Päivä 5: Uusi alku

Vaikka tämänkertainen otsikko kuulostaakin lähinnä huonon Star Wars -episodin nimeltä, se toisaalta kertoo kaiken oleellisen: puolitoista kuukautta sitten, sunnuntaina, tammikuun 29. päivä sorruin katsomaan pornoa ja maksamaan puhelinseksistä kokonaisen 125:n päivän tauon jälkeen. Nopeasti homma lähti täysin käsistä ja voisi kai sanoa, että pahemmin kuin koskaan aikaisemmin. Välillä tuntui, että millään ei ole enää mitään väliä. Vihdoin ja viimein uskalsin (tai ehkä ennemminkin kykenin) viheltämään pelin poikki viime sunnuntaina. Tässä myös syy seitsemän viikon taukoon kirjoituksissa. Takana on hyvin sekava kuuden viikon ajanjakso, jonka aikana blogin kirjoittaminen ei ollut ainoa asia joka jäi tekemättä.

Joten, niin pelottavalta, typerältä, nololta ja hämmentävältä kuin tämä kaikki tuntuukin, päätin, että nyt on vihdoinkin aika. Aika kirjoittaa jotain ja aloittaa sen myötä uusi tauko.

En ole tosin lainkaan varma mistä tämän kaiken aloittaisin. Pää on tuttuun tapaan täynnä kysymyksiä: Miksi tein sen, miksi en lopettanut ajoissa, miksi en soittanut jollekin ja pyytänyt apua, ja ennen kaikkea miksi jatkoin tuota täysin päätöntä rahojeni tuhlausta? Miksi, miksi ja miksi. Samaa olen kysynyt kuluneiden yli kymmenen vuoden aikana itseltäni monta kertaa aiemminkin. Tällä kertaa itsesyytösten, ahdistuksen ja masennuksen seassa oli myös aivan uudenlainen tunne: hämmennys. Hämmennys siitä, että kaiken tämän jälkeen näin pääsi yhä käymään.

Kuluneen kuuden viikon aikana oli toki lukuisia hetkiä, jolloin tuntui, että olen valmis lopettamaan toimintani. Väliin mahtui mm. viikon mittainen Espanjan keikkareissu Naurun tasapainon finalistipoppoolla, eikä tuona aikana pornon katsominen käynyt edes mielessä. Päätinkin, että siinä on oiva hetki katkaista putki – takana oli vasta viikon hairahdus –  mutta kuinkas ollakaan kotiin päästyäni en voinutkaan vastustaa kiusausta ja jatkoin samaa rataa. Jostain sain päähäni ajatuksen, että minun täytyy ensin kirjoittaa ja julkaista uusi postaus – että asian kertominen täällä on se konkreettinen merkki uudelle alulle. Että siitä se taas lähtee.

Blogin kirjoittaminen ja sortumisesta kertominen tuntui kuitenkin raskaammalta kuin koskaan. Kerta toisensa jälkeen en ollut siihen valmis, ja kerta toisensa jälkeen löysin itseni jälleen ruudun äärestä pornoa katsellen (ja puhelin kourassa jollekin tytölle soitellen). Ei ollut voimia vastustaa. Ei ollut rohkeutta.

Mutta, tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Mitä siis tapahtui?

Vimmaisen kiihkon vallassa 

Näin jälkeenpäin on helppo tunnistaa monta syytä, jotka todennäköisesti yhdessä johtivat sortumiseen. Ensinnäkin, mainittuna sunnuntaina olin juuri saapunut kotiin Lappeenrannan komediafestivaaleilta. Takana oli intensiivinen ja onnistunut keikkaviikonloppu, ja nyt olinkin yhtäkkiä yksin ja toimettomana tyhjässä yksiössäni. Olen aiemmin kirjoittanut kuinka tuo keikkahuuman ja huomion keskipisteenä olemisen ja yksinolon välinen kontrasti voi joskus tuntua sietämättömältä, ja kuinka juuri nuo toimettomuus ja yksinolo saavat minulla monesti ajatukset siirtymään pornoon. Olin myös nauttinut viikonlopun aikana alkoholia vaikka tiedän, että krapula vain vahvistaa yksinäisyyden tunnetta ja toimii muutenkin varsin vahvana laukaisevana tekijänä. Tämän kaiken lisäksi festareilla oli meiningeissä mukana eräs naishenkilö, jonka kanssa minulla oli, sanotaanko nyt, jonkinlaista sutinaa reilu vuosi takaperin. Olin iloinen nähdessäni hänet, mutta jostain syystä loppubileiden aikana menin täysin lukkoon kun olin hänen seurassaan. Tämä sai minut tuntemaan oloni huonoksi ja kädettömäksi. Sätin itseäni kun en oikein kyennyt olemaan oma itseni hänen seurassaan, tai ottamaan puheeksi asioita joita halusin. Junassa istuessani ja kohti kotia matkatessani tunsin itseni väsyneeksi ja pettyneeksi. Kuin varkain ajatukset kääntyivät pornon katseluun.

Kotiin päästyäni jatkoin fantasioimista. Vastustelin hetken, mutta pian avasinkin jo läppärin ja huomasin katselevani tuttuja maksullisten naisten ilmoituksia. Ajattelin, että katselen hetken näitä ja runkkaan sitten. Kohta kuitenkin siirryin, en nyt varsinaiseen pornoon, mutta alastonkuviin. Koska noin pitkällä jo olin, päätin, että vilkaisen hyvin nopeasti erästä varsin viatonta videoklippiä, ja annan sitten olla. Ja niin edelleen.

Kun sitten vihdoin löysin itseni vanhalta, tutulta pornosivustolta ja näin edessäni kaikki galleriat, klipit, valikot ja genret, tuntui aivan kuin muu maailma olisi kadonnut ympäriltäni. Yhtäkkiä ei ollut muuta kuin minä ja ruutu. Ei ollut mitään huolia, ei mitään ahdistuksia. Oli vain tämä hetki. Olin sanoinkuvaamattoman kiihkon vallassa. Sydän jyskytti ja veri kohisi päässä.

Samaan aikaan olo oli hämmentävän turvallinen. Aivan kuin olisin pitkän harhailun jälkeen saapunut kotiin. Edessäni oli oma, tuttu, turvallinen maailma, jossa kaikki on mahdollista ja kaikki langat ainoastaan minun käsissäni. Tiesin mitä tehdä ja tiesin miten toimia. Tiesin mitä halusin.

Järkeilyt olivat, sanotaanko nyt paremman sanan puutteessa, luovia. Ajattelin, että on ihan ok, jos katson pornoa ihan vähän, ehkä korkeintaan muutaman klipin. Sitä ei vielä lasketa sortumiseksi, vaan lipsumiseksi. Kun sitten olin katsellut ”ihan vähän” ajattelin, että on ihan ok jos nautinkin tästä nyt tämän illan. Kun sitä nyt kerran on jo tullut katsottua. Sitä paitsi olin kuitenkin ollut erossa jo hyvän matkaa yli sata päivää, joten enkö minä jos kuka ole ansainnut tämän? Jos katson, voin ainakin hetken hieman paremmin. Ja ennen kaikkea: koska tilillä on rahaa, voisin ehkä jopa soittaakin jollekin. Vain yksi puhelu, se ei kaada talouttani mihinkään, mutta mitä kaikkea sillä saankaan: ihanan, kiihottavan leikin ja hetken, josta olen ollut erossa aivan liian kauan.

On hankala kuvailla kuinka kiihottavalta nämä ajatukset tuntuivat.

Toki päässäni kaikui myös eräänlainen järjen ääni, joka yritti pistää vastaan, joka yritti kertoa mitä kaikkea olen menettämässä ja kuinka paljon minua jälkikäteen varmasti kaduttaa. Tämä ääni oli kuitenkin tuomittu häviämään. Sillä oli oma pieni lokero jossain pääkoppani takareunalla, jossa se alistuneena huuteli kommentejaan sopiviin väleihin. Se toinen ääni, himon ja halun ääni, sillä oli kotonaan koko keho. Se veteli niistä langoista joista minä halusinkin sen vetelevän ja sen perustelut – niin järkeenkäyviltä kuin ne kiimaisiin korviini kuulostivatkin – olivat kuitenkin vain pelkkä muodollisuus. Minä olin hyvin nopeasti myyty.

Seuraavana päivänä olo oli turta. Olin maassa ja kaipasin lohtua. Koska olin jo sortunut, ajattelin, että saman voi tehdä vielä tänäänkin, ja sitten annan olla. Seuraavana päivänä ajattelin samoin. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana.

Ensimmäistä sortumista seuraavat neljä päivää vietin lähes yksinomaan sisällä maaten, tasaisin väliajoin pornoa katsellen ja jollekin tuntemattomalle tytölle soitellen. Jatkoin tuhoisaa toimintaani kuin jonkinlaisen sairaalloisen vimman vallassa. Siinä eivät omat tällä sivustolla muille jakamani neuvot paljon auttaneet.

Ja nyt ollaan tässä. Tekemättä ovat jääneet niin työnhaku, terapeutin etsintä, liikunta kuin tämän blogin kirjoittaminenkin. Kaiken lisäksi kieltäydyin helmikuussa eräästä varsin mielenkiintoisesta teatteriproggiksesta, koska olin niin pihalla ja voimaton. Ajattelin, että ei minusta varmasti siihenkään ole.

Kämppää en tietenkään ole saanut kalustettua ja nyt siihen ei oikeastaan ole enää edes varaakaan: muutama päivä sitten laskin kuinka paljon kaiken kaikkiaan tuon kuuden viikon aikana tuhlasin rahaa ja järkytyin itsekin. Jos sitä välillä olen itsekin epäillyt, nyt viimeistään kävi ilmi, että en ole aivan terve.

Mutta. Nyt olen tässä ja kirjoitan.

Tästä jatketaan

Niin kliseiseltä ja aiempaa toistavalta kuin se kuulostaakin, on kai vain ajateltava, että tämäkin mutka on vain osa tätä matkaa. Kyllä, sorruin, ehkä yllättäen, ja ehkä pahemmin kuin osasin koskaan aavistaakaan, mutta that’s it. Olisi typerää luovuttaa ja jäädä kuoppaan makaamaan. Mieleen palaa jälleen nimimerkki Lorkedalin kommentti vuoden lopulta:

”Olen huomannut, että kuoppaisempi nousu pohjalta kantaa pitemmälle ja korkeammalle kuin liian helppo nousu. Todelliseen kehitykseen kuuluu aina takapakit.”

Tämä oli takapakki jota en odottanut ja toivonut, mutta kuten ensimmäisessä postauksessani syyskuun lopulla runoilin, menneisyyttään ei voi muuttaa.

Asiaa voi ajatella myös niin, että tämän matkani alussa, tammikuussa 2015, olin ensin kaksi viikkoa ilman pornoa, sitten jossain vaiheessa kevättä kokonaisen kuukauden. Viime kesänä olinkin jo kokonaiset 74 päivää ilman, kunnes tietysti sorruin ja jonka tuloksena aloitin tämän blogin. Nyt kestin hurjat 125 päivää! Suuntahan on siis tavallaan koko ajan ylöspäin. Ehkä tämänkertaisesta takapakista jää myös jotain käteen – jonkinlainen muistijälki joka kertoo, mihin pelkällä ajatuksella pornon katsomisesta leikittely tai varovainenkin katselu voi johtaa.

Toivon, että ne lukijat, jotka ovat saaneet kirjoituksistani ja lakkoilustani tukea oman pornoaddiktionsa selättämiseen, eivät anna tämän olla tekosyy sortua itse. Päinvastoin, toivon, että tämä pieni käänne voisi ennemminkin tuoda tukea mahdollisen hädän ja lohduttomuuden keskellä: kuka tahansa voi sortua. Jopa sellainen, joka julkisesti on luvannut olla sortumatta. Ja vielä enemmän: voit aina näyttää, että olet voimakkaampi kuin minä. Voit aina jatkaa taukoasi, ja näyttää, että sinä kyllä pystyt siihen.

Ja ei hätää, niin pystyn kyllä minäkin. Vielä ei vain ollut sen aika. Tästä siis jatketaan, toivon mukaan vahvempana kuin ennen.

21 vastausta artikkeliin ”Päivä 5: Uusi alku

  1. Ihmisen mieli on niin kummallinen kapistus; porno näyttäytyi sinulle krapulaisena, yksinäisenä ja oikean tytön kanssa mahdollisuutesi tyrineenä tutulta ja turvalliselta. Ja sittenhän siihen menikin viikko poikineen ja tili tyhjäksi ja jäätävä katumus.

    En osaa sanoa oikein muuta kuin että sortuminen oli inhimillistä ja luonnetta osoittaa se, että et peitellyt sitä! Oman itsesi kannalta toivon, että et enää ruoski ja syyllistä itseäsi. Tapahtunut on menneisyyttä! Jonkin aikaperspektiivin päästä voit nähdä mihin tarvitsit sortumisen.

    Terapiassa varmaankin saisit eväitä siihen, että seisoisit aina itsesi rinnalla ja oppisit uskomaan siihen, että olet kaiken hyvän arvoinen! 😊

    • No joo, hetken peittelin, mutta se vaan painoi ja painoi. Tästä se taas lähtee. Ruoskiminen jääköön ja uusi matka alkakoon. Ja juu uskon myös, että joskus tulevaisuudessa kun nämä jutut on todella jättänyt taakseen, tällekin löytää varmasti tarkoituksen.

      Hyvä kuvaus tuossa alussa. Jotenkin noinhan se oli. 🙂

      • Joo, sinulla oli täydelliset olosuhteet repsahdukseen ja hyödynsit ne! 😎 Nyt tiedät, että niin voi käydä ja voit pitää huolen siitä, että niin otollisia olosuhteita ei tule. Se on paljon helpompaa kuin kasvaa niin maan perusteellisen vahvaksi, itseään rakastavaksi ja pois kaikenlaisesta itsensä hylkäämisestä, että voi pysyä lujana, vaikka olosuhteet olisivat kuinka sortumista tukevia.

        Tiedän niin hyvin tuon tunteen, kun palaa hyvän vuorovaikutuksen tai kivan yhteisen tekemisen jälkeen ankeaan kotiin yksinäiseen olotilaansa ja kukaan ei rakasta minua (mikä ei ole totta) ja olen loppuelämäni yksin
        -ajatukset puskevat päälle.

        • Toisaalta nyt tuntuu siltä, että olisi tärkeää myös kehittää työkaluja sen varalle, jos joskus löytääkin itsensä näiden otollisten olosuhteiden keskeltä. Että jos halu iskee, niin on jokin keino väistää se tai poistua tilanteesta. Toisin sanoen, olla juurikin hieman vahvempi.

          Elämässä kuitenkin tulee monenlaista kohtaamista ja tunnetta vastaan, ja väistämättä sitä joskus tuntee olonsa huonoksi ja yksinäiseksi ja toisinaan taas hieman paremmaksi. Sellainen täydellinen otollisten olosuhteiden välttely voi siis olla aika mahdotonta.

          Mutta niin monta kertaa aiemminkin kun se on tullut todettua, niin ehkäpä nuo päihteet olisi syytä jättää. Ehkä toinen vuoden tauko on taas paikallaan. 🙂

          • Viinakset pois juu! (Eikä se terapiakaan varmaan olisi pahitteeksi.) Juuri luen tosi mielenkiintoista kirjaa, Katja Myllyviidan Tunne tunteesi. Hän ei ole mikään itseoppinut puoskari vaan psykologi ja kognitiivisen terapian ylemmän erityistason terapeutti.

  2. Kirjoituksessasi kuvailemat tilat on niin tuttua kauraa, että repesin ihan, kun luin tämän. Osuu niin perille, että läpäksiheitto defenssit nousee.. huh

    Kiitos, että jaat kokemustasi ja toivon sinulle kaikkea hyvää!

    Terv blogistasi inspiroitunut toinen lonely rider

    • Kiitos!

      Juu, vaikka pinnoissa onkin eroa niin syvimmillään nämä sortumiseen (ja muuhunkin) liittyvät tunteet ovat monesti hyvin tunnistettavia ja samankaltaisia. Perustelut ja selittelyt, kontrollin täydellinen katoaminen, sivuvaikutukset kuten masennus ja asioiden tekemättä jättäminen, katuminen, jne jne… Sekin kai osaltaan kertonee, että kyseessä on aito, monien jakama ongelma, jollei peräti sairaus.

      Kaikkea hyvää myös sinne!

  3. noissa addiktioissa voi mennä yli 6kk että pääsee pahimmasta pälkähästä, kun neuroni yhteydet kuihtuvat pois. Alle niin ne ovat olleet vaan lamaantuneina 3viikon jälkeen ja vahvistuvat taas dopamiini ryntäyksistä. Oletko pohtinut koittaa hankki oikeaa seurustelukumppania, eikä virtuaalisia?

      • Joo, tuo on varmasti totta. Ja varsinkin kun toiminta on ollut näinkin intensiivistä, jatkuvaa ja pitkäkestoista kuin esim. minulla, voi todellakin ottaa aikaa, että ns. pahin on ohi.

        Mutta juu ai olenko? No olen kyllä. Tasaisin väliajoin tässä viimeiset viisitoista vuotta. 🙂 Onhan noita jonkinlaisia tapailuja silloin tällöin ollut, mutta ne eivät ole isompiin johtaneet.

        Monenlaisia lukkoja ja pelkoja on tuo pääkoppa täynnä, mikä on sitten johtanut siihen, että hyvin usein en ole edes antanut mahdollisuutta minkään suhteen syntyä. Olen kyllä samaa mieltä, että tähän oheen jonkinlainen aito ”sutina” olisi varmaan varsin tervettä.

  4. Hei!

    Jostain luin kerran blogistasi ja vierailinkin siellä vaikkei itse aihe koskekaan juuri minua.
    Myöhemmin halusin tietää miten sinulla menee ja oli ihana lukea että parempaan päin :).
    Jotain teksteissäsi on kuitenkin sellaista mihin voin samaistua. Ja se on se paha olo.
    Itse olen kärsinyt ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Ja ainut asia mikä minulla oikeasti auttaa on usko. Eli lyhyesti Jeesus. Olen saanut sen taas hiljattain todeta että itse olen jotenkin niin sisäisesti rikkinäinen ihminen ettei tämä elämä onnistu minulta ilman uskoa. On jotenkin turvallista kun saan luottaa että on olemassa minua suurempi voima joka kantaa silloin kun en itse jaksa. Ja saan myös konkreettista apua. Oletko koskaan lukenut ihmisistä jotka ovat saaneet vapautua esim huumeista tai alkoholismista Jeesuksen avulla? Netissä on paljon tällaisten ihmisten kertomuksia. Eivätkä ne ole mitään ’höpöhöpö” mielikuvitus juttuja, jos joku on parantunut esim alkoholismista Jeesuksen avulla, sen täytyy olla silloin todellista. Itse olen seurannut vuosia läheisen alkoholin kanssa kamppailua ja tiedän kuinka vaikeaa siitä on yrittää pysyä erossa ihmisvoimin.
    Heitän vain ilmaan tällaisen kysymyksen: menetätkö mitään jos kokeilet Jeesusta?
    Suosittelisin edes kokeeksi käymään esim jossain vapaan suunnan seurakunnassa : vapaakirkossa tai helluntaiseurakunnassa ja pyytämään joltakin esirukousta. Tilaisuuden lopussa on yleensä tällainen mahdollisuus. Siellä on ihmisiä jotka ovat ihan sitä varten siellä. Ainahan sieltä voi lähteä vaikka kesken pois. Ei siinä kyllä mitään menetä, päin vastoin.
    Tämä oli vain tämmöinen ehdotus. Siunausta ja kaikkea hyvää sinulle!

    • Moi!

      Olenhan toki kuullut, lukenut ja tavannutkin ihmisiä, jotka ovat joko saaneet voimaa uskosta, tai sitten vallan parantuneet esim. juurikin alkoholismista sen avulla. Usko on voimakas ja vahva asia.

      Itse asiassa monet meistä pystyisivät varmasti vaikka mihin, jos vain löytyisi tarpeeksi uskoa. Uskoa itseen, uskoa parempaan elämään, uskoa rakkauden voimaan, tai monien tapauksessa juurikin uskoa johonkin jumalaan.

      Itse en kuitenkaan mihinkään jumalaan usko, ja Jeesuksen kokeileminen, kuten asian ilmaiset, olisi itselle sama kuin vaikkapa Zeuksen tai vaikkapa Ukko ylijumalan kokeileminen (okei, hieman kökkö vertaus, koska mainittujen jumalien ympärille rakentunut uskonto on jo aikaa sitten kadonnut ja kristinusko elää ja porskuttaa, mutta you get the point).

      Uskon siis, että jumala on ihmisen luoma käsite, ja vaikka tiedänkin, että moni on parantunut uskon avulla, ei se tee ainakaan minulle vielä todeksi sitä itse uskon kohdetta. Ja minun on itseni varsin vaikeaa, jollei jopa mahdotonta, heittäytyä jonkin sellaisen varaan, jonka, sanotaanko nyt ydin, on mielestäni ei-todellinen tai valheellinen.

      Mutta ainahan sitä saa ehdottaa. Kaikkea hyvää myös sinne!

      • Ei ole tarkoitus aloittaa mitään uskonnollista keskustelua, mutta pakko vielä jatkaa, koska aihe kyllä kiinnostaa minua kovin.

        Eli toki kysymys siitä, onko olemassa jokin kaikkitietävä maailman luoja – kutsuttakoon häntä vaikka jumalaksi – on mielestäni kysymys, johon emme tule koskaan saamaan vastausta – ELLEI tuo olento tai jumala ilmoita meille itsestään. Ja näin ei ole vielä käynyt (ja ei, en pidä Raamattua tällaisena ilmoituksena).

        Pidän tällaisen olennon olemassaoloa siis äärimmäisen epätodennäköisena, mutta toki mahdollisena – enhän tietenkään voi sitä kumota. Tällaisen uskon suhteen olen ymmärtääkseni siis agnostikko.

        Mitä kuitenkin tulee kristinuskon jumalaan (tai vaikkapa muinaisen roomalaisen tai kreikkalaisen mytologian jumaliin tai esim. Suomen muinaisuskontojen jumaliin tai vaikkapa Islamin jumalaan) olen kyllä melko puhdas ateisti. Toisin sanoen tiedän, että näiden uskontojen mytologioissa ja tarinoissa esiintyvät olennot ja jumalat eivät ole todellisia sanan varsinaisessa merkityksessä.

        Tämä voi kuulostaa uskovan korvaan ylimieliseltä, mikä on tietysti ikävää, mutta ei ainakaan omalla kohdallani tarkoitus(no, kukapa nyt ylimieliseltä tarkoituksellisesti haluaisi kuulostaa).

        Jos uskosta on kuitenkin saanut niinkin paljon voimaa, ja se on tehnyt niinkin paljon hyvää kuin esim. se sinulle on tehnyt, on varsin ymmärrettävää, että tätä hyvää haluaa jakaa ja siitä haluaa puhua. Ja se on mieleästäni varsin ok. Kyllä maailmaan näkemyksiä, erilaisia maailmankatsomuksia ja uskoja ja uskontoja mahtuu. Mitä enemmän uskallamme ja kykenemme keskustelemaan asioista ilman kiihkoa ja toisen dissaamista, sen parempi, vaikka joskus se vaikeaa voisi ollakin. Uskon, että keskustelu luo pohjaa ymmärrykselle, ja ymmärrys ja tieto taas pohjaa paremmalle maailmalle.

        Tai jotain sellaista. 🙂

        (Tähän loppuun vielä tällainen maininta… Olen muutamaan otteeseen maininnut viime kesäisen Perun reissuni ja ayahuasca-rituaalit, joihin siellä otin osaa. Siitä en ole puhunut, että jossain vaiheessa koin kohtaavani siellä jonkinlaisen jumalan. Luulen, että kokemus oli lähellä jonkinlaista uskonnollista kokemusta. Se oli hämmentävää, koska – no, kuten sanottu, en itse usko jumalaan. Nyt nämä siellä näkemäni kuvat ja kokemani tunteet ovat palanneet mieleen, ja kieltämättä olen saanut niistä aika paljon voimaa tämän viimeisimmän romahduksen keskellä. Tämä ei ole saanut minua uskomaan, mutta… No, jotenkin ehkä ainakin miettimään näitä asioita. Mielenkiintoisia juttuja nämä uskot ja muut mielen voimat.)

  5. Noh, vastikään YLEn asiaohjelmassa puhuttiin tupakoinnin lopettamisesta ja asiantuntijalääkäri totesi että harva onnistuu ilman lääkärin apua -ja yleensä vasta VIIDENNELLÄ kerralla.

    Ehkä sinunkin kannattaa olla itsellesi armollinen ja katsoa koko ajan nousevaa käyrää vaikka siinä ajoittaisia notkahduksia onkin.

    Ja jos et mitään muuta saa aikaan, yritä löytää se terapeutti.

    Tsemppiä!

    Ja kevätkin tulossa!

  6. Oonkin miettinyt ja murehtinut, että mitä kuuluu! Hyvä kuulla, että siellä ollaan jaloillaan taas! 🙂

    Oon jo kauan sitten lakannut uskomasta, että ”kaikella on tarkoituksensa”, mutta sen jo tiedän, että viisas ihminen pystyy löytämään kaikesta itse sen tarkoituksen. Tekemään koetusta pettymyksestä edes jokseenkin siedettävän ja mielekkään. Sinä ainakin kuulostat tehneen niin: tiedät, miksi teit noin ja osasit lopulta palata siihen, minkä tiesit itsellesi parhaaksi. Nyt vaan isot tsempit kevääseen! Sitä paitsi 125 päivän onnistumisilla on nyt ehdottomasti isompi painoarvo, kuin taannoisella epäonnistumisella. 🙂 Urakkasi ja kehityksesi on ollut hieno!!

    Puhuit tuossa ohimennen ”lukkokieltä”, joten taas vinkkaan samaa, kuin jokaisessa jättämässäni kommentissa. http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php Jollet siis oo vielä tehnyt. Itsellä avasi silmiä sen suhteen, millaisena itseäni pidin, ja miksi koin ja näin itseni niin. Ja ennen kaikkea pelkästään kuulemalla nuo asiat itsestäni aloin hiljalleen kokea niitä toisin. 🙂

  7. Kiva kun jaksoit ja etenkin uskalsit kirjoittaa pitkästä aikaa. Oli varmasti vaikeaa tunnustaa tuo pornottomuuden katkeaminen, mutta ei siitä sinua kukaan syyllistä, jos joku syyllistääkin niin sellaiset voi jättää omaan arvoonsa. Kuten sanoit itse, siitä se taas lähtee!

    Kun joissain aiemman tekstin kommenteissa kerroit sortumisesta, ajattelin että olet ehkä katsellut vähän pornoa ja runkannut ja se olisi sitten ollut siinä, mutta näköjään kyse olikin hieman isommasta ja taloudellisestikin vaikuttavasta sortumisesta, johon ilmeisesti johti tutut asiat, alkoholi, tunteet naista kohtaan ja pettymys kun vastakaikua ei tullutkaan. No alkoholista voi toki pidättäytyä mutta noille muille kohdille on vähän vaikea tehdä mitään muuta kuin opetella elämään niiden kanssa ilman että se johtaa sortumisiin. Omille tunteille ja läheisyydenkaipuulle kun ei oikein voi mitään.

    Terapeutin kanssa keskusteleminen varmasti auttaa suhtautumaan asioihin niin että niillä ei enää ole noin radikaaleja seuraamuksia. Tiedän että sopivan terapeutin löytäminen on varmasti suuren työn takana, minunkin pitäisi etsiä sellainen masennukseni hoitoon, tai olisi pitänyt aloittaa etsiminen jo kuukausi sitten, mutta mutta… Tuntuu vain niin raskaalta, varsinkin kun nyt ollut jo pidemmän aikaa vaikeampi kausi masennuksen kanssa menossa. Pitäisi jaksaa ensin käydä terapeuttilista läpi ja koittaa siitä arpoa varsin suppeiden tietojen perusteella ne keille alkaa soittelemaan, ja löytää joku jolla olisi ensinnäkin vapaita aikoja, ja käydä ensikäynneillä tutustumassa ihan livenä ja koittaa siitä arvioida että olisiko kyseinen henkilö mahdollisesti sopiva pitkäaikaiseen terapiasuhteeseen, etenkin kun on paristakin aiemmasta terapeutista huonoja kokemuksia. Raskasta myös taas kerran selvitellä omaa menneisyyttään uudestaan, kun sitä on tässä vuosien aikana jo niin monelle ihmiselle kertonut, ei siksi että niistä asioista olisi hankalaa puhua mutta kun en ylipäätään ole mikään puhelias ihminen, ja samojen asioiden toistaminen uudestaan ja uudestaan tuntuu vain niin raskaalta ja turhauttavalta. No toivotaan että saan jostain energiaa tuon prosessin aloittamiseen, josko terapiasta viimein olisi apua kun lääkityksestä ei ole juurikaan ollut, vaikka lähes kaikkea on tässä vuosien aikana kokeiltu.

    Toisaalta tuntuu myös että oman elämän kuntoon saamisen kannalta on jo niin myöhäistä, kun olen kuitenkin jo 35v ja työnsaantimahdollisuudet minun vähäisellä työhistoriallani ovat lähes nollassa, vaikka koulutusta onkin, kun olen masennuksen vuoksi menettänyt niin monia tärkeitä vuosia jolloin olisi pitänyt saattaa opinnot ajoissa päätökseen ja aloitella työuraa ja täyttää cvtä jollain tärkeällä sen sijaan että siellä on nyt todella isoja aukkoja.

    No onhan tässä joitain pieniä hyviäkin asioita, olen jaksanut käydä koirien kanssa vähän pidemmillä lenkeillä nyt kun ilmat ovat parantuneet, on valoisaa eikä enää tarvitse pukeutua moniin kerroksiin ulkona taretakseen. Olen selkeästi helposti addiktoituva luonne kun riittää, että muutamana päivänä käy kunnolla kävelemässä, niin siitä tulee helposti jo sellainen vähän pakonomainen tarve jota haluaa jatkaa. Vielä kun saisi kotona tehtävän lihaskunto-ohjelman pysyväksi rutiiniksi, toistaiseksi ei ole ollut voimia sen aloittamiseen. Uskon kuitenkin että säännöllinen liikunta todennäköisesti auttaisi paljonkin masennuksen hallitsemisessa.

    Sinulla on selvästi varsin suuri läheisyyden tarve, ja kuten joku tuolla aiemmin sanoikin, jonkinlaisen parisuhteen löytäminen varmasti auttaisi paljon myös muihinkin ongelmiin. Toisaalta sellaisen etsiminen ja ylläpitäminen on raskasta, varsinkin jos samaan aikaan ei ole mieleltään ihan parhaimmassa terässä. Onneksi nykyisin tinder ja netin deittisivustot auttavat etsinnässä, kuulemma. Joskus tuli itsekin nettideittailua kokeiltua, tosin varsin huonolla menestyksellä. Toisaalta sitä koko ajan kamppailee ajatustensa kanssa siitä, että haluaisiko parisuhteen vaiko ei, ja jatkuvasti päätyy samaan lopputulokseen, että parisuhde ei varsinaisesti ole tähtäimessä, mutta seksiä olisi toki mukava ajoittain saada. Ehkä pitäisi koittaa löytää taas kesäksi kesäkolli, kuten muutama vuosi sitten. Liekö halujen lisääntyminen on yksi merkki masennuksen väistymisestä, tai sitten johtuu vain keväästä.

    Ihan mielenkiinnosta kysyn, kun et kuitenkaan runkkauslakossa ole, tuleeko pelkästä runkkaamisesta samalla tavalla huono fiilis jälkikäteen, kuin silloin kun siihen yhdistyy pornonkatsominen/tytöille soittelu? Tai saako siitä edes samalla tavalla tyydytystä? Jos masturbointi ei ole samalla tavalla ongelma, kuten olen aiemmista kirjoituksista ymmärtänyt, ehkä sitä voisi jollakin tapaa parantaa niin, että se riittäisi jo sellaisenaan eikä tulisi niin suurta tarvetta pornon suuntaan, ainakin nyt sen kumppanin puuttuessa. No tuokin on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, onhan tässä itselläkin ollut jo pidemmän aikaa ajatuksena perehtyä mm. tantraseksiin parempien ja ”luonnollisempien” orgasmien toivossa, jotka voisi saavuttaa ilman ulkopuolista materiaalia tai omassa päässä olevia fantasioita.

    Tulipa taas kamalan pitkä teksti, mutta tsemppiä uuteen lakkoon ja oikein hyvää kevättä!

    • Tuo kuulostaa kyllä tutulta mitä tuossa alussa kirjoitit. Terapeutin hankkiminen ja terapian aloittaminen tekisi hyvää ja olisi nyt kyllä ainakin tällä omalla prioriteettilistallani ihan ensimmäisten joukossa, mutta jotenkin vastustaa se hakeminen. Itsellä siinä on myös pieni taloudellinen ongelma, koska ne tutustumiskäynnithän täytyy itse maksaa. Mutta kyllä se tässä nyt pian aloitettava on.

      Itse täytin juuri myös 35, ja hieman sama tilanne, että työhistoria on kyllä melko suppea. Viime vuodet ovat menneet komiikan parissa ja teatterin tai minkään muunkaan suhteen työkokemusta ei ole kertynyt vuosiin. Kieltäydyn kuitenkaan enää itse ajattelemasta, että olisi millään tavalla liian myöhäistä. Minkään suhteen siis (olen tehnyt sitä menneinä vuosina aivan tarpeeksi). Hommahan on niin, että masennuksen ja huonon olon keskellä asiat tuntuvat yleensä raskaammilta kuin ne ovatkaan. Uskon, että sitten jos/kun voit hieman paremmin, tulevaisuuskin näyttää varmasti valoisammalta. Myös töiden suhteen. Tänä päivänä on toki myös aina mahdollista lisäkoulutatutua, vaikka se tuokin mukanaan aina toki omat taloudelliset haasteensa.

      Tutulta kuulostaa myös tuo yritys saada liikunta osaksi arkea. Itse olen viime päivinä aloittanut aamun pienillä lihaskuntotreeneillä ja käynyt kerran pienellä lenkilläkin ja täytyy myöntää että teki kyllä hyvää. Tänään uusiksi!

      Vastauksena viimeiseen kysymykseen: runkkaamisesta ei tule sillä tavalla huono olo tai omatunto. Paitsi viime aikoina on kyllä häirinnyt se, että käytän siinä melkein yksinomaan jotain pornokuvastoa kiihokkeena. Mielikuvissani siis. Sama asia on ymmärtääkseni häirinnyt myös monia muita pornosta pidättäytyijiä.

      Moni kommentoija onkin kertonut varsin positiivisia kokemuksia myös masturboimisen täydellisestä loepttamisesta tietyksi ajaksi, varsinkin pornosta irrottautumisprosessin yhteydessä. Samaa olen lukenut joiltakin noilta vertaistukipalstoilta tai foorumeilta.

      Kiitos tsempistä ja kevättä myös sinne!

  8. Tuntui hyvältä lukea sun kuulumisia, vaikka ne ei ehkä tällä hetkellä iloisia sinulle olekaan. Varmaan tässä kun on seurannut näitä blogitekstejä niin alkaa välittää siitä, että mitäs sinne kuuluu. Joo – mutta jos Star Warsissa olikin surkeita episodeja ne 1-3 niin onneksi tuo viimeisin oli sangen kelvollinen! Tämä on merkki siitä, että parempaan on mahdollisuuksia. 😀 Minusta ennen kaikkea sun kannattaisi antaa itsellesi todella iso kiitos siitä, miten rohkea ja rehellinen olet. Prosessin avaaminen takapakkeineen takuulla auttaa monia, jotka taistelee samojen juttujen kanssa. Tulee se olo, että auts mitä kävi, mutta onneksi en ole yksin. On myös hienoo, että osaat sanoittaa nämä asiat noin hyvin.

    Tsempiksi sulle ja muillekin, erityisesti nimimerkille Sedna, haluaisin kertoa, että itse tein tänään liikkeen oman pääni käsittelyn suuntaan, eli kohti terapiaprosessia. Oma suhteeni mm. miehiin ei tällä hetkellä ole terveellä tolalla, ja asialle pitää tehdä jotain. Tunnistan tuon ajatuksen, että ”kun olen jo näin vanha (ja PÖH!) ja en ole onnistunut rakentamaan tarpeeksi mitään pysyvää jne”, aivan kuin minuun ei kannattaisi enää panostaa. Se ei ole totta. Paljon tässä on annettavaa itse kullakin, ja lisäksi on meillä ihan ihmisolentoinakin arvoa, ei pelkästään pelinappuloina yhteiskunnassa. Luulen, että ainakin mulla tuo ajatus on toisaalta myös tekosyy olla menemättä kohti niitä synkkiä asioita, koska niiden käsitteleminen pelottaa.

    Voimia kevääseen itse kullekin!

    • Kiitos kommentista. Joo, hyvä vertaus. Tosin toisin kuten mainittujen episodien 1-3 kohdalla, joiden olemassaolo on parempi vain kieltää, on nämä takapakit hyvä muistaa ja niihin kannattaa myös aina palata. Se onkin ehkä yksi sellainen juttu, miksi ne juuri tekevät meistä vahvempia: päässä on ajatus, että ei enää koskaan tuohon kuiluun (okei, sama kela voi löytyä myös nykyisten Star Wars -tehtailijoiden päästä).

      ENIVEI. Hienoa, että terapiaprosessi on sinulla nytkähtänyt liikkeelle jos sellainen on ollut suunnitelmissa ja tarpeen. Voimia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *