Päivä 80: Riippuvuus on rakkaussuhde

Tasan vuosi sitten kirjoitin muistiin seuraavaa:

”Tiistai 15.12.2015, klo 11.40. Olen 33-vuotias pornoaddikti. Kirjoitan tätä sotkuisessa yksiössäni, jonne en kehtaisi päästää edes parasta ystävääni, ja päässäni leijuu kysymys: Miksi ihminen käyttäytyy tavalla, jonka tietää itselleen tuhoisaksi? Miksi ihminen tiedostettuaan tämän ei muuta käyttäytymistään, vaan jatkaa entiseen malliin? Miksi minä toimin näin, miksi niin monet muut toimivat näin? Miksi muutos on niin vaikeaa? Mitä minä pelkään?”

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, on tämä prosessi alkanut omalla kohdallani jo kauan ennen kuin aloitin tämän blogin. Tuokin merkintä loppuu varsin päättäväisiin ja uhmakkaisiin sanoihin, joiden mukaan päätän vihdoin lopettaa pornon katsomisen ja linjoille soittelemisen lopullisesti. Päätän jättää vanhat tavat taakseni ja alkaa vihdoinkin nauttimaan elämästä.

Tuolla kertaa taukoa kesti kokonaiset kaksi viikkoa.

Sattumalta sain juuri eilen sähköpostia eräältä pornoriippuvaiselta joka oli löytänyt blogini, ja joka halusi kertoa ongelmastaan. Jotain mitä hän kirjoitti sai minut tajuamaan mistä tuossa vuosi sitten esittämässäni kysymyksessä pelosta voisi ehkä olla kysymys.

Kuin vanha ystävä josta on vaikea luopua 

Kutsuttakoon kirjoittajaa vaikka nimimerkillä ”Jaakko”. Jaakko kertoo, että on jo ainakin viiden vuoden ajan tiedostanut, että pornon katselu on ollut hänelle päivittäistä toimintaa ja jonkinasteinen ongelma. Useampaan otteeseen hän on päättänyt lopettaa käytön, siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Tällä kertaa hän tuntuu olevan taukonsa kanssa tosissaan. Mieltä painaa kuitenkin huoli:

”Aloitin viimeisimmän lakkoni 6 päivää sitten. (–) Nyt ajatuksissa pyörii enimmäkseen, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että loppuelämäni aikana en saa ikinä sortua pornoon.”

Huoli on varsin aiheellinen, koska monelle se tarkoittaa juuri sitä, ja juuri se siinä myös pelottaa. Jos pornoa on tullut katsottua päivittäin jo vuosia, on siihen väistämättä muodostunut jonkinlainen suhde. Siitä on tullut osa arkea. Se on tavallaan kuin hyvä, turvallinen ystävä. Ehkä voisi puhua jopa jonkinlaisesta rakkaussuhteesta.

Voikin siis olla todella ahdistavaa ajatella tulevaisuutta ilman tätä läheiseksi, tutuksi ja rakkaaksi muodostunutta asiaa. Jos sen päättää jättää, mieleen voi nousta huoli siitä, että elämästä jää puuttumaan jotain, että jää jostain paitsi. Tunnistan tämän huolen itsestäni.

Viestin lopussa Jaakko kysyy: ”Olenko siis vähän kuin alkoholisti?” Vastaus tähänkin kysymykseen kuuluu: Kyllä, tavallaan olet. Tosin alkoholin tapauksessa asiaan voi liittyä vieläpä tietynlainen sosiaalisuus, tai oikeastaan sen katkeaminen –  ryyppykaverit, joille täytyy ehkä jättää hyvästit. Tämä voi tuoda mukaan aivan uuden pelon siitä, tuleeko ilman pärjäämään.

Joskus kirjoitin, että riippuvuudesta eroon pyristely voi olla väkivaltainen prosessi. Ehkä se on sitä juuri tämän vuoksi. On ravisteltava itsensä irti niin tutuksi ja turvalliseksi tulleista asioista. Riippuvuudesta on voinut muodostua osa addiktin identiteettiä ja omakuvaa, ja nyt sitä täytyykin lähteä jollain tavalla muuttamaan. On lähdettävä rikkomaan sitä, mikä on vuosien saatossa pikku hiljaa ja salakavalasti työn ja vaivan kautta rakentunut.

Pieni voitto kerrallaan

Jotta ei menisi liian lohduttomaksi, on muistettava, että on toki niitäkin, joille kohtuukäyttökin onnistuu, asiassa kuin asiassa. On kuitenkin myös hyvä tietää, että kun aivot kerran ovat tietynlaiselle toiminnalle ehdollistuneet, ja vaikka tästä toiminnasta olisikin päässyt eroon, on vaara sortua ja palata vanhoihin tapohin aina olemassa. Se voi olla vieläpä verrattain helppoa, varsinkin jos eteen sattuu odottamattomia vastoinkäymisiä. Esimerkiksi itse uskon, että minun on parempi pysyä pornosta kokonaan erossa.

Mitä voi siis tehdä? Mistä lähteä liikkeelle?

Koska monesti siihen mustaan pisteeseen, josta riippuvuutta lähdetään parantamaan on ajauduttu asteittain, pikku hiljaa ja askel kerrallaan, voi sama ajatus ehkä toimia myös toisin päin. Ei ehkä kannata yrittää ottaa liian suurta askelta kerrallaan.  Nimimerkki ”A” kirjoitti päivän 45 kohdalla:

”Oma olo kohenee huomattavasti jos jaksaa pitää huolta muuten turhilta tuntuvista rutiineista, avata verhot, pedata sängyn, pestä hampaat ennen ja jälkeen unten, ehkä tiskata ja vähän siivota kotona, tehdä itse safkat einesten oston sijaan. Minulle ainakin sen oman kodin, oman elämän sydämen, keskuskohdan, huolenpito on tuonut jonkinlaisen pehmeän lempeän pohjavireen omaa elämää ja ajatuksia kohtaan. Sen jälkeen onkin jo aktivoitunut jonkinlaiseen pienimuotoiseen toimeliaisuuteen arjessaan ja edessä on ollut suurempien, seuraavan tason haasteiden haltuunotto. Sellaiset asiat kuin kavereiden näkeminen, oman taiteellisen uran vaiheittainen edistäminen, kävelylle lähtö tuntuvat ainakin astetta helpommalta. Voi tehdä asioita joista tulee hyvä olo, ja antaa itselle lupa ansaita se hyvä olo sättimisen sijaan.”

Mielestäni tuo on todella hyvin kirjoitettu. Koska monesti tuollaiset pienetkin asiat saattavat masentuneella ja väsyneellä ihmisellä helposti jäädä, voi niiden suorittaminen olla todella tärkeää. Tuollaiset pienet teot voivat toimia “portteina” johonkin suurempaan. Ne voivat kasautua. Niistä voi muodostua eräänlainen arjen tukiranka, päivittäin suoritettava turvallinen rutiini, joiden kautta voi sitten vähä kerrallaan lähteä rakentamaan jotain uutta. Onkin tärkeää muistaa huomata ne ja olla niistä myös aidosti ylpeä.

Charles Duhigg puhuu kirjassaan Tapojen voima eräänlaisista arjen pienistä voitoista. Tämä on hyvä vertaus, koska voitoistahan ollaan monesti automaattisesti ylpeitä.

Lopuksi

Vaikka tulevaisuus ilman sitä ihanaa ja niin tutuksi tullutta asiaa(mikä ikinä se sitten onkaan) voi pelottaa, kannattaa muistaa, että elämä ilman riippuvuutta on takuuvarmasti monin kerroin parempaa ja palkitsevampaa.

Olen varma, että jos riippuvuuden kohteen on onnistunut jättämään taakseen, ja jos tilalle on vieläpä onnistunut saamaan jotain uutta ja merkityksellisempää tekemistä ja sisältöä, pystyy pahakin ex-riippuvainen ajan kanssa elämään täysin onnellista, iloista ja täysipainoista elämää ilman, että taaksejäänyttä addiktiota edes ajattelee.

Tietenkään minulla ei ole tästä (vielä) minkäänlaista omakohtaista kokemusta, mutta näin haluan uskoa. Ainakin monet rohkaisevat ex-riippuvaisten kokemukset kertovat tätä tarinaa.

Joten. Olkaamme armollisia itsellemme, uskokaamme itseemme ja ottakaamme sopivan pieni askel kerrallaan.

Ensi kertaan.

19 vastausta artikkeliin ”Päivä 80: Riippuvuus on rakkaussuhde

  1. On myös parisuhteita, joissa pysytään mitä erilaisimmista syistä. Kuitenkin ulkopuolisen silmin katsottuna ei ole kuin syitä lähteä, lähteä olemaan se ihminen, joka oikeasti on ja löytämään ne asiat, joista sisimmässään todella pitää. On liikaa parisuhteita, joista on tullut vuosien tai vuosikymmenien saatossa turvasatamia, jotka estää ihmisen todellisen elämisen. Lähteminen on silti äärimmäisen vaikeaa.

    Tällainen suhde ei ole rakkaussuhde eikä useinkaan edes kiintymyssuhde vaan riippuvuus. Suhdetta leimaa pelko. Yksinolo ilman tätä suhdetta tuntuu raskaammalta kuin jääminen, vaikka jääminen on tuskaa. Tuntematon tulevaisuus pelottaa; tuttuun ja turvalliseen on helppo nojautua. Lähteminen on liian suuri riski. Siispä pysytään mieluummin jumissa onnettomana.

    Olen lukenut joskus jostain tarinan miehestä, joka oli vuosikymmeniä vankilassa. Eräänä päivänä hän kokeili tyrmänsä ovea ja huomasi sen olevan lukitsematon. Opetus lienee siinä, että usein olemme turhaa kahleissa. Meidän ei tarvitse kuin rohkaistua ja astua maailmaan. Tarinan mies oli niin tottunut vankilan tapoihin ja olosuhteisiin, että muunlainen elämä ei tullut mieleenkään.

    Porno on ollut aina jollain tavoin osa sinun normaalia elämää.Ymmärrän hyvin, että siitä luopuminen tuntuu siltä, kuin elämästäsi jäisi jotain olennaista pois. Elämäsi ilman pornoa onkin uusi elämä, jossa entinen elämä loppuu.

    • Hyvin kirjoitettu ja hyvä huomio kyllä. Ehkäpä tuo oma suhde pornoonkin on kuitenkin ollut enemmän juuri tuollainen kuvailemasi kaltainen onneton kiintymyssuhde kuin mikään rakkausjuttu kuitenkaan.

      Ja noin sitä ehkä kannattaa ajatella: Vanha elämä – tai ainakin elämänvaihe – jää taakse ja uusi on edessä. Sopivasti tämän oman alkutavoitteen eli sadan päivän myötä myös vuosi vaihtuu.

      Kiitti tästä!

  2. Pakko kysyä että nyt kun olet runkannut ilman pornoa jo yli 80 päivää niin miten se on sujunut? Kestääkö sulla kauan laueta? Itse katson pornoa aina silloin kun masturboin. Se jotenkin kuuluu siihen hommaan 😀 En voisi kuvitella runkkaamista ilman pornoa.

    • Jos on aina masturboinut pornoa katsoen, voi pornon lopettamisen myötä seurata aika outoja tuntemuksia. Sellaista haluttomuutta ja yksinkertaisesti sitä, että ei seiso vaikka kuinka yrittäisi. Monet ovat moisesta raportoineet ja sama kävi itselläkin noin parin viikon jälkeen. En tiedä onko tuolle mitään hyvää suomenkielistä termiä, mutta englanniksi kutsuvat sitä flatlineksi. 🙂

      Riippuen ihmisestä ja siitä, kauan pornoa on katsellut ja kuinka nuoresta saakka, voi tuollaista velttoutta kestää parista päivästä johonkin pariin kuukauteenkin. Itsellä se tuntuu menneen tavallaan jo ohi.

      Suosittelen kokeilemaan pornotaukoa, jos se hiemankaan itseäsi häiritsee. Jos ei, niin eihän siinä mitään. 🙂

  3. Miten olisi tämän koitoksen jälkeen toiset sata päivää ilman masturbointia pornolakon lisäksi?

    • Hmm… Tiedäpä tuosta. Olen sitä yrittänyt hieman vähentää, ja sillä linjalla ajattelin kyllä ehdottomasti jatkaakin. Ajanee ottamaan ehkä sitä kontaktia paremmin siihen vastakkaiseenkin sukupuoleen.

      Yhä kuitenkin tuollainen sadan päivän täysi pidättyväisyys ja ehdottomuus tuolla saralla kuulostaa varsin radikaalilta ja… ei ehkä niin tarpeelliselta. Vaikkakin kyllähän siitäkin on monet kertoneet varsin positiivisia kokemuksia. Energisyys, itseluottamus ym. on kasvaneet.

      Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan

      • Toivottavasti blogi saa jatkoa! Minäkin jälleen päätän ryhtyä pornolakkoon. Ajoittaisia lipsumisia on tullut taas ja vaikka ajattelisikin että ei liian isoa palaa saisi haukata kerralla niin sen varjolla saattaa sortua pornoon. Totaalilakko lienee taas paikallaan.

        • Kyllä kirjoittaminen varmaan jossain muodossa jatkuu, ehkä sellainen postaus / viikko voi olla tuleva tahti tuon sadan päivän jälkeen. Tai no, katsotaan nyt.

          Juu, ala vaan rohkeasti alusta. Kuten todettu, lipsumisia tulee ja ne kuuluvat asiaan. Uskon, että mitä pidempään ja enemmän lakkoilua harrastaa, sitä helpommaksi se käy ja sitä ”voimakkaammaksi” sitä tulee. Näin tuntuu, että on käynyt ainakin itselläni.

          • Näin se on kunhan vain jaksaa aina aloittaa alusta. Siihenkin joskus turtuu kun ei vain onnistu ja lakkoilu lakkaa. Lakkoilua on mulla ollut jo teini- iässä, tosin syyt silloin liittyivät pornon katselun ja masturboimiseen liittyvään syyllisyyden tunteeseen. Onko muuten semmoisia syyllisyyden tuntoja ollut sinulla tai muilla lukijoilla? (Siis jos joku muu tämän nyt sattuu lukemaan)? Meillä koulussa alkoi seksivalistus jo kolmosluokalla ja niissä terveydenhoitajan jakamissa lehtisissä kerrottiin mitä on itsetyydytys, silloin vasta tajusi mitä on tullut tehtyä jo viisivuotiaasta asti. Oikeastaan en nyt muista oliko se seksivalistus suunnattu juuri meidän ikäluokalle vai saimmeko vain jostain käsiimme isompien oppilaiden materiaalia. Joissakin hengellisissä piireissä opetettiin että pornon katseleminen ja masturbointi on syntiä, niin varmaan sieltä ne syyllisyyden tunteet kumpuaa. Ajanmyötä sen syyllisyyden tunteen on saanut kuoletettua mutta tilalle on tullut jo ah niin tutuksi tullut itseinho. Nyt taisi tulla vähän sekava kommentti kun puhelimella kirjoitin…

          • Wau. Meillä ei kyllä vielä kolmoslukalla taidettu noista jutuista puhua.

            Itselläni ei ehkä myöskään ole mitään varsinaisia syyllisyydentuntoja tähän asiaan liittynyt. Tai ehkä joskus, kun on ajatellut, että on tuhlannut liikaa aikaa pornoon kun olisi voinut tehdä muuta. En kyllä tiedä onko se edes syyllisyyttä. Ehkä ei.

            Lukioaikana olin töissä leipomossa ja monesti kun sunnuntaisin olin siellä yksin, niin katsoin työpaikan koneelta pornoa vaikka tiesin, ettei olisi ehkä saanut. Silloin kyllä koin pientä syyllisyyttä, mutta sekin liittyi tavallaan siihen että tein jotain luvatta, ei suoraan itse pornoon.

            On varmaan niin, että syyllisyyttä potee helpommin, jos ajattelee että porno itsessään on moraalisesti väärin. Kuten ehkä uskonnollisissa piireissä helpommin ajatellaan. Voin kuvitella, että se tuo vielä oman lisän ja painolastin asian kanssa painimiseen.

            Hyvä jos et enää niin ajattele(puhun nyt syyllisyydestä, en uskosta), ja turhaan kyllä sitä itseinhoakin tunnet.

            Vaikka nimittäin siltä voisikin joskus tuntua, niin tiedä, että et ole yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan. Kaikilla meillä on omat ongelmansa ja sinulla, kuten niin monella muullakin, se sattuu olemaan porno. Olet ehkä jäänyt siihen koukkuun, mutta olet kuitenkin jo sen verran pitkällä, että olet tunnistanut asian ja vieläpä yrittänyt tehdä sille jotain.

            Joten, jos lipsumisia tulee, ole itsellesi armollinen, ja kun siltä tuntuu, aloita alusta. Se voi tuntua rankalta ja väsyttävältä, mutta uskon, että palkinto – mahdollinen elämä ilman pornoa – on sen arvoista.

          • Niin, ja jos tosiaan moisia tuntemuksia tai pornon ongelmakäyttöä on jatkunut jo todella pitkään, niin rohkaisen puhumaan asiasta jollekin ammattilaiselle. Tsekkaa millaisia mielenterveyspalveluita esim. kunnallasi on tarjota ja mieti, löytyisikö niistä jokin sopiva kanava tai taho jota lähestyä. Jos moinen tuntuu siis itsestäsi oikealta ja hyvältä jutulta.

  4. Hei!
    Minulla ei ole muita riippuvuuksia kuin kynsien pureskelu ja kahvinjuonti, joten suo anteeksi jos kommenttini ja kysymykseni antavat tietämättömän kuvan (koska olen sitä).
    Onko mitään tilastoa onko pornoriippuvaisia naisia minkä verran, vai onko tämä enemmistössä miesten ongelma?
    Miksi naisten kanssa ei seiso? Onko seksin harrastaminen todella ehdollistunut vain pornoon? (Tämä on minulle melko käsittämätöntä..) vai johtuuko se todellisuuden erilaisuudesta? Onko todellisuuden naiset pettymys, he eivät välttämättä ole vastaavia muokattuja seksikoneita ja yhtä helposti saatavilla ja käytettävissä. Miten paljon tätä varjostaa sosiaaliset ongelmat?

    Onko seksiriippuvaisille/pornoriippuvaisille mitään tukea tarjolla? Nuo luultavasti on kaksi aivan eri asiaa. Pitääkö käydä yhtäaikaa seksiterapeutilla että psykoterapeutilla?
    Ei pornoriippuvaisten AA:ta?

    • Hi there Lieutenant!

      Elä anteeksi pyytele, noi on hyviä kysymyksiä. Luulen, että valtaosa pornoriippuvaisista on miehiä siitä yksinkertaisesta syystä, että miehet katsovat enemmän pornoa. Se näkyy tämänkin blogin kommenteissa ja avautumisissa. Vaikka joukkoon on mahtunut muutama nainenkin, on selvästi suurin osa oman tarinansa kertojista ollut nimenomaan miehiä.

      Luulo, että naiset eivät lainkaan katsoisi pornoa on kuitenkin väärä. Nettipornojätti Pornhubin tilastojen mukaan 25% suomalaisnaisista katsoi pornoa vuonna 2014. Tiedä sitten kuinka luotettavia nuo tuollaiset tilastot ovat.

      Varmaankaan mitään virallista tutkimusta siitä, kuinka moni ylipäänsä(mies tai nainen) kokee itsensä pornoriippuvaiseksi ei ole vielä tehty, koska ongelma aletaan vasta tiedostaa. Nettiriippuvuutta voi olla myös hankala itse tunnistaa tai myöntää, vaikka se olisi pahakin ongelma.

      Sitten tuo, että oikean naisen kanssa ei seiso kuulostaa todellakin käsittämättömältä, mutta pahimmillaan jatkuva pornon käyttö voi ihann oikeasti johtaa siihen. Kyse ei ehkä ole niinkään siitä, että kumppani olisi pettymys, vaan enemmänkin siitä, että sen kiihottumisen kokemuksen on tottunut nimenomaan ssaamaan sitä pornoa katsomalla.

      Jos olen oikein ymmärtänyt, tekonsa tässä asiassa on eritoten aivojen välittäjäaineella nimeltä dopamiini. Jatkuvalla pornon käytöllä olemme ehdollistaneet aivomme saamaan dopamiinipiikin aina kun katsomme pornoa, ja mitä enemmän tätä toimintoa olemme toistaneet, sitä enemmän aivojemme kytkökset yhdistävät pornon katsomisen kiihottumisen kokemukseen. Meillä viittaan nyt tietysti pornoriippuvisiin. Kun sitten harrastaakin ihan oikeaa kahdenkeskistä seksiä, voi se tuntua vieraalta. Kiihottumisen kokemus loistaa poissaolollaan. Näin on käynyt itsellekin, ja tilanne on ollut ihan käsittämätön. Ajatus on ollut vaan, että ”Miksei mulla seiso?” Menee yrittämiseksi ja suorittamiseksi ja sehän ei tietenkään asiaa auta.

      Näin ei ole tietenkään kaikilla, ja pornosta johtuvia erektio-ongelmia voi ilmetä vaikka ei paha addikti olisikaan. Toki tekonsa on myös ns. luontaisella jännityksellä, paineella tai eritoten stressillä, jota ainakin pahasti pornoriippuvaiset voivat monesti kokea. Eli tavallaan mukana voi olla myös niitä ns. sosiaalisiakin ongelmia.

      (Huom. En tietenkään ole mikään asiantuntija, joten muistutan taas, että jos joku asiasta enemmän tietävä huomaa virheitä niin pyydän korjaamaan.)

      Okei, vastaukset tuppaa välissä vähän venymään. Mutta lopuksi, seksi- ja pornoriippuvaisille on kyllä tukea tarjolla. Kahdella eri terapeutilla tuskin kannattaa kuitenkaan käydä. Ymmärtääkseni on psykologeja ja psykoterapeutteja jotka ovat erikoistuneet käsittelemään seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia, ja monestihan tällaiset ongelmat heijastelevat myös helposti muuhun elämään, jote tällainen terapia voi tosiaan olla varsin hyvä vaihtoehto. Toki on sitten ihan puhtaasti sellaisia seksuaalineuvojia tai seksuaaliterapeuttejakin, jotka (jälleen ymmärtääkseni) keskittyvät enemmän sen seksuaalisuuden ja mahdollisten seksongelmien ympärille.

      Ja kyllä, on olemassa myös seksiriippuvaisten AA-ryhmä. Kyseessä on vertaistukiryhmä joka taitaa kokoontua ainakin Tampereella ja Helsingissä. En ole itse toimintaan tutustunut, mutta tässä linkki heidän sivuilleen:

      http://seksiriippuvuus.fi/

    • Niin, ja vielä sellaista, että pornoriippuvuushan on monelle naiselle ongelma myös sen kautta, että kumppani on pornoriippuvainen. Muutama nainen on kommentoinut blogiin ja kertonut kuinka ahdistavaa ja itsetuntoa raastavaa on, kun mies saa seksuaalisen nautintonsa ruutua tuijottamalla.

      Ja vielä tuohon heittoosi, että seksi- ja pornoaddiktio olisivat eri asia, niin ei ehkä välttämättä. Tai siis, ainakin ne ovat sukua keskenään siinä mielessä, että molemmissa seksuaalinen käyttäytyminen ei jossain muodossa ole enää hallinnassa.

      Jeps. Mukavaa joulunodotusta sulle!

  5. Hei,

    Olen seurannut blogiasi pidemmän aikaa, ja nyt voisin viimein kommentoida jotain. Ensinnäkin Toni blogisi on inspiroiva! Nostan hattua rohkeudesta alkaa toimia riippuvuudesta toipumisen eteen, ja toiseksi arvostan mielettömästi että olet laittanut itsesi likoon ja tuonut pornoriippuvuuden julkiseen keskusteluun. Toivon myös sinulle voimia, armollisuutta itseäsi kohtaan ja selvänäköisyyttä jotta oppisit tunnistamaan omat sudenkuoppasi ja itsepetoksen monet muodot, joka tuntuvat vaanivan jokaista meistä, riippuvuuden lajista riippumatta. Muista oma ihmisarvosi joka tilanteessa, älä sido sitä mihinkään suorituksiin. Keskity positiiviseen kehitykseen pitkällä aikavälillä ja muista mitä kaikkea hyvää onkaan matkalla jo tapahtunut. Riippuvuuden salamyhkäisyyden vastakohta on tavallaan myös avoimuus. Riippuvainenhan käpertyy itseensä, pois ulkopuolella olevasta, passivoituu ja monesti myös syrjäytyy. Vaikka kaikkien kohdalla ei ole toimivaa tuoda riippuvuusongelmiaan täysin avoimesti julki, on avoimuuden lisäämisellä yleensä positiivisia vaikutuksia. Avoimuuden vaikutuksia voisitkin kokemuksestasi käsin joskus käsitellä tässä blogissa, en muista oletko postannut aiheesta?

    Vaikka sinä olet tässä samalla väistämättä tuonut itsesi ja sanoisinko sielusi muiden kommentoitavaksi, en halua lähteä sinun henkilökohtaista historiaasi lähteä väärällä tavalla tässä sörkkimään, vaan pysyä omakohtaisessa ja toisaalta isommassa kuvassa, eli riippuvuuden mörököllissä itsessään, ja toipumisessa. Koen vahvasti olevani samassa veneessä. Oma riippuvuuteni on enemmän seksiriippuvuutta yleisesti, porno on ollut sivuroolissa, mutta mukana sekin on roikkunut. Itse olen saanut kiksit enemmän muista toiminnoista. Lyhyesti: irtosuhteet, seurustelusuhteet jotka koostuvat lopulta pelkästä fyysisestä kanssakäymisestä, seksi näkyvällä paikalla, joskus myös itsensäpaljastelu, tirkistely. (kääk!) Sekä flirttailu, joka ei tässä listassa toki pahalta kuulosta, mutta on usein johtanut minut väärille poluille. Kaikkia näitä satunnaisesti mutta kehämäisesti toistuen, tilaisuus on yleensä tehnyt varkaan. Mieli on mennyt jostain yksinkertaisesta ”triggeristä” kuin automaatiotilaan. Usein mielessä pyörinyt riippuvuuskäytös ei ole edes toteutunut, vaan jäänyt fantasiaksi. Ja vaikeimpana ja pitkäaikaisina ongelmana minulla on ollut menneiden irtosuhteiden pyörittely ja fantasiamaailmaan pakeneminen ja masturbointi. Pään sisällä siis. Pornoa siihen ei ole paljon tarvittu. Se maailma josta pois pysyäkseni teen edelleen työtä. Kehitystä tapahtuu. Minua motivoi suuresti myös ajoittainen visio siitä että se mitä olen käynyt läpi voi toipumisen myötä muuttua pääomaksi joka voi auttaa monia kanssakulkijoita. Hiukan olen saanutkin jo muitakin auttaa. Myös muutamien ihmissuhteiden parantuminen toipumisen myötä on ollut huikean hienoa. Lisäksi haave, tasapainoisesta luottamuksellisesta rakkaudellisesta ja kypsästä parisuhteesta, on innostava näky. Päivä päivältä olen siihenkin valmiimpi.

    Olennaista omassa riippuvuudessani on ollut että ”teon” mahdollisuus on vienyt energiaa, jota olisi voinut käyttää ns. normaalielämään. Ja lisäksi teon tai sen yrityksen jälkeen on seurannut itsesyytös, ahdistus ja kokonainen kierre vaikeita tunteita kuten pelko siitä että kukaan ei koskaan ikinä pidä minusta saati rakasta minua jos he saavat tietää millainen todella olen. Avainsana on ainakin omalla kohdalla ollut juuri tunne. Olen kokenut että vaikeita tunteita paetakseni olenkin teini-ikäisenä, koko häiriökäyttäytymisen kehittänyt. On vaatinut minulta todella paljon, hyväksyä jokin vaikea tunnetila, ilman että sitä pitäisi jollain toiminnalla karistaa. Olla vain ja huomata ettei tunne tapa, ja ettei minun tarvitse keksiä tunteelle merkityksiä, vaan ottaa se vain vastaan. Antaa sille sen vaatima tila, provosoitumatta liiaksi. Välillä käytin tunteen karistamiseen urheilua, välillä ylensyöntiä, yleensä valitettavasti riippuvuuskäytöstä. Riippuvuus ehti ohjata elämääni vaihtelevasti arviolta ainakin 12 vuotta, ehkä enemmän. Vaati aikamoisia pohjakosketuksia, että kykenin sitä edes havaitsemaan, näkemään ja myöntämään. Se jos mikä tuntuu itsestäkin oudolta. Ihmismieli kykenee uskomattamiin defensseihin. Joku on kuvaillut että tuntui kuin hölmöimmät teot teki melkein kuin joku muu. Ei minä itse. Löydettyäni vertaistukea, kesti edelleen myöntää asioiden vakavuus. Itsesyytöstä ja häpeää minulla oli tiettyinä hetkinä paljon enemmän kuin tarpeeksi, mutta se mitä tarvittiin oli nähdäkseni ongelman myöntäminen järjen ja tunteen tasolla, ja sekin oli omalla kohdallani prosessi. Nyt on monta vuotta on mennyt vähillä vahingoilla. (Toisaalta tämä on joskus aiheuttanut välttelemästä tutustumista johonkin naiseen, jotten vain ajautuisi vääränlaiseen suhteeseen ja sotkisi jonkun kuvioita. Olisi kivempi jos ei tarvisi vältellä ketään). Sain asiantuntevaa apua, ja ihmisiä joille uskalsin raottaa huippuunsa hiottua kulissia ja puhua ongelmistani niiden oikeilla nimillä. Olen siis päässyt useimmista käytännön teoista, koska olen saanut apua toisilta, myötäeläviltä ihmisiltä, ja kuten itse uskon olen saanut apua myös Jumalalta.

    Nykyään toipumisessani keskityn sitäkin enemmän mielessä tapahtuviin asioihin, ja pyrin olemaan hyvin ratkaisukeskeinen. Mietin päivittäin mitkä asiat edesauttavat elämääni ”raittiina” ja mitkä eivät. Myös lapsuuden, menneiden toimintatapojen ja menneiden ihmissuhteiden kaivelusta on ollut apua, mutta vielä tärkeimmäksi koen tämän hetken. Olen taipuvainen yleistämään asiat ja miettimään paljon laajempia moraalikysymyksiä. Sinänsä hyvä, mutta tässä on minulle piillyt yksi ansa. Se on siirtänyt joskus fokusta pois omasta tilasta, toipumisesta ja sitä tukevista ratkaisuista. Kun tietää esimerkiksi että kaverille soittaminen voi pitää huonona päivänä raiteilla (tai hengissä!), on parempi soittaa kaverille kuin keskittyä filosofoimaan pornoteollisuuden vaikutuksiin yhteiskunnassa. (tuokin on tärkeää, en väheksy sitä että tuot blogissasi myös yhteiskunnallisia asioita esiin!)

    Olen matkalla tavannut riippuvaisia jotka tuomitsevat ja syyttävät itseään joka lauseessa. He miettivät miten väärin väärin väärin sekin ja sekin oli ja miten paskoja he ovat. Olen myös tavannut riippuvaisia jotka välttelevät myöntämästä totuutta sairaudestaan ja käytöksestään viimeiseen asti, he hokevat miten ihan ok ja perussettiä sekin ja sekin oli, ja hyvät bileet ja pojat on poikia tms. Olen itsekin kuulunut kai eri vaiheissani kumpaankin ryhmään. Punainen lanka on se että puu on tunnettava hedelmistään ja oman käytöksen toimivuus, kestävyys ja seuraukset omassa ja läheisten elämässä ovat melko hyvä mittari sille missä mennään. Yleensä mätiä hedelmiä elämässään alkaa nähdä vähän kerrallaan. Lienee hyvä, sillä monen kohdalla koko tunkion pölläyttäminen olohuoneeseen kerralla olisi liian iso pala. Läheisten tuskaa, ei riippuvuuden kuristuksesta ole helppo huomata, sillä riippuvuus on itsekeskeistä elämää. Usein vasta kun alkaa vähän pääsemään irti, tai tulee jollain tavalla seinä vastaan, ja on pakko tehdä jotain, alkaa nähdä esimerkiksi puolison kärsimyksen.

    Sananen itse päivityksesi aiheestakin. Olen myös sitä mieltä että riippuvuus todella on jonkinlainen suhde ja tunneside. Ehkä riippuvuus monesti juuri kehittyykin korvaamaan ihmissuhteita ja muita tunnetarpeita. Vanha viisaus on että AA-kerhot ovat täynnä ihmisiä jotka vain eivät juo. Juomattomuus ei kuitenkaan ole alkoholistillekaan riittävä tavoite, vaan osuvampi tavoite olisi hyvä elämä. Pätee aika hyvin porno- ja seksiriippuvuuteenkin, että riippuvuuden, häpeän, eristäytymisen ja häiriökäyttäytymisen tilalle syntyneeseen tyhjiöön on syytä alkaa ottamaan parempia, mielekästä elämää tukevia rakennuspalikoita. Aluksi siihen tilalle saattaa tulla muunlaista ylilyöntiä ja sekoilua, mutta uskon että kun vain pysyy valitsemallaan tiellä, niin kasvun myötä elämä ja oma mieli alkaa kyllä täyttyä mielekkäämmistä, kestävämmistä ja tyydyttävämmistä asioista. Asioista joista riippuvuuden suossa ryvettynyt, jos kuka, uskaltaa ja ymmärtää olla kiitollinen ja iloinen!

    • Vau. Puhut paljon ja asiaa. Kiitos tästä.

      On totta, että ällainen asian täysin julki tuominen ei varmasti ole kaikille se oikea ratkaisu (eikä välttämättä edes suositeltava), mutta tuollainen yleinen avoimuuden, puhumisen ja keskustelun lisääminen ovat varmasti hyvästä itse kullekin. Vaikkakin oli melko äärimmäinen ja radikaali veto, niin itselle tämä tuntui sellaiselta tarpeelliselta askeleelta tämän oman ongelman haltuunoton kanssa.

      Seksiriippuvuudesta lienee monenlaisia muotoja(joista pornoriippuvuus ehkä yksi?), ja tuon kuvailemasi käyttäytymisen perusteella sopinet melko helposti määritelmään. Aloin itse juuri lukemaan sellaista Paula Hallin kirjoittamaa kirjaa kuin Understanding and Treating Sex Addictions, ja tulipa heti mieleeni, että jos ei ole jo ennestään tuttu, suosittelen lämpimästi. (Vaikka toki tunnut olevan omassa prosessisasi jo melko pitkällä, mikä on tietysti hienoa.)

      Tunnistan muuten itsestäni viime kesältä tuon ”teon mahdollisuuden” pyörittelemisen ja sillä fantasioimisen ja myös sen, kuinka paljon se voi energiaa viedä. Itsellä nuo ajatukset liittyivät lähinnä maksullisiin naisiin menemisellä silloin kun olin pornotauolla.

      Tätä kommenttia lukiessani tuli muuten itselleni jälleen kerran se fiilis, että ehkä sellainen tulevana keväänä aloitettava ja kerran viikossa tapahtuva psykoterapia voisi todellain olla poikaa ja tarpeen. En tiedä mistä se ajatus tuli, ehkä tuosta vahvasta itseanalyysistä mikä tuosta huokui. Oletko muuten itse käynyt terapiassa ja/tai mahdollisesti joissain vertaistukiryhmissä?

      Yhdyn tuohon lopun heittoosi. Ainakaan itselleni ei se pelkkä pornottomuus riitä, vaan tilalle kaipaa juurikin sitä onnellista, tasapainoista ja tervettä elämää ja ennen kaikkea tervetta suhtautumista omaan itseen ja omaan seksuaalisuuteen. Itse asiassa olen huomannut, että se pornon pois jättäminen onkin vasta se ensimmäinen(vaikkakaan ei helppo) askel. Sitten koittaa se toinen vaihe, eli sen merkityksellisen sisällön löytäminen elämään.

      Jep. Hyvää joulunodotusta ja valoisaa kevättä sinne sulle.

  6. Tosiaan aika pitkästi tuli kirjoitettua. Kirjoittaminen avaa kyllä asioita itsellekin hyvin, pitäisi tehdä sitä enemmän. Kiitos sinulle kirjasuosituksesta. Netistä ymmärsin että kirjailija olisi peräti seksi- ja pornoriippuvuuksiin jo pidempään erikoistunut terapeutti, joten siltä pohjalta vaikuttaa kiinnostavalta. Terapiasta puheen ollen, siitä on monelle ollut suurta hyötyä riippuvuuksien hoidossa, mutta on myös niitä jotka eivät kokeneet saavansa siitä kovin paljoa irti. Itse kävin pidempään ja opin siinä ennen kaikkea itsehavainnointia, keinoja tunnistaa ja kohdata terveemmin isompia tunteita, kuten vihaa. Myös omien perhesuhteiden yms. siitä oli suurta apua. Terapiassa opin kysymään hyviä kysymyksiä itseltäni, ja se on ehdottomasti vaikeuttanut sokeana olemista omalle käytökselle, joka aikanaan oli minulle tuikitavallista. Kaikkia terapian hyötyjä en luultavasti osaa eritellä, kun en ole elänyt terapiatonta vaihtoehtoista todellisuutta. Yksi plussa minulle on kiinnostuminen psykologiasta muutenkin, joka paitsi sivistää, auttaa myös lähestymään omaa ongelmaa eri kulmista ja hyödyntämään tutkittua tietoa ja laajempaa kokemuspohjaa. Terapeutin valinta on tosi tärkeää. Pitää synkata.

    Jos terapian hyötyä jakaa mielipiteitä, niin tuntumani on että vertaistuesta on jokaiselle addiktion kanssa kamppailevalle apua, jo senkin takia että addiktio on tod.näk. rajannut sosiaaliset ympyrät pieneksi. Suomessa on myös vahva ja järjetön itsepärjäämisen kulttuuri, joten moni saattaa yrittää näissäkin ongelmissa turhaan yksin rämpiä liian pitkään. Itselläni on vertaistukea riippuvuuksista toipuvien ystävien kautta, juuri tällä hetkellä en missään vakituisessa ryhmässä käy, mutta suosittelen kyllä vaikka monille se voi häpeän vuoksi olla vaikea askel. Taitaa olla niin että useimmiten addiktiota raahaava ihmispolo, kantaa mukanaan myös ehkä jo lapsena muotoutunutta epätervettä identiteetin määrittävää häpeää. Ajattelen itse niin että tuo ylimääräinen häpeän tunne on jopa se energia joka pitää ihmistä riippuvuuskäytöksen viheliäässä loopissa. You made a mistake, but you are not a mistake sanovat amerikkalaiset ja osuvat naulan kantaan.

    Hyvää Joulun odotusta sinulle myös!

    • Juu, totta. Pitäs uskaltaa puhua enemmän, mutta just toi häpeä – ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat – on monesti liian vahva. Tuohan on kyllä hyvä lause. 🙂

  7. Joo. Puhuminen auttaa monella tapaa. Mun kokemus on se että heti kun on jostain tietystä asiasta (tietty käytös tai esim tietyt itselle vaikeat tilanteet) ystävälle avautunut, niin se asia on alkanut helpottua. Voisi liittyä siihen että puhuminen ja se että toinen kuuntelee, poistaa sitä häpeää niin tehokkaasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *