Päivä 93: Itsepintaista itsetuhoa – tai ainakin sen ajattelemista

Joulu tuli ja joulu meni. Perinteiseen tapaan vietin sen kotona Kemijärvellä, jossa maa ilokseni oli valkoisena. Se jotenkin rauhoitti ja piristi, vaikka valoisaa aikaa ei montaa tuntia päivässä riittänytkään. Nyt on kuitenkin kokka jo kohti Tamperetta, joka ei ymmärtääkseni (ja harmikseni) ole vieläkään lumipeitettä saanut.

Selkä alkaa kuitenkin olla jo parempaan päin, joten ei tässä pienet lumettomuudet mieltä paina. Yleensä nämä vinksahduksen voimakkuudet kertovat karkeasti sen, kuinka kauan kipujen kanssa saa kärvistellä, ja tämänkertainen haaveri hakee kyllä vertaistaan. Eipä ole ennen junaa meikäläisen vuoksi pysäytetty! Nyt kuitenkin seison jo suorassa ja kipukin on väistynyt. Mikä lie joulun ihme. Kiitollisna tästä ollos… mieli.

(Okei. Kirjoitan tämänkertaista postausta pienessä nousuhumalassa junan ravintolavaunun yläkerrassa, joten ylläolevan kaltaisia sanataiteen huipentumia on ehkä luvassa lisääkin. Yritän pysyä asiassa.)

Vastoinkäymiten näkeminen hyvinä

Hetkeksi täytyy vielä kerran palata avaamaani kohtaamiseen ravintolassa. Se nimittäin herätti nimimerkki Hanskiebskin lisäksi kärkkäitä kommentteja myös muutamassa muussakin lukijassa. Moinen toiminta (lue tästä) voi tosiaan vaikuttaa melko kädettömältä ja saamattomalta, mutta ehkä itselläkin hieman vähälle huomiolle jäi se seikka, että tämä oli mielestäni ennen kaikkea positiivinen kokemus.

Toisin kuin niinä kymmeninä kertoina, jolloin olen aiemmin mennyt lukkoon vastakkaisen sukupuolen lähestyessä, en tällä kertaa nimittäin ajautunutkaan siihen itsensä syyttelemisen ja sättimisen epätoivoiseen ja täysin turhaan suohon. En automaattisesti enää ajatellut olevani epäonnistunut ihminen, ettei minusta koskaan ole mihinkään. Päin vastoin, osasin jopa hieman nauraa itselleni. Tämä onkin itse asiassa varsin kelpo esimerkki siitä, kuinka monitahoisia, pikku hiljaa ja askel kerrallaan eteneviä tällaiset henkiset paranemisprosessit voivat olla.

Keväällä, kun kerta toisensa jälkeen sorruin katselemaan pornoa (vaikka kuinka olin luvannut itselleni jättää sen taakseni) en niin ikään syytellyt itseäni, vaan annoin itselleni anteeksi. Luulen, että tuo omassa asennoitumisessa tapahtunut pieni suunnanmuutos oli ratkaisevassa asemassa kun todellisia muutoksia omassa käyttäytymisessa vihdoin alkoi pikku hiljaa tapahtua. Yhä vähemmän kevään ja kesän edetessä vietin aikaa pornon parissa, ja kun tämän blogin alkaessa vihdoin aloitin tämän uusimman lakkoni, on matka ollut toden totta hieman helpompi kuin aiemmin.

Ehkä nyt kun pornosta on jo tovi oltu erossa, täytynee samanlaista asennetta alkaa noudattamaan myös arjen haasteissa ja muissa elämän vastaan tuomissa tilanteissa.

Mustista ajatuksista lohdun hakeminen

Muistan joskus lukeneeni – en kuollaksenikaan muista mistä – että masentuneella ihmisellä itsetuhoisilla ajatuksilla leikitteleminen on varsin yleistä. Voi kuulostaa melko hurjalta, mutta se, että tuollaisista asioista fantasioi, ei kuitenkaan tarkoita, että tekoa oikeasti suunnittelisi, saati että sitä todella yrittäisi.

En tiedä missä määrin tuo tieto pitää paikkaansa, mutta rehelliesti voin sanoa, että moiset ajatukset ovat olleet osa omaa elämääni todella pitkään. Mitä mustempi kausi, sitä enemmän fantasioita itsemurhasta. Lähinnä kuvat ja ajatuskulut päässäni ovat liittyneet jollain tavalla siihen millaista olisi, jos todella yrittäisin päättää elämäni, mutta jäisin silti kuitenkin henkiin. Oi että, kuinka tuolloin kaikki näkisivätkään miten paha olo minulla on ollut! Kuinka paljon sääliä saisinkaan osakseni!

Voi olla, että tuollaisista ajatuksista hakee hädän hetkellä jonkinlaista lohtua, niin hullulta kuin ajatus voikin kuulostaa. Ajatus siitä, mitä muut ajattelisivat jos  sitä yhtäkkiä elämänsä päättäisi, voi nimittäin jollain kierolla tavalla kertoa masentuneelle ja toivonsa heittäneelle ihmiselle, että hän on oikeasti merkityksellinen. Että hänestä oikeasti välitetään.

Parempina kausina sitä on tietysti aina tiedostanut kuinka lapsellisia, itsekkäitä ja typeriä tuollaiset ajatukset ovat. Sitä on myös tavallaan aina tiennyt, että eihän sitä kuitenkaan ikinä todella tekisi mitään noin typerää. Että eiväthän asiat koskaan niin huonolla tolalla voisi olla. Silti sitä viisi vuotta sitten löysi itsensä sieltä moottoritien varresta seisomasta.

Pointtina tässä kaikessa nyt kuitenkin on, että vaikka kuinka pitkällä tällä pienellä matkallani olenkin, ja vaikka kuinka pitkään olen moisista ajatuksista erossa ollut, sain jokin aika sitten huomata kuinka varoittamatta ja yllättäen ne saattavat mieliin palata. Seuraa siis kuvaus toisesta kohtaamisesta, joka tapahtui hieman tuon jo aiemmin mainun jälkeen, mutta josta en ole kuitenkaan kehdannut aiemmin tänne kirjoittaa.

Sortumisen pysyvä uhka

Joulukuun puolessa välissä törmäsin eräissä pikkujoulubileissä pitkästä aikaa nuoreen naiseen, johon olin taannoin korviani myöten ihastunut. Olen kai yhä, sillä eivät kai tuollaiset suuret ihastusmiset todella koskaan katoa. Siinä hän kuitenkin pitkästä aikaa edessäni oli, säkenöivänä, kauniina, elävänä. Mietin hetken, pitäisikö kertoa, että ajattelen häntä yhä (olin taannoin lähestynyt häntä, mutta tullut torjutuksi), mutta ajattelin, että säästänpä itseni ja hänet potentiaalisesti varsin nololta ja oudolta hetkeltä. En sanonut mitään.

Ilta jatkui, enkä miettinyt asiaa sen suuremmin. Kunnes olin kotona ja yritin nukahtaa. Oli pakko tunnustaa, että olin tosipuheessa ajatellut tyttöä koko illan ja vielä koko kotiinpaluumatkankin. AJattelin häntä vielä nytkin, sängyssä yksin maatessani.

Sitten se iski, jostain aivojen syvistä syövereistä, alitajunnasta, täysin varoittamatta. Vanha tuttu kuvitelma itsemurhasta. En halunnut ajatella sitä, en ollut sitä aikoihin ajatellut,  enkä todellakaan aikonut jatkaa sen ajattelemista, mutta siinä sitä silti oltiin. En päässyt siitä eroon. Olin hämilläni. Tietoisesti ponnistelin ajatellakseni jotain aivan muuta, mutta se ei auttanut. Itsepintaisesti vuosien varrelta niin tutut mielikuvat pysyivät päässäni. Ajattelin, että tämän on oltava jonkinlainen masentuneen mielen automaatio – jonkinlainen ajatuskuvioiden ehdollistuminen. Paremmin en osaa tuota hetkeä ja tunnetta näin myöhemminkään kuvata.

Seuraavana päivänä olin melko väsynyt ja maassa. En jaksanut nousta. Olin surullinen ja tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin aikoihin. Sitten iski ajatus, että nythän sitä voisi soittaa pitkästä aikaa pornolinjoille. Rehellisesti sanottuna voin kertoa, että olin lähempänä sortua soittamiseen kuin koskaan aiemmin tämän lakon aikana. Aioin todella tehdä sen.

Näin jälkeenpäin mietittynä tuo tuntuu täysin järjettömältä. Miksi helvetissä olisin sen tehnyt? Mitä se olisi minulle tuonut tai antanut? Ei mitään, paitsi alakulon ja pettymyksen.

Eikä tässä kaikki. Jossain vaiheessa havahduin, että olen todellakin selailemassa maksullisten naisten ilmoituksia tutulla sivustolla jossa niitä on esillä. Muistan toki miettineeni sivulle menemistä, ja myös sen, kun kirjoitin sivun nimen osoitekenttään, mutta silti tuntuu, että aivan kirjaimellisesti havahduin kun tajusin mitä olen tekemässä: katselemassa  puolialastomien tai alastomien naisten ilmoituksia netissä. Ääni päässäni kysyi: ”Mitä vittua sinä teet? Oletko nyt tosisssasi? Aiotko heittää kaiken menemään? Nyt, kaiken tämän jälkeen? Ja minkä vuoksi? Sen, että tapasit sattumalta jonkun tytön johon joskus olit ihastunut, mutta jota totta puhuen et edes tunne?

Suljin selaimen, laitoin läppärin kiinni ja lähdin lenkille. Seuraavana päivänä oli jo parempi. Päätin kuitenkin, että tästä en puhu edes täällä blogissa – että tämä on nyt tällainen minun oma pieni salaisuuteni ja hairahdukseni, jota ei lasketa.

Lopuksi

Toivon, ettei tämänkertainen postaus näyttäydy minkäänlaisena ällö-avautumisena tai säälin keruuna, vaan ennen kaikkea rehellisenä huomiona siitä, kuinka vahvasssa erilaiset ajatustottumukset ja sortumisen vaarat voivat olla – kuinka helposti jokin yllättävä, mutta riittävän vahva laukaiseva tekijä saattaa ajaa riippuvudesta toipuvan toimimaan tavalla, jonka myötä kohta kolmen kuukauden pitkäjänteinen työ tulisi melko lailla nollattua.

Tämä kertonee myös siitä, että vaikka töitä onkin tullut tehtyä, taitaa todellinen matka ainakin omalta osalta olla kuitenkin vasta alussa. Jos nimittäin tuollainen pieni vastoinkäyminen on syöstä minut soittelemaan pornolinjoille, en välttämättä ole vielä ihan kunnossa. (Paljon kertonee myös se, että nimitän tuollaista mukavan ja hauskaa seuraa olevan ihmisen satunnaista kohtaamista vastoinkäymiseksi.)

Joka tapauksessa, päätin kuitenkin etten laske tuota hetken visiittiä mainitulla sivustolla sortumiseksi. Jos väitätte vastaan, vastaan: Minun tauko, minun säännöt.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin täytyy kyllä sanoa, että jos en kirjoittaisi tätä blogia, olisin mitä todennäköisimmin kuitenkin sortunut, ja varmasti vielä paljon pahempaan kuin muutamien kuvien katseluun. Joko siihen soitteluun tai sitten täysimittaiseen nettipornon katselemiseen. Joten tietäkää, että a) jos panitte samanlaisten sortumiskokemusten kanssa,  ette ole yksin, ja  b) kiitos että olette mukana tässä pikku matkassa ja luette näitä juttuja.

Tämän oli tarkoitus olla kannustava ja positiivinen postaus. Toivottavasti se oli sitä enemmän sitä kuin jotain muuta.

Loppuun keventävä hymiö:  🙂

EDIT 29.12: Otsikon nimi muutettu

26 thoughts on “Päivä 93: Itsepintaista itsetuhoa – tai ainakin sen ajattelemista

  1. Paljonko ja kauanko puolison täytyy sietää tota paskaa? Eikö 10vuotta riitä? Pannaanko toiset kymmenen päälle? (no vittu kun joskus edes pantaiskin) onko mies tosiaan valmis menettämään perheensäkin huorien takia?

    Tykkää

    • Hei.

      Ikävä kuulla että tilanne on tuossa pisteessä, tai että mahdollista pettämistä on siis jatkunut noinkin kauan. Kenenkään ei tietysti tarvitse sietää minkäänlaista huonoa tai paskaa kohtelua, saati vieraissa käymistä, mutta tietenkään nämä parisuhdeasiat eivät mitään yksioikoisia ja helppoja asioita ole. Varsinkin jos suhde esim.muuten toimii, tai vaikka jos on jo yhteisiä lapsiakin.

      Monesti riippuvuudesta kärsivälle se riippuvuuden kohde saattaa joskus mennä ihan kaiken edelle, tai ainakin näyttäytyä muille siltä.

      Itse haluan kuitenkin uskoa, että vaikka kuinka pahalta tilanne näyttäisikin, muutos on aina mahdollinen. Sen halun muutokseen tarvitsee kuitenkin aina lähteä ihmisestä itsestään. Toista ei voi pakottaa muutokseen, ja toisaalta, JOS kyseessä on esim. seksiriippuvainen, se muutos ja oman ongelman tunnustaminen voi pelottaa todella paljon.

      En tiedä tilannettanne, mutta se kuuluisa asioista puhuminen ja kissan pöydälle nostaminen – niin vaikeaa kuin se monesti onkin – voi olla se mitä tarvitaan ja mikä voi laukaista tilanteen. En tosin epäile ettettekö olisi jo moista tehnyt, jos jonkinlainen ongelma on ollut meneillään tosiaan jo noinkin pitkään.

      Luulen, että jos miehesi todella rakastaa perhettään, hän ei myöskään ole siitä valmis luopumaan. Ja niin hullulta kuin se voikin kuulostaa, vaikka hän huorissa kävisikin, se ei välttämättä tarkoita, etteikö hän teitä todella myös rakastaisi. Yhtään se ei tekoa oikeuta, mutta voi olla, että hän on vain jäänyt kiinni tällaiseen toimintaan, eikä vain osaa päästää siitä irti. Huom.siis voi. Yhtäänhän ei näin ulkopuolisena tietenkään oikeasti voi tietää miten on asian laita.

      Tykkää

    • Itse olen seksiaddikti ja täysin voimaton tuon huora asian suhteen. Vaikka miehesi pitäisi perhettä tärkeänä ja etusijalla, rakastaisi sinua vaikka ja kuinka. Ei addiktin vaakakupissa seuraukset paina, addiktion voima on vaan niin vahva. Oma pohja pitää löytää ennnen kuin on valmis myöntämään voimattomuutensa ja voi alkaa toipumaan. Itselle se oli vuosien prosessi, nyt on 9kk putsia ja elämä mallillaan, edelleen päivä kerrallaan . Itsellee SAA ( seksiriippuvuus.fi ) ja AAL ( aal.fi ) ryhmät ovat olleet korvaamaton apu toipumiseen.
      Tsemppä ja voimia, kompaa kyllä Millaa siinä että jääminen on oma päätös, ja vaatii työtä ja toipumista addiktin puolisoltakin. Jos addikti toipuu ja puoliso ei niin parisuhteen dynamiikka lakkaa toimimasta, ainakin omasta kokemusta näin.
      Jos addikti itse ei halua toipua, ei sellaiseen kannata jäädä.

      Liked by 1 henkilö

  2. Äskeinen kommentti siis MYYlle.

    Toni, sinun rehellisyytesi ja kipukohtiesi tunnustaminen on harvinaislaatuista. Sinussa on käsittämättömän paljon potentiaalia!

    Kun kerroit pitkään jatkuneesta itsetuhoisten ajatusten ”hellimisestä”, järkytyin hiukan. Myönnetään. Jos mitenkään jaksat asennoitua terapiaan, niin itsesi takia toivoisin, että menisit. Siellä varmaankin saataisiin pääkoppaasi möyhittyä siihen malliin, että itsetuhoisuus voisi jäädä taa ja voisit nauttia elämästä, jonka kokisit merkitykselliseksi. Ansaitset kaikkea hyvää ja kaunista mitä elämä voi tarjota!

    Sinä ET sortunut! Joka muuta väittää, tulkitsee väärin.

    Äidillisen halin myötä toivotan sinulle hyvää yötä! 😊

    Liked by 1 henkilö

    • Kiitos. 🙂

      Juu, ajatus tuosta terapiasta on kyllä melkoisesti voimistunut tässä viime aikoina. Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

      Tykkää

  3. Itsemurha-ajatukset eivät tosiaankaan ole harvinaisia masentuneiden keskuudessa ja vielä vähemmän ”ei-niin-tosissaan-tehdyt-itsemurhayritykset”, jotka toimivat avunhuutona.
    Minua on vuosia hoidettu keskivaikean masennuksen vuoksi, enkä ole koskaan mennyt noin pitkälle kuin sinä tuon moottoritien kanssa! Siinä mielessä ottaisin asian suht vakavasti ja hakisin apua pikaisesti, jopa lääkitystä.
    Muuten itsemurha-ajatuksia on hyvä käydä läpi, ne toimivat kuitenkin itsellekin indikaationa missä mennään. Ajatukset kannattaa ajatella kerran loppuun asti, onko tosissaan tekemässä sellaista ja mistä syystä. Yritän sanoa että tekee ajatuksen kerran itsensä kanssa selväksi niin se ei (ainakaan minulla) palaa enää mieleen.
    Itse käsittelen asioita usein mustan huumorin kautta. Huumori on väline ottaa asia käsittelyyn edes jollain tavalla. Tiedän masentuneen ryhmän joka huvitti itseään kilpailemalla kuka keksii nopeimmin huoneesta keinon päästää itsensä päiviltä.

    Nyt kun luin tuon postauksen minulle tuli fiilis (voin olla täysin väärässä!) että porno on toiminut sinulle pitkään tuollaisena pikafiksinä ja jopa perusturvana kun kaikki ei mene ihan putkeen, on olemassa porno joka ei petä edes pienellä helpotuksen ja hyvänolon tunteellaan.
    Noita omia pettymyksen- ja torjutuksitulemisen tunteita kannattaa vaan yrittää kestää ja käydä läpi, mitä ne sinulle viestivät. Ne kertovat sinulle ihan suoraan missä on vika, ei tarvitse etsiä eikä analysoida.

    ONNEKSI! Et sortunut! Siitä aplodit! Ja onnittelut!

    Näyttäisi minun silmiin siltä että tosiaan tarvitset lisää itsetuntemusta ja oppia siihen miten hyväksyy itsensä ehdoitta.

    Kannattaa liittyä johonkin masennusryhmäänkin, et ole yksin ajatuksinesi.

    Zemppiä!

    Liked by 1 henkilö

    • Joo, jonkinlainen vertaisryhmäkään ei varmaan olisi pahitteeksi.

      Kyllähän sitä melko pikaisesti apua tuon mainitun episodin jälkeen hakikin, siitä on tosiaan jo viitisen vuotta aikaa. Lääkkeitäkin on tullut syötyä ja moneen otteeseen. En usko, että ne ovat itselle kuitenkaan tässä vaiheessa se ratkaisu. Enemmän tällainen asioiden käsittely ja tietynlainen ”toimiminen” ja itsensä kohtaaminen voi olla se juttu.

      Noinhan se on, että porno toimii monelle sellaisena pakokeinona ja lohtuna muuten ehkä jostain syystä ahdistavasta arjesta tai maailmasta. Tuollaiset pienet tai suuret vastoinkäymiset ja negatiiviset tunteet voivat myös toimia laukaisevina tekijöinä ”lohduttavan” pornon – tai mikä ikinä se riippuvuuden kohde onkaan – pariin.

      Tykkää

      • Kannattaa hakeutua pidempään suhteeseen mielenterveystoimiston kanssa, niin jos tulee joku masennuspiikki tai poikkeuksellinen epätoivo, voi saada tukea heti.

        Minä olen syönyt lääkkeitä vuosia ja epäilen itsekin onko niistä mitään apua, mutta lääkäri ei anna lopettaa.. Voihan se olla että vaikka tuntuu ettei niistä mitään apua ole, ne saattavat estää sen syvimmän masennushuipun. Luultavasti itse kuulun niihin potilaisiin jotka ovat on-off masentuneita koko elämänsä. Onhan niitä teatteri- ja elokuvapiireissäkin kuin
        Musiikkimaailmassakin: Robin Williams, Marco Hietala yms. Jälkimmäinen juuri joulun aikana kertoi jossain ohjelmassa että hänen kohdallaan masennus uusii 90%:n todennäköisyydellä, joten napeilla menee koko loppuikä..
        Tuli mieleen että pahimpiin ahdistuksiin kannattaa pyytää jotain lievää rauhoittavaa, niillä pääsee tilanteen yli.
        Itse kyllä suosittelen lääkkeiden että terapian yhdistelmää, niin pääset kokonaisvaltaiseen hoitoon. Lääkkeiden kanssa se terapiakin helpottaa hiukan raskaan ajan kestämistä, mutta parasta tietysti että keskustelet itse ammattihenkilökunnan kanssa sinulle räätälöidystä hoidosta.

        Liked by 1 henkilö

  4. Kiitos suoraselkäisyydestä (sori ehkä vähän huono kielikuva).

    Olen löytänyt itseni katsomassa youtubesta huumori videota, aivot ja kroppa huutaa että jos jossain vähän vilahtaa jotain… ”Eihän tämä pornoa ole vaan hauskoja videoita..” Onneksi olen havahtunut, että mitä helvettiä olen tekemässä, saanut homman raiteille. Nyt tiedän, että jos sorrun niin taas todella pohjalla ja seuraavaan yritykseen menee viikkoja, kuukausia ja tuohon paskaan en halua rämpimään.

    Että jos yhtään lohduttaa niin kyllä täälläkin todella hiuskarvan varassa mennään.

    Tutuksi on tullut (ennen lakkoa) käydä lukemassa sivustoa, jossa kaupataan maksullista seksiä. Tiedän että jos jatkan tuolla tiellä niin aikanaan käyn tuumasta toimeen. Pelkään, että se on taas askel johonkin vielä pornoa pimempään maailmaan.

    Jännä juttu torjutuksi tulemisessa niin rupeaa sättimään itseään. Olen niin ruma tai vastenmielinen yms. Mikä mussa on vikana? Se on kuitenkin sen toisen päätös, eikä se tee ihmisestä huonoa. Noi tunteet kuuluu elämään kun ne kohtaa ilman pornoo viinaa yms. Niin se kasvattaa. Vaikka se sillä hetkellä tekee olon paskaks. Tuo torjutuksi tulemin tuntuu varmaan pahemmalta kun pornossa niin ei koskaan käy. Näin täältä keittiöpsygologin näkövinkkelistä.

    Menestystä valitsemallasi tiellä ja hyvää tulevaa vuotta 2017!

    Liked by 1 henkilö

    • Joo, välillä fiilis voi olla kyllä tuollaista melkoista hiuskarvan varassa olemsita, mutta ajan kanssa se kyllä helpottaa. Eihän elämästä kyllä mitään tulisikaan jos koko ajan pitäisi olla varuillaan, että näkeekö ruudusta paljasta pintaa.

      Tuntuu, että olen itse pikku hiljaa pääsemässä eroon siitä, että pornoa tai soitteluita tai noita juttuja ylipäänsä miettisi päivittäin. Sillä tuntuikin niin yllättävältä kun tällainen fiilis tuli vähän niin kuin ”puskista”.

      Tuon torjutuksi tulemisen toiset ottaa enemmän rankasti kuin toiset. Tajusin tässä johonkin kommenttiin vastatessani, että ehkä se on itsellä yksi niistä tunteista joita ei koskaan ole täysin oppinut käsittelemään: Että tulee hyljätyksi tai torjutuksi.

      Tuo on kyllä ihan kelpo keittiöpsykologin huomio: Porno ei petä. Se ei torju, vaan hyväksyy sinut tavallaan sellaisena kuin olet.

      Hyvää tulevaa vuotta myös sinne!

      Tykkää

  5. Yksi asia, Toni:

    Kirjoitat jykevää ja ritarimerkkien arvoista itsetutkiskelua. Tee siis hyvä työ ja älä enää pahoittele tai vähättele yhtäkään kohtaa, muotoa, määrää tai sävyä kirjoituksissasi. Ne ovat sisällöltään priimaa, hengästyttävä psykologinen tilinavaus.

    Itse asiassa, tämä on käsky.

    On tosin niitäkin, hirviömäisiä, henkisesti vaippaikäisiä, jotka ilkkuvat ”avautumiseksi” sitä, kun toinen ahdistuksesta haluaa purkaa ja huojentaa mieltään. Ne ensinmainitut, todelliset päänaukojat, ovat kovakuorensa alla suurongelmissa itsensä kanssa.

    Jätä heidät kypsymään ja kirjoita meille – täällä on myös suuri ja armelias yleisö, joka ei moiti tuntemuksistasi ja ajatuksistasi, teoistasi ja tekemättömyyksistäsi… vaan elää niistä.

    Me pidämme sinusta. Kuka voisi olla pitämättä? Ainakin minä murehdin jo aikaa, jolloin emme enää saa lukea älykkään hyväntahtoisen äärirehellisen mielenkiintoisen itsekriittisen ei-itseääntäyteisen anituikiuppoharvinaisia kultakimpaleisia kirjoituksiasi. Vaan ei silläkään lopulta niin väliä, mitä kirjoitat tai kirjoitatko mitään, saati sillä miten urallasi onnistut josko lainkaan – kunhan sinusta kuulisimme taas joskus jotain.

    Ainoa, missä kellontarkasti ja monumentaalisesti näyt kompuroivan, on potentiaalin käyttö, höhlä vähäpätöseikka jonka mainitsen vain, koska se tuo ihmisroson muutoin ensiluokkaisiin teksteihisi. Ja toki sen potentiaalinkin oppinet (siis, Tonismi: ”lienee opit”) heti kun haluat… mutta oikeasti en sitäkään toivo, vaan että uskallat olla itsesi. – Ja rohkeuttahan sinulta ei puutu.

    Liked by 1 henkilö

    • No johan. Tässähän ihan häkeltyy. Kiitos näistä sanoista, ne ovat kyllä selvästi hallussa myös sinulla.

      Joo, tuollainen itsensä vähättely on kyllä niin verissä, että huomaan sen välissä puskevan läpi näihin kirjoituksiinikin. Ehkäpä on tosiaan aika jättää moiset pahoittelut taakse.

      Kyllä tämä blogi ja kirjoittaminen on itselle sen verran opettavaa ja antoisaa ollut, että tuskin sitä ainakaan täysin tuon sadan päivän kohdalla lopetan. Katsotaan missä muodossa tulee jatkettua.

      Tuossa oman potentiaalin käyttämättä jättämisessä olen varmasti melko lailla omaa luokkaani, mutta uskon sen olevan verrattain yleistä. Kuinka paljoon meistä kaikista olisikaan, jos vain antaisimme itsellemme luvan? Luvan kokeilla uutta, luvan ottaa se ensimmäinen askel, luvan kompastua ja näyttää hetken hölmöltä, ehkä kuitenkin siitä jotain oppien?

      Aika paljoon, voisin kuvitella.

      Joka tapauksessa, hauskaa vuodenvaihdetta sinne sinulle.

      Tykkää

      • Kiitos. Sattui veikeä väärintulkinta: yrittäen loppukeventää tunnepitoista kommenttiani tarkoitin ”potentiaali”-maininnallani kieliopillista tapaluokkaa (seikka josta muistaNEt jonkun toisenkin lukijasi taannoin huomauttaneen), mutta tulkitsit minun tarkoittavan lahjakkuuspotentiaaliasi. 😀

        Naulan kantaan tosin osuit sikäli, että valtavastihan ajatelmistasi huokuu potentiaalia, lähtöön jos toiseenkin. Tuntuu surulliselta luonnonoikulta, että jokin näyttäisi sinua (huom. toistaiseksi) ankarasti pidättelevän lahjojesi ja rohkeutesi suuntaamiselta myös kasvokkain ihimisten lähestymiseen, vaikka niin suvereenisti heittäytyen uskallat laittaa itsesi likoon sekä työssäsi että täällä palstallasi.

        Uskon pystyväni samastumaan siihen raastavaan piinaan, itsesyyttelyyn ja jossitteluun, jollaisia herkkänä ihmisenä kokenet kaihotessasi saavuttamattomien ihastustesi jälkeen.

        Kauan itsekin kärsin olemattomasta omanarvontunnosta, jonka vuoksi vuosikausia luulin, ettei minusta voi kukaan viehättävä nainen kiinnostua ihmisenä saati seksuaalisesti. Siinä ankeassa umpiharhassa kuitenkin elin elämääni ja tilaisuuksiani hukkaan, vuosi toisensa jälkeen.

        Kuinka väärässä olinkaan. Menetetyn ilon sureminen ja anteeksi antamiset itselle ja muille ovat vieneet aikansa, ja vievät yhä.

        Nämä mietteet vertaistueksi sulle ja kaltaisillemme.

        Liked by 1 henkilö

        • Hah! No johan. 🙂

          Tajusin kyllä tu0n suluissa olevan ”Tonismin” viittaukseksi kieliopilliseen lienee-sanan käyttööni, mutta enpä tosiaan hoksannut, että koko kappale käsitteli sitä.

          Tosiaan, samasta joku muukin joskus mainitsi. Hyvä vaan, oon itse nimittäin melkoinen kielioppinatsi!

          Pidän varmaan monia asioita sitten varsin mahdollisena, koska wikipedian mukaan: ”Potentiaali eli mahtotapa on yksi suomen kielen tapaluokista. Se ilmaisee viestijän pitävän käsittelemäänsä asiaa mahdollisena tai todennäköisenä mutta ei varmana.”

          Kiitos mietteistä. Moisista tuntemuksista löytää tarttumapintaa varmaan yllättävän (ja harmillisen) moni.

          Tykkää

  6. Manuelin kanssa todella samoilla linjoilla blogistasi. Siis tää on ”hengästyttävä psykologinen tilinavaus” tai emotionaalinen ruumiinavaus, myös minulle, joka olen samantapaisten riippuvuusongelmien kanssa vuosia elämästäni paininut (80.päivä vähän niistä kirjoittelin).

    Vanha, silmät päästä häpeävä minäni suorastaan punastuu kyyristyen pois tietokoneen näytön edestä toisinaan, kun yritän käsittää rohkeuttasi mennä pää edellä asian ytimeen. Sitä myötä tulet antaneeksi rohkeutta myös meille jotka olemme kanssasi samassa veneessä. Vaikutuksen tekee myös taitosi kirjoittaa riippuvaisen ihmisen sisäisistä kamppailuista niin selkeästi ja tuntuisi että kirjoitat päivä päivältä kirkkaammin. Blogi-olkapääsi on tuonut turvaa ja tukenut omaa sisäistä dialogiani, keskustelua ystävien kanssa ja tuikitärkeää ajatustyötä oman ”raittiuteni” rakentamisessa pysyvämmälle pohjalle. Huumorisi, sekä kirjoituksissa rakentuva ajantasainen empiirinen pikkuhiljaa oivaltaminen ovat myös koukuttavaa settiä. Blogisi myös käynnistää, kuin salama tullessaan perse edellä puun takaa, monen satunnaisen lukijan kohdalla tärkeän ja usein pitkällisen alkuprosessin jossa havaitaan ja myönnetään kipeä totuus omasta itsestä ja aletaan toeta.

    Kiitos!

    Lukijoille jotka kamppailevat seksi- tai pornoriippuvuuden kanssa, haluaisin sanoa:
    a) Nyt on se hetki b) Tarvitset toisten ihmisten apua c) Elämässäsi voi oikeasti käydä hyvin

    Liked by 1 henkilö

    • Itse asiassa, mitä enemmän on tässä ihan viime aikoina ja viikkoina tullut katsottua itseensä ja mitä enemmän on tuota omaa lapsuutta, nuoruuttaan ja menneisyyttään aina tähän nykyhetkeenkin saakka miettinyt, sitä enemmän on tullut selväksi, että siellä on melko paljon asioita jotka vaativat kohtaamista ja käsittelyä – jotka jollain tasolla todella vaivaavat ja joiden kanssa en ole sinut.

      En ole varma olenko niin rohkea että uskaltaisin niitä kaikkea täällä julkisesti jakaa. Aika näyttää. Kieltämättä kaikki se mitä täällä tähän saakka olen kirjoittanut, on ollut vain hyvästä, toisin sanoen auttanut tässä omassa prosessissa.

      Tykkää

      • Muista myös omat rajasi! Sinulla on oikeus pitää joitakin asioita vain itselläsi tai puida niitä jonkun läheisen ihmisen kanssa. Olet avautunut jo tähän mennessä niin paljon, että siitä taatusti on ollut hurjasti (vertais)tukea. Jos jostakin asiasta kirjoittaminen epäilyttää, sitä ei kannata tehdä! Ja se mikä on laitettu nettiin säilyy iäksi.

        Liked by 1 henkilö

        • Juuri noin. Kaikki asiat ei kuulu kaikille. Aitous ja omakohtaisuus on läsnä vaikkei koko ajan kaivele lisää salaisuuksia ihmeteltäväksi. Näin lukijan vinkkelistä mulle kiinnostavinta on miten jätkällä nyt menee ja mihin suuntaan.

          Liked by 1 henkilö

  7. Tuohon avoimuuteen liittyy vielä sekin etiikka että tuleeko samalla avauduttua läheisten puolesta tms. Jos vahingossa tulee loukattua sellaista jonka kanssa haluaisi jotain vanhoja asioita puida, niin se prosessi voi vaikeutua tai mutkistua. Mutuilen tässä näin yleisesti.

    Liked by 1 henkilö

  8. Jos laskin oikein lakkoasi on vaivaiset neljä päivää jäljellä!
    Kohta on bileet! Miten ajattelit juhlia ja mitkä on jatkot lakon jäljeen?
    Tosiaan kannattaa jatkaa tuota päiväkirjan pitoa, vaikka ihan keskenään. Tommy Tabermanin sanoin: ”En tiedä itsekään mitä ajattelen, ennekuin kirjoitan sen”.

    Ja kevennyksenä loppuun:

    Rakkaus on syvää, seksi vain muutaman sentin.
    – Woody Allen –

    Hyvää Uuden Vuoden vaihdetta! Suomi 100v :O !

    Liked by 1 henkilö

    • Niinhän tuo taitaa olla. En tiedä kyllä miten, ehkäpä voisi skumppalasin kohottaa. 🙂 Muutto uuteen kämppäänkin tapahtuu edellisenä päivänä, että paljonkin on syytä iloon. Jonkinlaisen ”kollauspostauksen” voisi kirjoittaa, jossa vähän käy läpi mennyttä ja tulevaakin.

      Hauskat vuodenvaihteet sinnekin!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s