa tarkoitus ja aikomus se kyllä on aloittaa. Tuttavien kokemusten ja näiden kommenttienkin myötä vain vahvistunut se kuva, että toimiva terapia on hyvin oleellinen tekijä tällaisien pitkäkestoisten ongelmien parantamisessa ja niistä eroon pääsemisessä.

      Itsehän kävin koko viime kevään / puolen vuoden ajan joka toinen viikko juttelemassa psykologille. Siitä oli apua hurjasti tämän prosessin alkuun panemisen kannalta, ja terapeuttista työskentelyähän sekin siis oli. Kävin siellä pitkästä aikaa nyt vuoden alussa, ja nyt olen menossa uudestaan huhtikuun aikana. Ehkä sieltä voisi saada myös vähän tuuppausta ja apua tämän varsinaisen terapeutin hakemisen kanssa.

      Tykkää

  11. Hei! Kirjoitan tähän kommenttia blogista ylipäänsä; minusta on nokkelaa, että kommentointi vanhoista kirjoituksista on suljettu.

    Pornoriippuvaisen miehen avopuolisona sanon kaikille seurusteleville pornoriippuvaisille; KERTOKAA. Te olette teoillanne tehnyt jo hallaa toisen seksuaalisuudelle. Meidän suhteessa kun olemme keskustelleet seksin määrästä (jota on tietenkin vähän koska porno saa enemmän) riippuvainen tuntenut olevansa ahdistettu -> syyttää minua. Esim. vaadin liikaa seksiä eli olen seksihullu(1-2krt viikkoon, pornon kautta tulemista on kuitenkin noin 4 krt viikossa), teen huonoja alotteita (ihan normaaleja pilke silmäkulmassa vihjailuja), YHDYNTÄÄ on liikaa (pitää sitoa mies kiinni ja tyydyttää hänet ilman turruttavaa jyystämistä).. Tajusin vasta nyt, etteivät nämä oikeasti ole minun vikojani vaan miehen tapa peittää oma riippuvuutensa myös itseltään.
    Meidän tapauksessa mies ei ole myöskään kiinnostunut minusta seksissä, joskus hänen pitäessä pornolakkoa kiinnostus on ollut sellaista minkälaista pitäisikin. Ei siis että vain rinnat ja perse ihmisessä kiinnostaa, ja mihin paikkoihin voi laueta.

    Vaikka puolisonne ei sitä sanoisi, hän on jo muuttanut tapoja teidän mieliksi. Pornoriippuvaiset tarvitsevat monesti paljon vaihtelua ja ”puutuvat” herkästi. Puoliso huomaa sen teistä ja tekee asiat jo niin, että kaikki olisi teille mahtavaa. Se pettymys kun tuntee ettei se silti riitä.

    Minä olen ainakin henkisesti jo ihan rikki enkä tiedä jaksanko enää tilannetta. Mies sanoi vasta olevansa riippuvainen pornosta ja neljä vuotta olen tuntenut seksistä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Jospa tästä vielä keskustelulla noustaan eikä ole liian myöhäistä.

    Sinulle Toni; kiitos kun kirjoitat tästä! Toivon, että uskaltautuisit kirjoittamaan enemmän tajunnanvirralla (pitkälti harkittu teksti on ainakin itselle hieman tönkköä luettavaa). Kirjoituksesi ovat kuitenkin mahtavia, kiva kun löydät uusia asioita kirjoitettavaksi vaikka aihe tuntuu suppealta. Ihana, kun laitat itsesi likoon. Uskon sinun auttavan tällä itsesi lisäksi myös monia muita, tästä asiasta ei keskustella tarpeeksi. Tilanteen tekee monille varmasti vaikeaksi vertaistuen vähyys. Itse myös asiasta googlettaessa en löytänyt hirveästi onnistuneita tai edes siihen yrittäviä, onneksi sinä uskallat asiasta kirjoittaa! Minun mielestä postaustahti on myös aivan riittävä, olet niin aktiivinen kommenteissa että se korvaa monta postausta 🙂 Ihanaa kevättä sinulle!

    Liked by 1 henkilö

      • Häh? Miten miehen pornoriippuvuus ja sitoutuminen / sitoutumattomuus liittyvät toisiinsa? Viittaan siis Hakkaraisen tilanteeseen.

        Jos parisuhteen pornoriippuvainen osapuoli yrittää syyllistää toista siitä, että tämä kokee jäävänsä seksuaalisesti liian vähälle, tilanne on nurinkurinen.

        Hakkarainen, sinuna miettisin, että kannattaako suhteessa pysyä. Neljä vuotta huonoa suhdetta on liikaa tuhlattua elämää.

        Tykkää

    • Moi!

      Kiitos kommentista. Itse asiassa tuota mietin juuri itsekin, että pitäisi ehkä välissä enemmän uskaltaa kirjoittaa mitä vaan ajatuksia päässä sattuu olemaan, eikä aina valmistella postauksia niin viimeisen päälle. Ja juu, kommentointi taitaa loppua kuukauden päästä postauksesta. Ajattelin, että näin pysyy keskustelu ehkä enemmän ”kasassa”, eli että muutkin lukijat helpommin näkevät muiden hyvät kommentit.

      Mitä itse tuohon varsinaiseen aiheeseen tulee, niin kuulostaa kyllä tosi harmilliselta. Ja myös varsin tutulta, mitä noita muiden vastaavassa tilanteessa olevien kommentteja muistelee. Et varmasti voi olla enempää oikeassa, kun kehotat kertomaan ja puhumaan asiasta.

      On kuitenkin myös tärkeää, ettei ala liikaa syyllistämään toista. Pahaa pahuuttaan miehesi ei varmasti käyttäydy niin kuin käyttäytyy. Tämä voi tietysti olla vielä vaikeampaa, varsinkin jos tilannetta on jatkunut noinkin kauan kuin teillä, ja jos toisella osapuolella on vieläpä ollut hankala myöntää tilannetta. Nythän näin on kuitenkin käynyt, ja usko pois, se on tosi iso askel! Ei todellakaan ole helppo myöntää, että pornonkäyttö – varsinkin parisuhtessa – on itselle ongelma.

      Jos todella haluatte jatkaa suhdettanne, ehkä asiasta voisi vielä keskustella yhdessä? Miettiä miten tilanteessa voisi edetä. Ehkä jonkinlainen yksilö- tai pariterapia (lyhytkin sellainen) voisi tulla kyseeseen? Toisaalta, jos tilanne tuntuu raskaalta, turhauttavalta ja omaa elämää kahlitsevalta(ja jos todellakin olet henkisesti rikki, kuten sanoit), niin silloin on ehkä syytä miettiä, onko suhde syytä päättää. Helppoahan se ei ole, mutta ehkä nyt on aika uudelle elämänvaiheelle?

      Nyt täytyy taas muistaa, että nämä ”vinkit” ja heitot mitä minä tai lukijat täällä näihin kommentteihin jakavat ovat vain ulkopuolisen, hyvin vähäisen tiedon perusteella tekemiä pintapuolisia heittoja. Esim. näistä omista kommenteista voi joskus voi saada sellaisen kuvan, että yritän esiintyä jonkinlaisena asiantuntijana, mikä ei tietenkään ole tarkoitus. Tuo nyt oli varmaan osalle selvääkin, mutta tekipä mieleni mainita. Enemmänhän nämä ovat tällaista vertaistukea, puolin ja toisin. Mutta kyllä nämä kommentit ja niihin annetut vastaukset antavat kyllä monenlaista näkökulmaa hyvinkin monenlaiseen tilanteeseen.

      Toivottavasti tilanteenne selviää ja tulevaisuutenne on valoisa, mihin ratkaisuun sitten päädytkään.

      Kaikkea hyvää!

      Tykkää

    • Kohtalotoverina kommentoin, joskin mulla asia meni niin, että erosin kumppanistani. Kuitenkin siedin sitä miehen ”ongelmaa” luultavasti liiankin pitkään – nimenomaan siinä mielessä, että tein sen oman seksuaalisen hyvinvointini hinnalla. Tai oikeastaan yleensäkin oman hyvinvointini. On varmaan sen merkki, ettei ole valmis kohtaamaan ongelmiaan, jos asian kääntää toisen syyksi (useammallakin kuin yhdellä tavalla). Tavallaan ymmärrän sen. Kuitenkin olen todella vihainen ja katkera siitä, että kun en tiennyt koko totuutta, USKOIN nuo syyllistämiset, ja koin olevani seksuaalisesti jotenkin huono ja vääränlainen nainen. Tämä on asia, mikä kannattaa käsitellä omasta päästään pois, päätät sitten jäädä suhteeseen tai et. Itsellä viha ja katkeruus alkoi sitten sinkkuna elää omaa elämäänsä, ja aloin kostamaan kaikkea muille miehille. Siis tyyliin seksiä voi olla, mutta tunnetasolla olen tavoittamattomissa. Se ei ole hyvä tapa ja toivon että se on ollut pelkkä vaihe. Nyt olen hakeutumassa terapiaan. Jos psykoterapia ei tunnu vetoavalta, niin tällaiseen asiaan täsmälääkkeenä voisi olla keskustelu jonkun hyvän seksuaaliterapeutin kanssa?

      Tärkeitä asioita tajuta: Sinulla on oikeus omaan seksuaaliseen nautintoosi. Sinulla on oikeus keholliseen itsemääräämisoikeuteen. Sinun ei tarvitse peesata toisen ongelmia oman hyvinvointisi hinnalla. Sinun ei tarvitse alistua olemaan jotain sellaista, mitä et oikeasti ole. Sinä et ole masturbaatioväline etkä esine, olet elävä ja hengittävä ihminen, jolla on omat tarpeensa läheisyydelle ja seksille. Kuuntele itseäsi. Suhteella voi olla toki tulevaisuuskin, mutta muista ennen kaikkea huolehtia omasta hyvinvoinnistasi. Se toinen ei ole siihen pystynyt, eikä ehkä heti pystykään. Sinulla on myös oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

      Ja olen ehdottomasti samaa mieltä: pornoriippuvaiset, KERTOKAA KUMPPANILLE. Jos ette kykene kertomaan, niin älkää ainakaan kääntäkö asiaa hänen syykseen. Se voi aiheuttaa yllättävän pahoja traumoja.

      Voimia!

      Liked by 1 henkilö

  12. Millan kanssa samaa mieltä tuosta Hakkaraisen tapauksesta. Tuo kuvaus seksielämästä kuulosti siltä, että ensinnäkään seksi puolison kanssa ei kiinnosta, ja silloin kun siihen suostuu, ei tee mitään sen eteen että puolisokin saisi siitä jotain iloa, ainoastaan omalla saamisella on väliä. Todella pitkään olet ollut tuollaisessa suhteessa, ilmeisesti suhde on muutoin hyvin toimiva. Kenties voisit hankkia sen toimivan seksielämän tuon suhteen ulkopuolelta, miksi sinun pitäisi kärsiä seksittömyydestä vain siksi että miestäsi ei kiinnosta. Joillekin tuo on varsin toimiva ja yhteisymmärryksessä tehty ratkaisu.

    Liked by 1 henkilö

Kommentointi on suljettu.