Päivä 88: Miksi juuri minusta tuli addikti?

Päivän 78 yhteydessä kerroin kuinka jäädyin tyystin kun nuori nainen tuli luokseni ravintolassa juttelemaan. Tähän nimimerki Hanskiebski kommentoi varsin tiukkasanaiseen sävyyn kuinka tällainen aikuinen mies jää vain änkyttäen orrelle istumaan, vaikka nainen selvästi lähestyy. Hänen mukaansa moni nainen turhautuu meissä suomalaisissa miehissä juuri tuollaiseen kuvailemani kaltaiseen saamattomuuteen. Hanskiebski uumoili, että jotain on psyykkisessä kehityksessäni täytynyt jäädä tapahtumatta noinkin torjuvasti toimin.

Kun on tällä tavalla julkisesti lähtenyt itseään ja omaa seksuaalista käyttäytymistään avaamaan, täytynee olla valmis ottamaan vastaan myös hieman piikittelevämpiä kommentteja. Itse asiassa olen melko yllättynyt kuinka vähissä minkäänlainen kriittinen suhtautuminen näihin kirjoituksiin on ollut.

Kommenttinsa loppupuolella Hanskiebski nostaa kuitenkin esiin varsin hyvän huomion:

”Minusta vaikuttaa sille, että käytät hirveästi aikaa sen perusteluun, että porno on haitallista ja siitä väittelyyn eri asiantuntijoiden näkemyksien kanssa. Ihan niin kuin ratkaisuna olisi esimerkiksi pornon täyskielto ja laittomaksi tekeminen. Eikö olennaisempaa kuitenkin olisi sen kysymyksen kysyminen, että miksi juuri sinulle kehittyi tämä addiktio ja mitä tarvetta sillä peität? (–) Parannusta etsivän riippuvaisen on käännyttävä itseensä ja kysyttävä miksi minusta tuli addikti.”

Heitto on varsin osuva. Voi hyvinkin olla, että olen joko tietoisesti tai tiedostamatta vältellyt tämän kysymyksen pohtimista. Sulateltuani kommenttia hetken aloin kuitenkin jopa miettimään, löytyykö kirjoituksistani eräänlainen ristiriitaisuus.

Toisaalta olen moneen otteeseen ilmoittanut, etten ole millään pornonvastaisella ristiretkellä, ja että pornossa sinällään ei ole mitään pahaa, mutta kuten Hanskiebskikin toteaa, käytän kuitenkin verrattain paljon aikaa nimenomaan todistellakseni kuinka haitallista, vaarallista ja koukuttavaa nykyisenkaltainen nettiporno on.

Mitä siis loppujen lopuksi ajan kirjoituksillani takaa?

Miksi osa jää koukkuun ja osa ei? 

Sattumoisin aloin juuri lukemaan seksiriippuvuuksiin erikoistuneen psykoterapeutin Paula Hallin kirjoittamaa kirjaa Understanding and Treating Sex Addictions. Siinä Hall mainitsee, että pornoaddiktiosta puhuttaessa ongelma ei ensisijaisesti ole pornossa, vaan yksilön suhteessa pornoon. Samoin kuin anoreksian, bulimian tai ylensyönnin kohdalla henkilölle on kehittynyt epäterve suhde ruokaan ja syömiseen, on seksiaddiktilla vastaavasti päässyt syntymään vääristynyt suhde seksiin ja oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen.

Tämä ajatus tavallaan pitää sisällään myös sen, että vaikka nettiporno potentiaalisesti onkin riippuvuutta aiheuttavaa, ei se tietenkään tarkoita, että kaikki sitä katsovat jäisivät siihen koukkuun. Se riippuu yksilöstä. Kuten alkoholin, sokerin tai vaikkapa uhkapelaamisen kohdalla, osalla homma pysyy hanskassa, osa ei käytä lainkaan ja osan käyttäytyminen täyttää selvästi riippuvuuden kriteerit.

Mistä tämä sitten johtuu? Miksi toiset koukuttuvat erinäisiin asioihin ja toiset eivät?

Vaikka riippuvuuden kehittyminen on aina hyvin monimutkainen prosessi, johon vaikuttaa tuhottoman paljon erilaisia tekijöitä aina perintöteijöistä kasvuolosuhteisiin ja ympäröivän kulttuurin vaikutuksiin, Hallin mukaan seksiriippuvuus (joka sekin tietysti voi ilmetä hyvin monella eri tavalla, ja josta pornoriippuvuus on vain yksi ilmentymä) on karkeasti jaoteltavissa kolmeen eri ”luokkaan” sen perusteella, mikä on riippuvuuden taustalla keskeisenä vaikuttava tekijä. Kyseessä voi olla joko traumalähtöinenläheisyyden tai kiintymyksen puutteen aiheuttama, tai puhtaasti mahdollisuuden synnyttämä riippuvuus. Yleensä kyseessä on jonkinlainen yhdistelmä näistä kahta tai kolmea (nämä ovat omia ehkä kökköjäkin suomennoksiani – alkuperäiset termit kuuluvat: trauma-induced, attachment-induced ja opportunity-induced).

Hallin mukaan monesti (ei tietenkään aina) vastaus kysymykseen miksi henkilöstä on tullut addikti löytyy lapsuuden kokemuksista, ja vastaus kysymykseen miksi henkilöstä on tullut juuri seksiaddikti, murrosiän tapahtumista.

Aina selkeää syytä käyttäytymiselle ei kuitenkaan välttämättä löydy. Merkille pantavaa Hallin mukaan onkin, että seksiriippuvuuksista puhuttaessa puhtaasti mahdollisuuden synnyttämät addiktiot näyttävät olevan kasvussa. Koska oman seksuaalisuutensa toteuttamisen mahdollisuus on erilaisten seksichattien, netistä löytyvien escort-palveluiden sekä nettipornon myötä viime aikoina hurjalla tavalla kasvanut ja helpottunut, voivat Hallin mukaan porno- tai seksiriippuvaiseksi ajautua tänä päivänä paljon helpommin myös sellaiset yksilöt, joilla ei ole taustalla minkäänlaista selkeää traumaa, läheisyysongelmia tai hylkäämisen tai rakkaudettomuuden kokemusta. Tällöin tämä on syytä ottaa huomioon myös mahdollisessa terapiassa.

Ja vaikka jonkinlainen riippuvuuteen johtava tekijä olisikin lapsuudesta tai nuoruudesta jäljitettävissä(kuten kuitenkin monesti on), on mahdollisuuden – siis pääsyn riippuvuuden kohteeseen – oltava silti aina läsnä. Jos tällaista mahdollisuutta ei olisi, ei itse riippuvuuskaan voisi päästä syntymään. Näin ollen tuon mahdollisuuden osuuden kasvaminen arjessamme on luonnollisesti kasvattanut myös itse ongelmien ja riippuvuuksien määrää.

Aika ”ennen” ongelmia  

Entäs minä sitten? Miksi juuri minä jäin koukkuun nettipornoon? Kysymys on oman parantumisen kannalta äärimmäisen olellinen, mutta en ole lainkaan varma osaanko siihen itse vastata. Kokeillaan.

Ensinnäkään en ole kasvanut ongelmaperheessä. Lapsuudenkodissani ei esiintynyt henkistä tai fyysistä väkivaltaa, eikä myöskään laajamittaista alkoholin väärinkäyttöä. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, joten heidän eroakaan en koskaan kokenut.

Toisaalta kotona ei koskaan ole liiemmin osattu näyttää tunteita saati sitten keskusteltu asioista. Varsinkin muutettuani pois kotipaikkakunnalta ja aloitettuani opiskelun tajusin, kuinka paljon pidän asioista puhumisesta ja kuinka vähän sitä kotona tehdään. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän tuntui kuin olisin jostain täysin toisesta maailmasta kuin kotiväki. Yhteisiä keskusteluaiheita oli vuosien mittaan aina hankalampi löytää.

En tiedä kuinka paljon olen vauvana tai pikkulapsena saanut hellyyttä osakseni, mutta tuntuu, että niiltä ajoilta jotka muistan, on jonkinlainen kannustaminen ja positiivisten tunteiden näyttäminen ollut melko vähissä. Toisinaan kun kiukuttelin tai asiat eivät luistaneet ihan niin kuin niiden piti, saattoi jompikumpi vanhemmista ärähtää ja kunnolla. Tapahtui eräänlaisia purkauksia. Ehkäpä jonkinlainen oppi ja esimerkki kykyyn käsitellä ongelmatilanteita ja negatiivisia tunteita on voinut jäädä vähiin.

Luulen, että myös jonkinlainen kyvyttömyys oman seksuaalisuuden käsittelyyn on joiltain osin kummunnut kotoa. Kun jäin yläasteella ensimmäistä kertaa kiinni isälleni pornolinjoille soittelemisesta (puhelinlaskuistahan sen näki) tai kun äiti kerran löysi pornolehteni, jotka olin unohtanut vessaan pyykkikorin taakse (jostain syystä olin kai halunnut selailla niitä suihkussa), sain molemmilla kerroilla osakseni huutoa, toruja ja suuttumusta. Asiasta ei keskusteltu.

En tiedä kuinka yleistä niin sanottu – potentiaalisesti hyvin nolo – seksikeskustelu teini-iässä todella on, mutta ei puhettakaan, että meillä olisi sitä käyty. Koskaan minulta ei edes kysytty onko minulla tyttöystävää. Eihän minulla sitä tietenkään ollut, mutta näin jälkeenpäin sitä on tullut ajatelleeksi, eikö heitä kiinnostanut. No, ehkä he ajattelivat että se on minun asiani ja kerron jos on jotain kerrottavaa. Ylipäänsä seksi siis tuntui olevan perheessämme siis jonkinlainen tabu tai häpeällinen asia.

En muista täysin selvästi missä vaiheessa pornolehtien käyttö itsetyydytyksen apuna lopullisesti löysi tiensä elämääni, mutta jossain vaiheessa yläastetta sen täytyi tapahtua. Viimeistään yhdeksännelle luokalle tultaessa – kun kavereilta lainatut lehdet olivat puhkirunkattuja – kävin niitä silloin tällöin kaummaiselta mahdolliselta R-kioskilta ostamassa, toivoen tietysti joka kerta ettei kukaan tuttu tai sukulainen juuri tuolloin astuisi ovesta sisään.

Keskiviikkoisin meillä oli saunavuoro, ja minulla oli tapana salakuljettaa lehtiä paidan alla saunaan ja jäädä sinne sitten ottamaan ”vielä yhdet löylyt”. Lukioaikana aloitin sitten osa-aikatyöt paikallisessa leipomossa, ja monesti sunnuntaisin työskentelin siellä yksin seuraavaa päivää valmistellen. Tuolloin otin usein niin ikään lehdet mukaani ja töiden jälkeen palkitsin itseni pienellä yksityisellä hetkellä.

Ne jotka elivät nuoruuttaan 2000-luvun taitteessa muistavat, että chattaily oli tuolloin kova sana. En muista tutustuinko seksichattailyyn jo lukion ensimmäisellä vuosikurssilla vai vasta myöhemmin, mutta jossain vaiheessa tuli tavaksi silloin tällöin jäädä lukion atk-luokkaan kyseistä toimintaa harrastamaan. Lähinnä yritin toistuvasti jo tuolloin löytää innostunutta tyttöä, joka haluaisi harrastaa kanssani puhelinseksiä. Kerran tämä onnistuikin, ja tästä itse asiassa muodostui eräänlainen puhelinseksisuhde, jota enemmän tai vähemmän säännöllisesti jatkui muutaman vuoden.

Kun jossain vaiheessa tajusin, että myös työpaikkani koneella on nettiyhteys, alkoivat sunnuntain työpäivät venyä yhä pidemmiksi. Pikku hiljaa chattailyn oheen tuli mukaan varsinainen nettiporno, ja kohta huomasin jo pelkän sunnuntaisin töihin lähtemisen nostattavan pulssin ja synnyttävän minussa pienen kiihottumisen tilan.

Ja kun sitten vihdoin lukion kolmannella muutin ensimmäsitä kertaa omaan kämppääni, en malttanut odottaa ensimmäistä yötä, jolloin saisin rauhassa katsoa jemmaamani pornokasettia yksin, omassa rauhassani, kera lukuisten lehtieni.

Joten. Vaikka olenkin kirjoittanut, että pornoon liittyvät ongelmat alkoivat omalla kohdallani vasta muuttaessani Tornioon opiskelemaan kun olin 21-vuotias, on se totta vain osittain. Kyllä, tuolloin pornon käyttöni ensimmäsitä kertaa todella lähti totaalisesti käsistä, mutta tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että tuolloin mahdollisuudet pornon katsomiseen kasvoivat räjähdysmäisesti(ensimmäine oma tietokone ja laajakaistayhteys), mutta myös koska olin jo tuolloin niin sanotusti ”valmista kauraa”. Koko teini-ikäni olin valmistellut itseäni tuohon kohtaamiseen ja ihmeitä olisi pitänyt tapahtua, etten olisi tuohon täkyyn tarttunut. Kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta, seksistä ja seurustelusta olivat lähes olemattomat, suhde pornoon tiivis ja vahva.

Itseanalyysin vaikeus 

Onko omassa historiassani ja psyykkisessa kehityksessäni siis jotain tiettyä seikkaa, joka on ajanut juuri minut pornon ongelmakäyttäjäksi, vai onko pornon satunnainen ja pikku hiljaa lisääntynyt katsominen – eritoten mahdollisuus tehdä sitä yksin ja salaa ja niin paljon kuin ikinä haluan – lopulta ajanut minut addiktiksi? Ehkä hieman molempia. Mitään selkeää traumaa en menneisyydestäni tunnista, mutta ehkä kyse onkin jonkinlaisesta perintötekijöiden, kasvuolosuhteiden ja ennen kaikkea lisääntyneen mahdollisuuden tuottamasta yhteisvaikutuksesta.

Ehkä tällaiset asiat ovat myös jotain mitä ei ole itsestään niin helppoa nähdä tai tunnistaa. Ehkä itseanalyysissakin tulee jossain vaiheessa jonkinlainen raja vastaan. Juuri näistä syistä jonkinlainen terapiatyöskentely voi monelle riippuvuuksista kärsiville – minä mukaanlukien- olla paikallaan, kuten Hanskiebskikin kommenttinsa loppupuolella mainitsee.

Koska, jos taustalla todella on joitain perimmäisiä syitä jotka ovat ajaneet minut tällaisen häirökäyttäytymisen pariin, voinko ikinä ottaa ongelmastani todellista otetta, jos en noita syitä todella tunne tai tiedosta?

Riippuvuuksista puhuttaessa asiaan liittynee toki myös se miten mielekkääksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi elämänsä kokee. Jos arjessa on niin sanottuja työhön tai arkeen liittyviä sosiaalisia velvoitteita, ja jos ympärillä on ihmisiä joiden kanssa haluaa tai täytyy viettää aikaa, on lienee epätodennäköisempää tulla riippuvaiseksi kuin silloin, kun nämä asiat tyystin puuttuvat elämästä. Itsellä tämä merkityksellisyys, jonkinlainen elämän todellinen sisältö ja tarkoitus, on useimmiten ollut hieman hakusessa. Aihetta tuli pyöriteltyä mm.  päivän 49 postauksen yhteydessä.

Ei kielloille, kyllä tiedostamiselle

Ehkäpä se, mitä näillä kirjoituksilla todella ajan takaa on ajatus siitä, että meidän tulisi yhteiskunnan ja yksilön tasolla todella tiedostaa, että nykyisenkaltaiseen nettipornoon voi jäädä koukkuun ja että sen liikakäytöllä voi olla vakavia seuraksia, ymmärtäen kuitenkin, että siitä riippuvaiseksi tuleminen vaatii myös muuta kuin että sitä silloin tällöin katsoo.

Missään nimessä en ole sitä mieltä, että minkäänlainen pornon kieltolaki olisi tarpeen – pelkkä ajatuskin on varsin huvittava –  mutta ehkäpä kuten alkoholinkäytön, syömisen ja niin monen muunkin terveyteemme ja käyttäytymiseemme liittyvän asian kohdalla, jonkinlainen pornon huomioon ottava julkinen kampanja terveellisen seksuaalisen kanssakäymisen puolesta voisi olla paikallaan.

Tällaisen kampanjan ehdottaminen tai näiden asioiden tiedostaminen ei missään nimessä tarkoita minkäänlaista seksuaalista konservatismia. Kyseessä ei ainakaan omalla kohdallani ole ensisijaisesti moraalinen vaan ennen kaikkea terveydellinen huoli.

Kaikki eivät nettipornoon koukkuun jää, mutta jos pornon jatkuvaa, päivittäistä katsomista tai nykyisenkaltaista nettipornoa ylipäänsä ei pidetä millään tavalla ongelmallisena, väitän, että monia itsetuntoon, masennukseen tai erektiohäiriöihin liittyviä ongelmia on monien osalta jo hyvä tovi pyritty ratkomaan varsin puutteellisin tiedoin – ohittamalla pornon käytön vaikutus ongelmien vyyhdessä.

Näihin melko vuolassanaisiin tunnelmiin: Oikein hyvää ja rauhallista Joulua.

31 vastausta artikkeliin ”Päivä 88: Miksi juuri minusta tuli addikti?

  1. En tiedä onko ihan kivaa Hanskilta kovistella sinua anonyyminä, vähän epäreilu asetelma. Hedelmällisesti kuitenkin suhtauduit siihen.

    On hyvinkin paljon mahdollista, että ”tilaisuus tekee varkaan” eikä tarvita ihmeempiä traumoja ajautuakseen johonkin riippuvuuteen. Jos menet sinne terapiaan (mikä on ihan mahtava itsetutkiskelun mahdollisuus, josta ei ihan varmasti ole kuin hyötyä) niin toivottavasti terapeutti ei edusta sitä koulukuntaa, joka jää turhan paljon kaivelemaan lapsuutta! Elämä on tässä ja nyt ja eteenpäin elävän mieli.

    Jouluja! 😊

    • Tällaisesta aiheesta puhuminen herättää varmasti monenlaisia reaktioita ja ajatuksia, joten toki muunkinlaiset kuin puhtaasti ylistävät ja kannustavat kommentit ovat niin ymmärrettäviä kuin tietysti sallittujakin. 🙂

      Mutta juu, terapeutteja on tosiaan monta koulukuntaa ja olen aatellut että juurikin jonkinlainen ratkaisukeskeinen ts. eteenpäin suuntaava meininki vois olla se minun juttu.

      Jouluja sinnekin!

  2. Moi!
    Vaikka viime kerralla kyselin enimmäkseen ja vaikkei minulla varsinaisia addikteja olekaan, ei se tarkoita sitä etteikö minulla olisi ollut omat haasteeni.
    Minilla on erittäin voimakkaita haasteita suhteessa miehiin ( Olen kuitenkin hetero! 😂) ja kärsinyt aika suuren osan elämästäni keskivaikeasta masennuksesta. Mielestäni Hanskiebski osuu siinä oikeaan että itseltään pitää kysyä aika tiukkoja kysymyksiä. Olen ollut vuoden psykoterapiassa B-lausunnolla enkä tehnyt siellä mitään muuta kuin puhuin ja puhuin 45min viikossa. Siitä ei ollut mitään muuta hyötyä kuin se että sai kaiken huomion itseensä ja joku kuunteli ilman moralisoinnin tai tuomion häivääkään. Kai sellaisesta jotain voimaakin saa. Psykiatrejakin on montaa eri koulukuntaa. Itse saan parhaimman avun jos saan kertoa ongelmistani, erittäin valpas ammattilainen osaa kysyä oikean kysymyksen oikeaan kohtaan ja minulla syttyy lamppu, vaikka himmeäkin. ( Peter Gabrielin biisi, 🎶 Digging in the dirt, finding the places i got hurt 🎶🎶)
    Lisäksi konkreettisia kognitiivisia harjoituksia.
    Hyvän terapeutin löytäminen voi olla kiven takana, eikä sekään kliiniseen masennukseen auta. Olen kuudetta vuotta kuntoutustuella keskivaikean masennuksen vuoksi.
    Jossain postauksessa kerroit makoilevasi joskus vain sängyssä saamatta mitään aikaan ja ihmettelit olisitko masentunut ehken. Masennukseen kuuluu myös ettei mikään tyydytä, mikään ei tuota iloa ja kaikki tuntuu merkityksettömälle ja näköalaton tulevaisuus. Pahimpina aikoina en saa siivottua asuntoani ja minulla on käynyt joskus jotkut kaverit auttamassa siinä. Kerran laitoin haarukat yms likoamaan. Ne todellakin likosivat ruosteeseen asti.
    Riippuvuuteesi en osaa sanoa muuta kuin että kannattaa selvittää olitko masentunut ensin vai aiheuttaako addiktiosi sitä. Erittäin hyvä terapeutti kannattaa etsiä joka osaa kysyä oikeat kysymykset. Kun jotain menettää, jotain täytyy saada tilalle. Onko sinulla mitään minkä tekemisestä olet aina haaveillut? Intohimoja: valokuvaaminen, latinalaisamerikkalaiset tanssit, huuliharpun soitto tai led-himmelin teko?
    Voin vain kuvitella miten ahdistavaa on olla juuri pornoriippuvainen. Jos on alkoholisti laittaa ”vain” korkin kiinni ja se on siinä, mutta seksuaalisuus on suuri osa ihmisen jatkuvaa elämää. Tasapainoilu terveen käytön kanssa on varmasti työlästä. Ja missä kulkee vapaamielisyys ja missä epäterveys.
    Kokeile mielikuvituksen voimaa kuvallisen stimuloinnin sijalle ja etene varovaisesti naisten kanssa. Nauti tuoksuista, kosketuksesta ja seurasta.
    Hae lohtua vertaistuesta. Asiat voisivat olla huonomminkin.

    Ja huumoriahan ei sovi unohtaa. Radiosta tulee jatkuvasti yksi mainos joka saa minut hymyilemään: ”Joulu tulee, tule sinäkin!”

    • Noin olen ymmärtänyt, että se terapeutin valinta on ensiarvoisen tärkeää. Itse tykkään(yllätys, yllätys) aika paljon puhua ja analysoida itseäni, mutta luulen, että pelkän kuuntelijan sijaan minun kohdallani voisi toimia juurikin sellainen hyvällä tavalla haastava ja tökkivä terapeutti, joka osaa kysellä niitä oikeita kysymyksiä. Tuollaisen toistuvan ja jatkuvan toiselle puhumisen hyödyt voivat paljastua myös pikku hiljaa ja ajan kanssa, joten voi olla että nuo vuoden terapiakäynnit ovat tehneet enemmän kuin osaat aavistaakaan. Tai mistäs minä tiedän. Toivottavasti ainakn. 🙂

      Tuo kuvauksesi masennuksesta kuulostaa kyllä hyvin, hyvin tutulta. Itsellä se taitaa olla kausittaista, ei siis mikään pysyvä olotila. Hyvinäkin hetkinä on tosin aina jokin synkkyys ja mustuus seurannut taustalla(Jonkinlainen ajatus tai tunne siitä, että vaikka nyt meneekin verrattain hyvin, niin loppujen lopuksi se on vain pintaa, jonkinlaista harhaa).

      Ja juu, tuo on myös tullut selväksi, että jotain on todellakin saatava sen vanhan tominnan ja omaa elämää ja arkea niin pitkään hallinneen käyttäytymisen tilalle. Vielä sitä ei ole löytynyt, mutta onneksi moni asia tässä maailmassa kyllä kiinnostaa. Käsityökurssi ja led-himmelit? Miksipä ei! 🙂

      Tuo seksuaalinen ”epänormaalius”, tai että siis kokee itsensä jotenkin sellaiseksi, on kyllä melkoinen minuutta ja itsetuntoa raastava tekijä. Pikku hiljaa ja askel kerrallaan kuitenkin tuntuu, että koko ajan on hieman luottavaisempi olo tulevasta. Melko innolla odotan alkavaa vuotta. Saa nähdä mitä kaikkea se tuokaan tullessaan.

      Kiitos vinkeistä ja sanoista ja hauskaa Joulua sulle.

      • Otan kantaa vielä tuohon terapiaan jossa olin yksin äänessä. Ehkä omat tavoitteet olivat kovemmat kuin lopputulos ja aika nopeasti terapiassa selviää ettei edes psykiatri pysty saamaan minusta sellaista selville mitä itse en halua. Kuka hullu oma-alotteisesti alkaa kaivelemaan kipeimpia asioitaan. Monasti niihin vielä liittyy tuskaa, häpeää ja hirveitä muistoja. Se on itsesuojelun muoto että jopa huijaamalla itseään selviää vastaanotolta stoalaisesti kuivin silmin. (Kuka hitto minustakin sellaisen kasvatti?!)
        Pelkästään puhumalla ei myöskään saa, vaikka haluaisi, mitään työkaluja joilla itseensä pääsee kiinni. Niinpä ne tärkeimmät jutut joita varten sinne terapiaan ikinä meni, jäi kahdesta tyhmästä syystä käsittelemättä.

        Itse olin aikoinaan tilanteessa että olin vuosia yrittänyt analysoimalla selvittää omia ongelmiani ja vaikka olen poikkeuksellisen herkkä, olen myös poikkeuksellisen vahva ihminen henkisesti. Muistan lukioaikanani ajatusten juosseen sellaisissa henkisen tuskan aiheuttamissa sfääreissä että moni minua paljon fiksumpi kaveri sanoi ajatusteni laukkaavan niin korkealla etteivät pysty enää seuraamaan perässä.

        Eli menin terapiaan kun omat keinot ja voimat olivat ihan lopussa eikä hyvästä ystävästäkään ollut apua. ( Eikä halunnut enää kuormittaa läheisiäkään.)
        Haluankin varoittaa siitä että terapiassa käynti on henkisesti erittäin raskasta. Ja ihmisellä on taipumus huijata itseään viimeiseen saakka. En tiedä yrittääkö sitä pitää viimeisistä itsekunnioituksen rippeistä kiinni, vai miksi ”omatkaan” kulissit eivät saa kaatua.
        Tiedätkö on sinulla suvussa tai perheessä ketään jolla on addiktioita? Ne voivat olla nimittäin myös osittain periytyviä.
        Eräs hyvä lukiokaverini on addikti, sekakäyttäjä ja häntä seuranneena voin vain varottaa että se että on itselleen rehellinen on helvetillisen vaikeaa (myös omia henk. Koht. Kokemusten mukaan). En aina pystynyt varmaksi sanomaan tajusiko hän itsekään huijanneensa itseään ja sitä kautta meitä muita, mutta surullista se oli.
        Mutta se on taas eri tarina.
        Mutta haluan varoitella, asioiden selvittely on rankkaa ja tosiaan pornoaddiktion jälkeen joudut kohtaamaan itsesi ja ongelmasi.
        Toivon Sinulle voimia olla rohkeampi kuin minä koskaan!
        (Kauhea kirjoitusripuli, enkä ole edes ottanut mitään!)

        • Eipä mitään, tänne saa kyllä kirjoitusripuloida. Hitto, mikä sana. 🙂 Joka tapauksessa, tuo on kyllä itse kunkin hyvä tiedostaa, että se terapia ja omien ongelmien käsittely voi tosiaan olla melko raskasta. Pieniä väläyksiä siitä olen saanut kun on ollut joitain lyhyempiä hoitojaksoja esim. jonkun lääkärin tai psykologin kanssa. Tieto tästä on varmaan myös yksi syy, miksi itse en ole koskaan uskaltanut todella alkaa ongelmiani käsittelemään – ei ole ollut voimia kohdata kaikkea mahdollista mitä sieltä mielen syvyyksistä ja menneisyydestä voi vastaan tulla.

          Siitä syystä onkin lienee just tärkeää, että löytyää sellaisen terapeutin jonka kanssa myös aidosti synkkaa. Ettei tarvitsisi sielläkin sit pidätellä suojamuureja ja pysyä stoalaisena. Voi olla oma hommansa sekin. Eihän sitä välttämättä yhden tapaamisen perusteella osaa sanoa.

          En tiedä onko omassa suvussa tällaista käyttäytymistä, mutta melko huonosti kyllä tunnen sukuani.

  3. Kiitos kirjoituksistasi, ne ovat tsempanneet minua taas uuteen lakkoon. Olen nyt ollut 2 viikoa ”kuivilla”.

    Olen myös miettinyt miten minusta tuli pornoaddikti.

    Samaistuin tuohin mitä puhuit, että seksi oli kotonasi tabu ja häpeällinen asia. Tämänkin varmaankin yksi piirre, joka on myötävaikuttanut riippuvuuden kehittymiseen. Minulle ensimmäinen kerran seksivalistusta antoi naapurin parivuotta vanhempi poika, joka kertoi kavereineen sitoneensa tytön puuhun ja jokainen vuorollaan harrasti seksiä tuon tytön kanssa. Ei ollut seksivalistus ihan terveimmästä päästä.

    Loput seksivalistuksesta hoiti pornolehdet, joita toinen kaveri muutaman vuoden myöhemmin löysi jonkun hylätystä autosta.

    Meillä myös isäni, joka ei enää asunut kotona kuoli juopotellessaan kun olin 5v. ja joitain vuosia myöhemmin äidin uusi miesystävä, jonka luona paljon olimme, oman käden kautta. Äiti oli aina rakastava ja halasi paljon meitä lapsia,
    mutta varmasti nuo rankat kokemukset jättivät jälkensä äitiin ja sitä kautta meidän lasten tunne-elämään. Myös se että äiti oli yksinhuoltaja pitkään, kunnes sitten tapasi miehen, joka pysyi hengissä pidemmän aikaa. Ehkäpä tuo isähahmon puuttuminen myötävaikutti siihen että uppouduin toisen laiseen fantasia maailmaan.

    Jostain syystä kirjoituksesi kirvoitti minutkin avaamaan vähän sitä mikä mielestäni edesauttoi minulla riippuvuuden syntyä.

    Kiitos sinulle tästä terapeuttisesta blogistasi. Jos joskus mietit ettet saa mitään aikaan niin ehkä olet saanut enemmän kuin arvatkaan.

    • Ohhoh, melkoinen tausta sulla. Toisinaan nuo tuollaiset taustatekijät voivat tosiaan olla helpostikin tunnistettavia, toisinaan taas eivät.

      Joskus voi myös olla, että jokin tapahtuma tai trauma jota selvästi pitää oman käyttäytymisen vaikuttimena, ei olekaan ollut se varsinainen alkusyy, vaan että se onkin itseltä piilossa. Senkin vuoksi tuollainen ammattiapu ja terapia – jos siihen on mahdollisuus – voi monesti olla tarpeen. Ainakin näin maallikon aivoilla pohdittuna.

      Kiva jos koet, että blogista on ollut jonkinasteista apua. Menneisyyden pyöritteleminen ja eritoten niistä kirjoittaminen voi olla kyllä toimia joskus varsin terapeuttisena juttuna.

      Tsemppiä sulle uuteen lakkoon ja Hyvää Joulua myös.

  4. Moi Toni, mielenkiintoinen blogi sulla. Itsetutkiskelu on kiintoisaa.

    En kaikkia postauksia ole vielä lukenut, mutta kuinka tietoinen olet omista tavoitteistasi ja päämääristäsi? Millaista olisi elämäsi jos esimerkiksi raha ei olisi este eikä pornokaan olisi enää ongelma? Miltä se tuntuisi ja mitä silloin tekisit?

    Entä mistä päiväsi nyt koostuu? Mihin aikasi käytät? Harrastatko liikuntaa missä määrin?

    Yksi suositusvideo aiheeseen liittyen: https://youtu.be/FTjww638BM8

    • Moi!

      Huh, oh. Hyviä kysymyksiä. Mun päämääränä on ehkä sellainen tasapainoinen ja onnellinen elämä. Sellainen, jossa on sinut itsensä ja oman käyttäytymisensä kanssa. Toki tiedän, että ei se kenenkään elämä koko ajan ole ruusuilla tanssimista ja että niin ala- kuin ylämäet kuuluvat elämään, mutta jos tästä jatkuvasta ahdistuksesta, kausittaisista masennuksista ja toistuvista itsesyytöksistä ja itsensä vertailusta muihin pääsisi eroon, niin olishan se jotain. Ja että tietysti pääsisi tuosta pornosta eroon. Pysyvästi. Ettei se enään hallitsisi elämää. Tilalle toivottavasti terveitä, normaaleja ihmissuhteita.

      Toivon ja uskon, että elämä ilman pornoa on jotenkin täydempää ja merkityksellisempää. Että päivät kuluisivat johonkin hieman hyödyllisempään, johonkin aidosti nautinnolliseen asiaan. Vaikka hyvänen aika sen oikean seksin harrastamiseen. 🙂

      En oikein tiedä millaista olisi jos raha ei olisi este. Todennäköisesti tekisin enemmän teatteria ja matkustelisin. Kirjoittaisin. Pöytälaatikko eli koneen kovalevy on täynnä toteutumattomia proggiksia ja tarina-aihioita. Voi olla, että komiikan tekemiseenkin löytyisi uusi ilo, kun sitä ei tarvitsi tehdä rahan takia. Nyt on koko ajan hirveät paineet että onko keikkoja vai eikö ole..

      Hyvä kysymys mistä päiväni tällä hetkellä koostuvat. Aika pitkälle keikkailuista, kirjojen lukemisesta, elokuvien katselemisesta sekä tietysti tämän blogin kirjoittamisesta ja näihin kommentteihin vastaamisesta. Mikä on ollut todella mukava uusi lisä – tai melkeinpä sellainen sisältö – tähän elämään. On tullut otettua selvää itse ilmiöstä nimeltä pornoriippuvuus, ja on tosi mielenkiintoista miten monelta kantilta sitä voikin tarkastella.

      Liikuntaa olen pyrkinyt lisäämään, mutta se ei ole vielä löytänyt tietään pysyväksi osaksi arkea. No, uusi vuosi ja uudet kujeet ja päätökset ja niin edelleen… 😉

      Hoh, jopas taas sanainen arkku aukesi. Kiitti videvinkistä, täytyy tsekata!

  5. Mietinpä vain tuota aikaisempaa postausta. Se, että torjuit mielestäsi kauniin nuoren naisen, herättää muutaman kysymyksen:

    Miksi olet pornolakossa? Käsittääkseni osittain juuri nostaaksesi libidosi, yleisilmeesi sellaiselle tasolle, jotta naiset nimenomaan lähestyisivät, ja näkisivät viriilin, positiivisen, komean miehen, eivätkä sitä läpinäkyvää runkkariburgeria. Näin kävi, mutta torjuit. Työ ja uhrautuminen on kantanut hedelmää, mutta et sitten poiminut niitä. Valittelit ettei naiskontakteja ole ollut etkä ole saanut pillua miesmuistiin. Seuraavalla kerralla ota itseäsi niskasta kiinni ja jos ateria tuodaan tarjottimella nokkasi eteen, älä jumalauta epäröi. Varsinkin jossei ole edes pätevää syytä. Ja mikset myös itse yrittäisi ja tekisi alotteita, olethan sanavalmis mies. Hurja määrä potentiaalia on heitetty kankkulan kaivoon.

    Teksti tuli vähän negatiiviseen sävyyn vaikkei tarkoitus kuitenkaan ollut. Hyviä joulupyhiä sinne!

    • Moi!

      Olen pornolakossa, koska pornon katsominen on vuosia hallinnut haitallisesti elämääni ja haluan siitä eroon. Toivon, että siitä eroon pääseminen tuo mukanaan monia hyviä vaikutuksia joista nuo mainitsemasi ovat ehdottomasti siellä kärkipäässä. Niinpä, koska sain käytännössä huomata, että yhä vajaan kahdeksankymmenen pornottoman päivän jälkeen toimin naisten lähestyessä välttelemällä ja jäätymällä, päätin avata sen myös tänne blogiin.

      Juuri tuolla tavalla sitä itseään on sättinyt vuosikausia. ”Jumalauta älä epäröi! Mikä sinua vaivaa? Ensi kerran tartut siihen tilaisuuteen, etkä mumise jotain partaasi! Otat itseäs niskasta kiinni!” Monellakin tapaa, kerta toisensa jälkeen on aina pitänyt ”Ottaa itseään niskasta kiinni”. Ja tietysti nuo sättimiset ovat olleet vain portteja suurempaan: ”Sinusta ei ole mihinkään. Taas toimit noin. Koska opit? Et varmaan koskaan. Olet epäonnistunut kaikin tavoin. Sinusta ei ole mihinkään.”

      Luulen, että vuosikausia jatkuneista käyttäytymismalleista ja itsensä syyttelystä ei noin vain päästä eroon. Ulkopuolisesta se saattaa näyttää saamattomuudelta ja nössöilyltä ja ties vaikka miltä, mutta sellainen riittämättömyys ja epäusko itseensä saattaa teini-iästä näiden asioiden kanssa painineella olla jopa osa nykyistä identiteettiä. Se ei noin vain muutu. Eihän tuollaiseen toimintaan koskaan ole ollut mitään ”pätevää syytä.” Syy oli sama nyt kuin aina ennenkin: Se, että alkoi pelottamaan, että ei uskaltanut, että jostain alitajunnasta tuli viesti joka jostain syystä käski perääntymään.

      En tiedä, ehkä nämä ovat vain saamattoman miehen selityksiä. Ehkä tuollainen suoraan puhuminen on jotain mitä välissä kuitenkin tarvitsee. Sellaista pientä ravistelua. Herättelyä.

      Olen tässä tosin myös tajunnut, että tuo pornon jättäminen on vasta ensimmäinen askel. Niin kauan kun onkin ollut ahdistunut ja masentunut, niin voi olla, että kun tuosta pornosta on päässyt eroon niin siten se työ vasta alkaa. Juuri opettelu siihen miten siihen elämän reunaan tartutaan kiinni.

      Ja tiedän kyllä, että potentiaalia on heitetty viimeisen viidentoista vuoden aikana kaivoon sen verran, että kaivo lienee jo moneen kertaan täyttynyt.

      Mutta vaikka tuollainen epäröinti tapahtuikin, päätin, että sen vuoksi en tällä kertaa suostu masentumaan, ja itse asiassa oma olo tällä kertaa ei ollutkaan samanlainen kuin aiemmin. Se oli ehkä yksi sivujuonne joka jäi hieman vähemmälle huomiollle: Toisin kuin aiemmin, nyt en enää syytellyt itseäni, vaan tarkastelin tapahtunutta melko neutraalisti, jopa huvittuneena. Se on itselle jotain verrattain uutta. Avainsana tässäkin kai on se armollisuus. Samantapaista armollisuutta tunsin keväällä kun kerta toisensa jälkeen sorruin pornoon. Sama toiminee nyt kun pornosta pikkuhiljaa on oltu jo hyvä tovi erossa, tavallaan oikean elämän kohdalla. Askel kerrallaan, ja valoa kohti.

  6. Riippuu tietysti hakeeko kokemusta vai kumppania. Voi olla hyväkin selvitellä päätä tuon pornon kulutuksen jäljiltä. Veikkaanpa että tällä tiellä kun jatkat niin löytyy daami, jonka kanssa löytyy enemmän kuin yhden illan pano. Jos pystyy tutustumaan jonkun verran niin suorituspaineet laskee. Kun on katsellut ”täydellisiä” pornomalleja niin sillä naapurin Pirjolla saattaakin olla muutama näppy tai kilo jossain ja tuo pornolakko varmasti auttaa stondiksen kanssa. Jos pystyy vielä runkkausta vähentään eikä vetele puolikovana niin auttaa sitten kun se oikea nainen tulee kohdalle. Näin itse näen asian omasta kapeasta näkövinkkelistä.

    • Juu, noin se varmaan on, tai siis, yhdyn ajatuksiin. Yhdyn. Heh. Tuon ekan lauseen kohdalla niin… No, itse varmaan vähän molempia. Mutta kuten tossa taisin juuri Anonyymillekin kommentoida, niin askel kerrallaan. Hyviä vuodenvaihteita sinne!

  7. Elkää nyt herrajumala ottako meistä naisista noin kauheita paineita!
    Englannissa on jotenkin tuo ihmisiin tutustuminen tehty helpommaksi kun siellä voi DEITTAILLA useaa yhtä aikaa ja jatkaa tapailua jos kumpaakin kiinnostaa. Se on vähän kevyempi muoto kuin suomalaisten pateettinen ”ensimmäisiltä treffeiltä täydellistä seksiä, viikon päästä häät, kaksi lasta, omakotitalo ja koira” -systeemi. En tietenkään tarkoita että tarvitsee alkaa harrastaa yhden illan juttuja, voi vain suhtautua vähän kevyemmin tutustumiseen.
    Ja hei, teillä miehillä on myös oikeus kieltäytyä seksistä ja sanoa etten ole valmis vielä tämmöiseen menoon. Kukaan realistisessa maailmassa ei odota että ensimmäinen seksikerta kenenkään kanssa on täydellistä. Ihmistä pitää lukea myös seksuaalisesti, alueita ja haluja ja tutustua kehoon ja kehon maantieteeseen ja miten toisen kanssa synkkaa.
    Ihmisten on vaikeampi tutustua toisiinsa kuin koskaan, vaikka keinot on tehokkaimmat koko nettiajalta.. Kilpailuyhteiskunta tekee herkimmistä vain traumaattisia, ja vaatimukset ovat älyttömämmät kuin koskaan.
    Miksei sulla Toni ollut sitä tyttöystävää? Oliko paineet niin kovat että siitä on tullut helpompi tyydyttää itsensä pornon kanssa kun sekaantua outoihin sotkuisiin suhteisiin joissa voi vielä saada siipeensä.
    Minusta on ihan kohtuutonta ottaa tuollaista stressiä stondiksestakin: naisen pystyy tyydyttämään käsin, suulla, käyttäen kaikenlaisia välineitä ja on usein suositeltaavaakin jos nainen ei saa yhdynnässä orgasmia. Itse suosin kaikkien yhdistelmää! Eli taidot haltuun! Eikä se penis ole ollenkaan pakollinen. Sitäpaitsi se voi olla miehelle todella kiihottavaa saada nainen nauttimaan ja tyydytettyä muulla tavoin. Tämä tietysti saattaa jossain määrin mennä jopa rakastelun puolelle, mutta kenelle siitä ikinä on ollut mitään haittaa?

    Siinä sitä onkin pohtimista mikä ajaa meidät nykyään yksin netin pariin, todellisen elämän sijasta. Mikä se syö itsetunnon?

    • Viime aikojen postaukset ovat alkaneet herättää kommentoijissa aikamoisia tunteita. Tai no, lähinnä varmaan tuo päivän 78 postaus. Se on kyllä varsin ymmärrettävää, varsinkin jos esim. naisena on törmännyt tällaiseen saamattomuuteen miesten osalta, kuten esim. nimimerkki Hanskiebski oli. Toisaalta, jos esim. miehenä ei itse ei ole paininut masennuksen tai tällaisten itsetunto-ongelmien kanssa, voi kuvaamani kaltainen toiminta kyllä vaikuttaa vähintäänkin surkealta mahdollisuuksien hukkaan heittämiseltä, kuten luin hieman tuosta Anonyymin kommentista. Sitä voi olla myös ihan oikeasti hieman hankala käsittää tai uskoa, että pornoon voi todella jäädä koukkuun. Että siitä ei pääse eroon vaikka haluaisi, ja vaikka mielessä olisi pysyvä toive jostain oikeammasta tai aidosta.

      En usko, että osaan näitä kirjoituksiani paremmin enää selittämään mitkä kaikki syyt ja tekijät itsellä tähän asiaan vaikuttavat ja miksi esim. sitä tyttöystävää ei ole – muutamia satunnaisia tapailuja lukuunottamatta – ollut. Luulenpa, että minulla on tulossa jonkinlainen raja vastaan itseanalyysin kanssa. Nämä muutamat viime kommentit ovat olleet siinä ihan hyviä herättelijöitä. Huomaan välillä hieman turhautuvani, ja se on ehkä merkki siitä, että voi olla syytä pitää (siitä analyyssta siis) hieman taukoa. Pianhan tuo sadan päivän merkkipaalukin täyttyy.

      Silti täytyy todeta, että olen samaa mieltä, että liikoja paineita ei kyllä kannattaisi ottaa. Kysymys siitä mikä se syö sen itsetunnon onkin kyllä perhanan hyvä, ja tavallaan se on yksi niistä kysymyksistä joita tässä on omalla tavallaan yrittänyt selvitellä. Valmiiksi olemassa oleva pieni epävarmuus ja kokemattomuus, joka ajoi pornon pariin ja porno joka sitten vahvisti noita tunteita, ja otti otteeseensa… Vuosia ja vuosia kuluu ja tunteet ja epäusko omaan itseensä kasvavat. Jotenkin noin kai, lyhyesti sanottuna. Se on ehkä totta, että en välttämättä ole koskaan oppinut juurikaan käsittelemään menetystä tai menetyksen tunnetta näissä asioissa, niin se pelko siitä että saa siipeensä voi olla aika vahvana siellä taustalla.

      Mutta juu. Paineita luo tänä päivänä varmaan monet muutkin asiat kuin pelkkä porno – ihan tuo perus median luoma kuvasto ja varmaan myös kaikenlaisen muunkin mahdollisen kuvaston seksualisoituminen.

      Tuli mieleen, että se, ettei ota liikaa paineita on varmaan osaltaan myös sitä paljon puhuttua hetkessä elämistä. Että osaisi ottaa sen hetken sellaisena kuin se on. Osaisi katsoa avoimin silmin mitä on tulossa, eikä odottaisi liikoja. Kun ei ole sitä odotusten painolastia ja sumentavaa verhoa siinä edessä, niin voi varmaan helpommin nauttia siitä. Hetkestä ja siitä toisesta ihmisestä.

  8. Mä joskus blogisi alkumetreillä suosittelin sulle tunnelukko -teemaan tutustumista, enkä tiedä, tartuitko siihen silloin. Enkä väkisin tuputa nytkään, mutta itsetutkiskelussasi kuulostaisi olevan sellainen vaihe, johon tuo teema voisi mahdollisesti tuoda uutta näkökulmaa. 🙂 vink vink:

    http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

    Ajatuksena on, että jo pelkkä tiedostaminen korjaa ajatusmalleja.

    • Hei juu, muistan kyllä! Valitettavasti jäi tutustumatta. Monenlaista vinkkiä on tippunut tässä matkan varrella ja kaikkiin ei ole ehtinyt tarttua.

      Ja ei ole mitään väkisin tuputtamista, no worries. Jos on itse kokenut jonkun jutun toimivaksi ja auttavaksi, niin kyllähän siitä kannattaa pulista ja asiaa esille tuoda.

      Tsekkaan ton!

  9. Jos saa vielä udella, ihastutko usein naisiin, oletko koskaan ollut rakastunut? Mitäs silloin pornolle tapahtuu?
    Rakastuneenahan kaikki halut kohdistuvat rakastettuun ja libido nousee ja rakastella voi periaatteessa missä tahansa. (Tai ehkä puhun vain omasta puolestani! 😂)
    Tapaat varmaan keikkailusi puolesta paljon ihmisiä, eikö sytyttäviin naisiin törmää ja varmaan julkkiksena tarjouksia satelee?
    Et muuten koskaan puhu kiinnostuksestasi/suhteestasi naisiin? Onko sinulla naispuolisia kavereita?

    Milloin sinua on viimeksi pidetty hyvänä, halattu edes?
    Sekin voi tuntua joskus aika raskaalle jos on yksinäinen ja joutuu kaiken kestämään yksin. Ihminen on niin rakennettu että hänen tulee olla joko työyhteisössä tai kotona hyväksytty, jos ei, hajoaa..

    • Oh, ihastun kyllä. Ja lujaa. 🙂

      En tiedä olenko kuitenkaan koskaan ollut aidosti rakastunut. Tai siis, olen monta kertaa kyllä luullut olevani rakastunut, mutta ehkä ne ovat kuitenkin olleet vain sellaisia astetta isompia ihastuksia. Koska ne ovat olleet kuitenkin hyvin yksipuolisia. Meinaan, että en ole siis saanut vastakaikua niille. Ehkä siihen rakkauteen tarvitaan kuitenkin kaksi… ?

      Silloin kun on tapaillut jotakuta, on joskus alkuaikoina katsellut pornoa jopa enemmän! Sitä kun on ajatellut, että se jotenkin kasvattaisi haluja. Myöhemmin, kun on tullut enemmän tietoiseksi siitä, että se ehkä vaikuttaakin päinvastoin, on katselua yrittänyt tapailujen aikana – erilaisin menestyksin – sitten hieman rajoittaa.

      Suoraan sanottuna joskus jotakuta tapaillessa seksi on onnistunut, aina se ei ole, mutta koskaan siitä ei ole osannut sillä tavalla täysillä nauttia. Siitä on ottanut paineita ja sitä on tarkkaillut itseään. Mielikuvia on ehkä täynyt hakea jostain muualta sen sijaan, että keskittyisi aidosti siihen toiseen ihmiseen. Luulen, että pahasti pornoriippuvaisella se libidon nousu vaatii kyllä sen täysin pornosta vierottautumisen. (siihen jos vielä päälle jonkinlainen rakastuminen johon saa vastakaikuakin niin voi olla että aika vahvoilla ollaan 🙂 )

      Keikkailun puolesta varmaan törmäisinkin naisiin, jos antaisin sille mahdollisuuden. Tai siis, tämä oma esimerkki kertokoon, että se on niin paljon todellakin kiinni siitä miten itse asennoituu ja mitä itse haluaa. Luulen, että olen nimittäin aika lailla itse mielessäni torpannut mahdolliset mahdollisuuteni. Johon siis olen päättänyt tietysti tehdä nyt muutoksen jättämällä ensin tuon pornon. Minkäänlaiseksi varsinaiseksi julkkikseksi en nyt ihan ole itseäni koskaan mieltänyt. 🙂

      Kylläpäs venyy taas. Joo, onhan noita naispuolisia tuttuja ja kavereita ihan siinä missä miespuolisiakin. Hoh, luulin että olen puhunut kiinnostuksistani naisiin aika paljonkin. x)

      Enpä tiedä milloin on viimeksi pidetty hyvänä (hauskasti sanottu). Kotona halattiin isän kanssa kun veks lähdin ja kyllähän sitä silleen halailtua tulee kun tiettyjä tuttuja näkee. TEatteripiireissä ihan tuttua tuollainen koskettelu. Pitäisi kyllä halailla enemmänkin.

      Tuo yksinäisyys onkin jännä juttu. Jotkut ei koe itseään yksinäiseksi lainkaan vaikka fyysisesti yksin olisivatkin, toiset taas kokevat vaikka ympärillä olisi ihmisiä kuinka paljon.

  10. Hei Toni ja iso kiitos raastavan rehellisestä blogistasi. Olen ollut hiljainen lukijasi alusta asti ja vähän malttamattomana jo odotellutkin, milloin pääset pohdinnoissasi ytimeen eli juuri niihin riippuvuuden kehittymisen syihin. Mikä on se todellinen tarve mihin pornoa tarvitset, tai pikemminkin mikä on se haava minkä vuotamista yrität pornolla tukkia?

    Jäin kovasti pohtimaan tuota ongelmaperheen käsitettä. Suomessahan arkikielessä ongelmaperheeksi määritellään yleensä vain ne perheet, joissa viinaa vedetään ympäri vuorokauden kaksin käsin, kirves heiluu, lumihanki pölisee ja poliisi ja lastensuojelu korjaavat jäljet. Siinä jää näkemättä sellainen tosiasia, miten suunnattoman paljon tuhoa juuri tuo meille suomalaisille niin tuikitavallinen puhumattomuuden ja tietynlaisen tunnekylmyyden ja mitätöimisen kulttuuri aiheuttaa, kun sille altistuu lapsesta asti.

    Kun asioista ei puhuta, ei opita myöskään tunnistamaan omia tunteita ja sanoittamaan niitä. Ja jos osa tunteista, yleensä ne negatiiviset ovat kokonaan kiellettyjä eli lapsi ei saa turvallisesti opetella ilmaisemaan vihaansa ja muita ikäviä tunteita vaan ne tuomitaan ja mitätöidään, ollaankin jo tosi isossa kusessa. (Tukahdutettu viha kun kääntyy nappärästi joko itseinhoksi/itsetuhoksi tai sitten purkautuu jossain vaiheessa hallitsemattomasti muiden ihmisten päälle.) Lapsi oppii vanhempiensa reaktioista että hänessä on jotain väärää ja oppii samalla häpeämään itseään ja tunteitaan. (Sama pätee tietysti lapsen seksuaalisuuteen, jos vanhemmat tuovat selvästi ilmi että se inhottaa ja suututtaa heitä.) Ja juuri tuo lapsuudessa istutettu häpeäntunne, tunne omasta huonommuudesta on se, jota moni yrittää koko elämänsä ajan tukkia joko päihteillä, ruoalla, maanisella ostamisella, pornolla yms.

    Itselleni häpeä-aiheinen kirjallisuus on on ollut suuri apu oman itsetuntemuksen avartamiseen ja tarjonnut monia kipeitäkin oivalluksia. Suosittelen iltalukemiseksi esim. Ben Malisen teoksia Elämää kahlitseva häpeä sekä Häpeän monet kasvot.

    Toivotan sinulle valoisaa uutta vuotta!

    • Olet kyllä niin oikeassa, että ihan itkettää. Olen nähnyt tuon lapsuudessa tapahtuneen kehityskulun miehessäni, ystävissäni, ystävieni miehissä…

      Kiitos kirjoituksesta ja hyvää uutta vuotta Sinulle!

    • Joo, näköjään täytyy ensin hieman pyöritellä ja antaa aikaa, ennen kuin pääsee sinne ongelmien todellisille lähteille. Blogin alkuvaiheessa en ajatellut, että omassa historiassa olisi suuremmin mitään mikä voisi asiaan vaikuttaa, mutta nyt näiden parin viimeisen postauksen aikana olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää, että jos todella haluan ottaa otteen tästä kaikesta niin ehkä pelkän ongelmien etsimisen itse pornosta sijaan(tai lisäksi) on tutustuttava ja katsottava sinne itseensä.

      En tosin tiedä kuinka paljon olen valmis tai halukas siitä julkisesti jakamaan – tuo oman perheen mainintakin oli vähän siinä ja siinä – mutta jännän äärellä ollaan, jos näin voisi sanoa.

      Varsin hyvää pohdiskelua sulla. Noinhan se varmasti aika pitkälle on. En tiedä onko ongelma erityisen suuri juuri Suomessa, voi olla, mutta uskon, että siinäkin on pikku hiljaa tapahtumassa muutos parempaan. Olen jotenkin haistellut, että yhä enemmän puhumisen ja kannustamisen kulttuuri on ottamassa jalansijaa niin työ- kuin perhe-elämässäkin. En tiedä mistä tämä fiilis kumpuaa, ehkä sieltä kun omat ikätoverit on alkaneet saamaan lapsia ja on silloin tällöin saanut tarkkailla heitä sivusta. Jotenkin vallan eri meininki kuin sellainen perinteinen kuva suomalaisesta tuppisuisuudesta ja tunteiden panttaamisesta.

      Valoisaa vuotta sinnekin!

  11. Varsin tuntunkuuloinen lapsuus. Minulla oli periaatteessa ihan tavallinen perhe, ei mitään väkivaltaisuutta, alkoholia käyttivät kyllä molemmat vanhemmat, isä joi humalahakuisesti ehkä kerran viikossa, äiti useammin pieniä määriä. Juomiseen ei kuitenkaan liittynyt noita perinteisiä ”ajetaan perhe kirveen kanssa hankeen”. Vanhemmat erosivat vasta kun olin jo itsekin muuttamassa pois kotoa. Minkäänlaista hellyyttä tai läheisyyttä kotona ei kuitenkaan koskaan osoitettu, ei ollut tapana. Mistään asioista ei puhuttu, minua tai sisartani ei kannustettu missään tai koulumenestyksestä ei kehuttu. Ala-asteen ekoilla luokilla koitin saada apua jatkuvaan koulukiusaamiseen, no jotain yhteyttä kouluun ilmeisesti otettiinkin mutta ei se vaikuttanut kiusaamiseen, ja lopputulema oli, että minulle sanottiin että eihän se mitään haittaa jos sinua koulussa haukutaan, annat vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Noilla opeilla sitten mentiinkin se koko peruskoulu. Lapset olivat vain sellainen välttämätön paha, toki huolehdittiin että ruokaa ja vaatteita oli, jotain harrastuksiakin, mutta minkäänlaista välittämistä ei ollut. Joskus teini-iässä äitini kertoi minulle että minä olin vahinkolapsi. Mitähän tuostakin sitten olisi pitänyt ajatella? Asia oli vain ilmoitusluontoinen eikä siitä puhuttu sen enempää. Kuulin myös kun vanhempani riitelivät ja keskustelivat mahdollisesti avioerosta ja lasten ”jakamisesta”, että toinen ottaisi toisen ja toinen toisen, ja äiti kysyi isältäni että kumman hän haluaisi, ja hän halusi ennemmin sisareni kuin minut. No näin jälkikäteen ajateltuna toki sisareni oli paljon helpompi lapsi silloin, kun itse olin jo teini-ikäinen ehkä hieman hankala tapaus, ja siskoni oli useamman vuoden nuorempi, mutta eipä sitä tuolloin noin ajatellut, ajatteli vain että olen isänkin mielestä huonompi kuin sisareni.

    Masennuksestani en ole äidille tai sisarelleni kertonut, vaikka ehkä se hieman selittäisi heille tätä elämässäni epäonnistumista, kun opinnot ovat taas viivästyneet ja minkäänlaista työuraa ei ole takana ja tuskin edessäkään. Äiti tuskin uskoo koko masennukseen, pitää sitä varmaankin vain synonyymina laiskuudelle. Siskoni suhtautumisesta asiaan en ole ihan varma, hänkin kuten äitinikin on hoitoalalla, ja sen mitä hän on kertonut mm. työstään mielenterveyspuolella, ei taida pitää mielenterveysongelmia sairauksina ensinkään, vaan varmaan juurikin tuollaisena huomionhakuna. Jotenkin sitä sitten on ennemmin vain heille kertomatta mitään, epäilen että jos heiltä saan kovin negatiivista suhtautumista ja vähättelyä, en halua heidän kanssaan sen jälkeen olla enää missään tekemisissä. Mutta kun ei noita edes vähän läheisiä ihmisiä ole muutenkaan elämässäni mitenkään ylenmäärin, ei haluaisi luoda tilannetta, joka johtaisi välien katkeamiseen.

    Itse en koe itseäni yksinäiseksi, mutta ehkä minä olen. Useampi terapeuttikin on kysynyt että olenko yksinäinen, ja aina olen sanonut, että en ole. Mutta ehkä tämä on vain tottumusta/turtumista, että yksin olemisesta on vain tullut normi. No introverttihän minä olen, ja joskus harvoin, kun ihmisten seurassa tulee oltua, tuntuu se vievän ne vähäisetkin energiat ja väsyttävän pitkäksi aikaa, mutta ihan mukavaa vaihteluahan se pääosin on. Toisaalta minusta on vain positiivinen asia, etten koe mahdollisesta yksinäisyydestäni murhetta, kun on tässä noita stressinaiheita jo muutenkin yhden ihmisen tarpeiksi, jos tähän vielä alkaisi päälle surkuttelemaan sitä, että joutuu jatkuvasti olemaan yksin, kyllähän siihen hajoaisi pää lopullisesti. Toki sitä tiedostaa, että ei tämä ehkä ihan normaalia ole, että on yksin, ja tietysti ystävät jonkinlaista turvaverkkoa ympärille loisivat. Hyvä parisuhde olisi toki tervetullut, mutta sellaisen löytyminen enää tämän ikäisenä naisena (34v), kun noita ongelmiakin elämässä on, tuntuu kyllä melko mahdottomalta.

    • Voi vitsi. Kyllähän tuollainen varmaan jälkensä jättää. Vaikka kommentoinkin tuohon ylhäälle minnamanttarille, että puhumisen kulttuurissa voi olla meneillään muutos parempaan (tai että näin minusta ainakin itsestäni tuntuu) on tuollaisia kuvailemasi kaltaisia tarinoita ja perhehistorioita varmasti tässäkin maassa tuhoton määrä.

      Tällaiset asiat ovat kyllä omiaan painamaan mieltä maahan. Sitä voi helposti alkaa etsimään myös jotain syyllistä, mutta jos vain jotenkin onnistuu ajattelemaan, että omat vanhemmatkin ovat hekin olleet vain ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole tienneet mitä tekevät, tai joilla ei ole välttämättä ollut tarpeeksi työkaluja käsitellä kaikenlaisia perheeseen ja kasvatukseen liittyviä tunteita ja tilanteita, voisi se ehkä, ei välttämättä helpottaa, mutta ainakin auttaa jotenkin ymmärtämään toista ja niitä syitä, miksi on joutunut kokemaan mitä on.

      Koska nämä asiat sinua selvästi vaivaavat(ja miksipä eivät vaivaisi), niin – niin vaikeaa kuin se todellakin varmasti onkin – mitäs jos joskus ottaisit perheen ollessa koossa nämä asiat puheeksi? Tai jos ei ihan koko poppoota saa koolle, niin sitten vaikka yksitellen?

      Kun loppukesästä kävin itse kotona Kemijärvellä, olin päättänyt, että otan vanhempieni kanssa puheeksi niin nämä omat ongelmani, kuin myös joitain lapsuuteeni ja menneisyyteeni liittyviä juttuja jotka minua ovat jo vuosia vaivanneet. Jännitti niin perkeleesti, mutta keskusteluhetki oli yllättävän hyvä. Tai no, lähinnä he kuuntelivat ja minä puhuin. Sen jälkeen oli kuitenkin kevyt ja vapautunut olo. (tämä tapahtui Perussa kokemani ayahuasca-retriitin jälkeen, ja melko lailla sen rohkaisemana, ja ennen kuin oli mitään hajua, että alan kirjoittamaan tätä blogia tai puhumaan aiheesta julkisesti)

      Ja tuohon yksinoloonkinnhan voi ehkä jotenkin tottua. Että ei siis välttämättä enää tiedä tai muistakaan, kuinka hyvää toisten ihmisten seura tekee. Sitten toisaalta, mitä enemmän viettää aikaa yksin, sitä isommin voi myös alkaa ottamaan paineita siitä muiden seurassa olemisesta. Sitä saattaa tarkkailla koko ajan itseään ja olla jotenkin paineistetussa tilassa ja tokihan tuollainen voi energiaa viedä.

      Eniveis… Tämä saattaa nyt kuulostaa pelkältä jargonilta tai sanoilta, mutta vaikka kuinka tuntuisi, että elämä tai mahdollisuudet ovat menneet ohi, niin se ei kyllä pidä paikkaansa. Sanonta ”koskaan ei ole liian myöhäistä” kuulostaa kliseeltä, ja ehkä onkin, mutta hitto vie, se kyllä myös pitää paikkaansa. Moni pistää elämänsä uusiksi neli- viisi- tai jopa kuusikymppisenä. Jos haluaa muuttua, ei ole väliä kuinka vanha on, tai kuinka paljon ongelmia on ollut menneisyydessä. Olennaista on se, mitä kaikkea voikaan olla edessä (helpommin sanottu kuin tehty, teidän).

      Naisella voi toki olla omat paineensa mahdollisesta lasten saamisesta, mutta nykyään kaikki valmistumis- naimisiinmeno-, perheenperustamisiät ovat koko ajan kasvussa. Tai siis, että ihmiset tekevät niitä monista eri syistä yhä myöhempään.

      Joka tapauksessa, olet vasta 34 (ollaan samanikäisiä) ja uskon, että ainakin iän puolesta sulla on ihan tasan yhtä hyvät mahdollisuudet parisuhteeseen kuin muillakin.

      Kaikkea hyvää ja iloista uutta vuotta sinne sulle.

  12. Varsinkin toisella vanhemmistani oli vaikeuksia sietää ja ottaa vastaan mun surua tai vihaa. Vaikeat tunteet yritettiin ohittaa ja vähätellä pois, tai lapsen suuttumuksesta loukkaannuttiin myötätunnon sijasta, jolloin tunsin siitä häpeää. Tarkoitus ei ollut paha, vaan johtui vanhemman kyvyttömyydestä ja omista haudatuista tunteista joihin ei aikanaan myöskään vastattu aikuisella tavalla. Vähemmän herkkä lapsi olisi selvinnyt tuosta aika vähällä kun rakkautta kuitenkin oli. Sittemmin näistä on puhuttu ihan rakentavasti. Voi olla yleinen kuvio, kuinka monikohan tunnistaa tuosta itsensä?

    • Tuo on melko rakentava ja jotenkin ehkä myös eteenpäin vievä suhtautuminen, että osaa ajatella että esim. just jos suhteessa vanhempiin on jotain häikkää, osaa ajatella että ne ei oo kuitenkaan mitään pahoja ihmisiä tai yksioikoisesti syyllisiä(joita on aina niin kiva etsiä), vaan että hekin ovat ehkä olleet ihmisiä joilla ei just ole välttämättä ollut työkaluja käsitellä tiettyjä tunteita ja tilanteita. En muista oliko just tämän postauksen kommenttiketju, jossa pohdin samaa jo aiemmin.

      Helppoahan tuo ei ole, eikä aina tietysti mahdollistakaan, jos kokemukset ovat olleet niin negatiivisia tai rankkoja. Luulen, kyllä että moni tunnistaa jollain tasolla. Harvalla ne suhteet vanhempiin kai ihan täydelliset on. Aitoon rakkauteenkin kuulunee kuprut ja vaikeudet. 🙂 Hienoa, että olette pystyneet puhumaan asiasta!

  13. Tuhannen taalan kysymys johon itsekin on koittanut etsiä vastausta, ”Miksi minusta tuli seksiaddikti” En koskaan siihen löytänyt pätevää vastausta 🙂 Kai olisi sit voinut ruveta dokaamaan, pelaamaan, narkkaamaan jne. jostain syystä valikoitui tuo seksi.
    Siihen mihin omassa itsetutkiskelussa olen päätynyt on se että haava mitä olen addiktiolla yrittänyt tilkitä on loputtoman syvä hylkäämisen pelko, ja hylkäämiseen liittyvä kipu. Lähtöisin isän ja äidin erosta, isän hylkäämisestä ja kuoleman jättämästä kysymyksestä ”miksi” johon ei koskaan saa vastausta.

    Kaiken kaikkiaan sinulle kiitos tästä blokista, rohkea avautuminen ja ulostulo.
    Hyvää alkanutta vuotta !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *