Päivä 70: Mitään ei ole pakko tehdä

Takana on intensiivinen viikonloppu Oulussa. Kuusi keikkaa, jotka sisälsivät niin haasteita(känniset pikkujouluseurueet),  onnistumisia(hetkessä syntynyt dialogi norjalaisen yrityspomon kanssa) kuin mahdottomia olosuhteitakin(keikka aivan liian vilkkaan ja äänekkään baaritiskin edessä). Osasta selvittiin kunnialla, osasta ei. Pääosin sentään nauru raikui.

Kun saavuin eilen illalla kämpille, alkoi kuitenkin varoittamatta ahdistaa. Olin taas kotona, pienessä, tutussa luukussa. Yksinäisyys iski ja veti maahan, varoittamatta ja koko voimallaan. Sulkeuduin peiton alle. Aamulla ei tehnyt mieli nousta ylös, mutta pakkohan se oli. Nyt istun bussissa ja tällä kertaa kokka on kohti Lietoa. Mieleen hiipii jälleen huoli: Ostavatko paikalliset yrittäjät juttuni?

Olen tehnyt komiikkaa kymmenen vuotta, ja vaikka viime aikoina olenkin ehkä vihdoin saanut alalla jonkinlaista pientä jalansijaa, tuntuu että tekeminen on muuttunut vain raskaammaksi ja raskaammaksi. Mietin tässä taannoin, mitä nämä vuodet ovat minulle tuoneet? Epävarmat työt ja tulot, epäsäännöllisen elämänrytmin, suunnattoman jännityksen ja stressin siitä, miten keikat menevät sekä suhteettoman suuren itsensä ruoskimisen silloin, kun ne eivät hyvin mene. Yhä vahvemmaksi on tullut eräänlainen oivallus, jonka tuossa jokin aika sitten koin: Ehkä stand up ei sittenkään ole minun juttuni.

Kun tekee jotain täydellä sydämellä 

Istahdin taannoin tihkusateisessa Kotkassa yksinäiselle puistonpenkille ja aloin pohtimaan mitä minä tältä elämältäni oikeastaan haluan. Asiat olivat yllättävän konkreettisia: rutiinia ja säännöllisyyttä, ympärilleni innostavia ihmisiä. Yhteisöä, jonka kanssa kokea ja luoda jotain uutta. Tajusin, että kaipaan teatteria.

Aloin muistelemaan proggiksia, joita olen ohjannut. Sitä minkälaisella innolla ja draivilla niihin tuli paneuduttua, sitä kuinka aiheen ympärillä halusi viettää kaiken liikenevän ajan. Millanen nautinto se olikaan, kun yhdessä työryhmän kanssa löysimme jonkin näyttämöllisen ratkaisun: Tietysti, näinhän tämä täytyy tehdä! Ja entäs näytteleminen sitten? Se, kun sai eläytyä rooliin, heittäytyä oikein kunnolla. Elää, tuntea ja reagoida, etsiä jotain uutta. Kun ei tarvinnut olla lavallakaan yksin.

Samalla uskalsin myös vihdoin kysyä itseltäni kysymyksen, jota olen ehkä jo tovin vältellyt. ”Olenko minä koskaan tehnyt komiikkaa samanlaisella sydämellä, innolla ja intohimolla kuin teatteria?” Tiesin sen heti. En ole.

Toki löytämisen iloa saa osakseen myös stand upissa, mutta jos rehellisiä ollaan, on stand upin tekeminen aina ollut minulle enemmän tai vähemmän jonkinlaista suorittamista. Hitto, minunhan pitäisi olla innoissani kun pääsen keikalle. Nyt minusta tuntuu yhä useammin siltä, että minun täytyy lähteä, joskus jopa raahautua. Ehkä joskus oli toisin, mutta jossain vaiheessa innostus ja ilo hiipuivat. Tilalle tulivat kateus, katkeruus ja mustasukkaisuus.

Ne mustimmat tunteet

Vuosia koin tekeväni hyviä keikkoja ja kehittyväni koomikkona, mutta se ei tuntunut riittävän. Yleisö nauroi, mutta päättävät tahot eivät. Nuoret, uudet tekijät hurahtivat heittämällä ohi. Toki  moneen otteeseen luulin itsestäni yksinkertaisesti liikoja – nousevan koomikon helmasynti – mutta kun ensin kannustat ja annat vinkkejä innokkaalle tulokkaalle, ja toivotat hänelle menestystä valitsemalleen uralle, ja sitten parin vuoden kuluttua näet hänet esiintymässä klubeilla ja festareilla, jonne sinulla itselläsi ei vieläkään ole mitään asiaa, syö se uskoa omaan tekemiseen. Vihakin voi olla hyvä voimavara, mutta kateus ja katkeruus eivät koskaan. Ne ovat tunteista mustimpia. Ne tappavat luovuuden.

Toisaalta kysehän on lienee pohjimmiltaan siitä miten elämään ja työhönsä asennoituu. Kaikkia, jotka ovat esimerkiksi tällä alalla pärjänneet ja menestyneet yhdistää yksi tekijä: He ovat tehneet töitä, töitä ja vielä kerran töitä. Vastoinkäymisten edessä he eivät ole lannistuneet, he ovat jatkaneet. Toki he ovat olleet myös hauskoja ja saaneet yleisön nauramaan, mutta he ovat rakastaneet sitä mitä tekevät. Ennen kaikkea, he eivät ole jääneet vatvomaan sitä miten muilla menee, vaan keskittyneet omiin keikkoihinsa. Omia saavutuksiaan ja omaa elämäänsä on usein varsin turhaa ja typerää verrata muiden vastaaviin (kuten tuli tuossa päivän 64 postauksen yhteydessä pyöriteltyä).

Helpommin kuitenkin  sanottu kuin tehty. Stand up on yksilölaji ja vaikka yleisilmapiiri alalla onkin varsin kannustava, on kilpailu kovaa, ja kovenee koko ajan. Näin jälkikäteen huomaan, että olen itse monesti luovuttanut monessakin asiassa liian helpolla.

Jatkuvalla pornon käytöllä on ollut toki tässäkin asiassa varmasti tekonsa. Pornokoukusta johtuva henkinen ja taloudellinen ahdinko yhdistettynä siihen, että aina ei liiemmin kokenut saavan arvostusta työstään, olivat yhdessä omiaan lyömään herkän miehen maahan. Jatkuva yksinolo ja itsensä sättiminen tulivat tavaksi jo varhain, ja monesti mustasukkaiseen raivoon itsensä boostaaminen oli helpompaa kuin itseään niskasta kiinni ottaminen. Aina ei jaksanut lähteä treeniklubille juttujaan hiomaan tai taitojaan esittämään, saati  koomikkojen illanviettoon naamaansa näyttämään. Ei ollut energiaa tai halua seurustella. Mieluummin katseli ruutua ja runkkasi.

Tämä kaikki lienee johtanut siihen, että nyt kun vihdoin menestystä on hieman tullut, kun vihdoin olen sitä jalkaa sinne oven väliin saanut, en edelleenkään usko olevani hyvä. Mikään ei riitä. Syytän itseäni epäonnistumisista enemmän kuin koskaan ja vertaan itseäni yhä muihin. Odotan itseltäni liikoja, jopa mahdottomia.

Kohtuuttoman suuret odotukset sekä voileipä, joka ei hurraa 

Viime keväänä saivat kiertuekollegani Matti ja Heikki sekä tuottajamme Sanna usampaankin kertaan pyöritellä päätään kun minä varsin kelpo keikan jälkeen astelin loppuunmyydyn konserttisalin lavalta takahuoneeseen maani myyneenä. Elin unelmaani, mutta en osannut nauttia siitä. Viime torstaina Nelosen stand up -ohjelmassa nähty keikka oli mielestäni aivan hirveä. Vanhoja, laiskoja, ei-oivaltavia juttuja ja suunnaton määrä turhaa kiroilua. Aivan kuin se olisi ollut keikka viiden vuoden takaa.

Älkää käsittäkö väärin. Onnistuneet keikat ovat upeita. Kun tuhat- sata- tai vaikka vain kymmenpäinenkin yleisö taputtaa, hurraa, osoittaa sinulle suosiotaan ja nauraa kuorossa ääneen jutuillesi, sitä tuntee olevansa melkoinen kuningas. Olet illan tähti, ihailua herättävä esiintyvä taiteilija, stara joka häikäisee karismallaan, esiintymisellään, nopeilla hoksottimillaan ja oivalluksillaan. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka auttavat jaksamaan – joiden vuoksi monesti tuntuu, että tätä hommaa tekee. Saa tuottaa iloa ja naurua muiden elämään ja – mitäs sitä turhaan kieltämään – tuntea olevansa haluttu, pidetty ja arvostettu.

Intensiivisen keikkareissun jälkeen voi kuitenkin olla melkoinen shokki saapua kotiin. Heität repun eteiseen, riisut takkisi, teet voileivän ja istut sohvalle. Tajuat, että kukaan ei hurraa eikä kukaan taputa, koska ketään ei ole paikalla. Et ole tähti. Olet yksinäinen mies, jolla ei ole luottotietoja, vakituista työtä, tyttöystävää, ja tuskin tulevaa uraakaan(äin sitä ainakin yhtäkkiä itselleen uskottelee). Väliäkö sillä että yleisö nauroi? Ei se minusta hyvää tee. Vaikka keikan päättyessä mieleen juolahtaisi sata kehua ja tuhat positiivista adjektiivia, voi nukahtaessa ajatuksissa ollakin pelkkä musta itseinho.

Vapauttava tunne 

Mutta. Muutoksen tuulista olen puhunut aiemminkin. Vaikka edellä kuvatun kaltaiset tunteet ovatkin nyt väistyneet jonkinlaisen hyväksymisen ja ehkä sen hetkittäisen ilonkin tieltä, voisi silti olla aika katsoa mitä kaikkea muuta maailmalla on minulle tarjota. Sellainen harhaluulo, että kun komiikan tekemiseen – tai mihin tahansa muuhun – on tähän saakka niin ja niin paljon aikaa ja energiaa tuhlannut, että sen tekemistä ei yksinkertaisesti voi lopettaa, on todellakin pelkkä harhaluulo.

Sellainen pieni miinushan tässä tietysti on, että en taida oikein osata mitään muuta. No, paitsi sitä teatteria. Päätinkin, että sitä on jälleen elämässäni vuonna 2017 . Enemmän tai vähemmän, muodossa tai toisessa.

Hätiköityjä päätöksiä ei kuitenkaan kannata tehdä. Toisaalta minä voisin aivan hyvin perua kaikki kevään keikkani ja pitää taukoa jos siltä tuntuu – sehän on minun valintani. Toisaalta – ja nyt seuraa tärkeä oivallus – jos minä päätän jatkaa ja puolestaan tehdä sovitut keikkani –  se on myös minun valintani.  Loppujen lopuksihan mitään ei ole pakko tehdä.

Ehkä tuon ajatuksen sisäistäminen voisi tehdä elämästä ja siihen liittyvistä pyristelystä ja tavoitteluista asteen verran siedettävämpää. Jos se kaikki mitä teen ovat omia valintojani, eikö näistä valinnoista kannattaisi silloin myös nauttia?

Pakotonta alkanutta viikkoa kaikille.

14 vastausta artikkeliin ”Päivä 70: Mitään ei ole pakko tehdä

  1. Tuo hyvän vuorovaikutuksen jälkeinen ankea kotiinpaluu yksinäiseen kotiin on niiiin tuttu tunne.

    Hienoa, että jollakin lailla palaat teatterin maailmaan ensi vuonna! On tärkeää pyrkiä olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleen.

    Olen joskus (aika montakin kertaa) miettinyt sitä, että onnekkaita ovat he, joilla on elämässään ihminen, joka jaksaa valaa uskoa ja luottamusta. Joskus aina tipahtaa johonkin kuoppaan eikä jaksa tsempata itseään. Jostakin syystä muita ihmisiä on paljon helpompi tsempata kuin itseään.

    • Se on kyllä totta. Tuo muiden tsemppaamisen helppous verrattuna itsensä tsemppaamiseen siis. Se voi joskus olla jollain tapaa terapeuttistakin. Ainakin tämän blogin aikana sitä on tullut tehtyä, varmasti enemmän kuin koskaan. Tiedä sitten onko niistä iloa, mutta ainakin itsestä tuntuu kivalta kannustella. 🙂

  2. Lähdin mukaan tähän haasteeseen ja olin yli 50 päivää ilman pornoa. Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja retkahdin uudelleen. Siihen vaikutti se että tyttö johon olin ihastunut ei osoittanutkaan vastakaikua vaikka kaikki merkit viittasivat siiihen. Keskusteltuani ystävieni kanssa kaikki olivat sitä mieltä että meillä on selkeesti säpinää keskenään. Noh toisin kuitenkin kävi, kuten arvata saaattaa. Turhaannuin tästä niin ja ajattelin ensiksi että kaikki on ihan sama. Olin nähnyt tyttöä päivittäin yhteisen työharjoittelun kautta ja olin vetävinäni tulkintaa että meille voisi kehkeytyä jotain juttua. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi että tämä kyseinen tyttö seurustelee ja tämä oli todellinen yllätys ottaen huomioon hänen käytöksensä ja tunsin oloni ”huijatuksi” . Päädyin sitten katsomaan pornoa lohdutukseksi… Katsoin ihan vaan yhtä vanhaa lemppari pornovideota… Noh kaikkihan tietää miten tässä kävi. Nyt olen katsonut päivittäin pornoa. Olen tottakai helvetin pettynyt kaikkeen tähän ja en oikein tiedä mitä sanoa…

    Halusin vaan tuoda tämänkin puolen esiin että haasteesta selviäminen ei ole itsestäänselvyys. Minulla ei mielenlujuus siihen riittänyt enkä rehellisesti sanottuna tiedä milloin yritän taas uudelleen 🙁 Mutta ta

    • Moi!

      Ikävä kuulla. Mutta et kuule usko, kuinka tutulta tuo kuulostaakaan! Seuraa aika pitkä vastaus.

      Ensinnäkin, jos yrittää olla erossa pornosta ja vastaan tulee (ehkä odottamattomiakin)vastoinkäymisiä, voivat nämä vastoinkäymiset toimia helposti eräänlaisina laukaisevina tekijöinä. Sitä tulee helposti sorruttua, palattua pornon ääreen. Kuten itsekin kirjoitit sieltä hakee lohtua. Pakoa arjesta, pettymyksistä ja ahdistuksesta, sellaista hetken helpotusta. Näin on käynyt minulla ja näin on käynyt monella muullakin. Nyt näin kävi sinulla.

      On myös normaalia, että kun noin pitkään on onnistunut olemaan erossa, voi sortumisen jälkeen kokea melkoista pettymystä. Sellaiset ajatukset kuin ”Eikö tehdyllä työn määrällä ollutkaan mitään väliä?” tai ”Ei minusta varmaan ole tähän, minä olen toivoton tapaus” valtaavat helposti mielen. Ne eivät kuitenkaan ole totta. Tauolla ON ollut väliä ja sinusta ON siihen.

      Tällaiset jutut ovat nimittäin pitkiä prosesseja ja niihin kuuluu monesti takapakkeja jotka voivat tulla puskistakin. Sinulle tapahtui nyt yksi sellainen. Vaikka se ei olekaan helppoa, on silti tärkeää ajatella, että näin sen sinun kohdalla ehkä kuuluikin mennä. Jokaisen matka on omanlaisensa, ja sinulla siihen kuului ratkeaminen päivän 50 kohdalla. Sitä paitsi jos pystyit olemaan kertaheitolla tuon ajan erossa, on se jo melkoinen saavutus!

      Itse tein töitä koko kevään ollen erossa pornosta aina viikon, kaksi tai kolme kerrallaan aina kuitenkin uudestaan sortuen. En kuitenkaan lannistunut, vaan olin armollinen itselleni (tässä auttoivat toki käynnit psykologilla ja sieltä saamani feedbackit, sekä se, että olin yksinkertaisesti päättänyt tehdä asian kanssa töitä). Tällaisen pohjatyön ansiosta onnistuin loppujen lopuksi olemaan erossa pornosta kesän/loppukesän aikana kokonaiset 76 päivää!

      Kunnes, yllätys, sorruin. Tästä seurasikin sitten kahden viikon kuoppa jonka aikana – kuten sinä nyt – palasin pornon ääreen aina uudelleen ja uudelleen. Kuopan pohjalla maatessani ehdin jälleen kerran ajatella, että olen parantumaton. Hain lohtua myös päihteistä. Kämppä alkoi muistuttamaan kaatopaikkaa. Makasin sängyssä joko pornoa tai elokuvia katsellen ja miettien miten helvetissä tässä taas kävi näin. Kunnes tajusin, että tämä ei saa olla tässä. Että tehty työ ei saa mennä hukkaan. Tuossa kuopassa sitten päätin, että kerron tästä kaikille. Aloin kirjoittamaan tätä blogia.

      Tuo sinun kohtaamasi epäonninen ihastuminen ei ole mikään pikkujuttu, varsinkaan juuri tällaisen prosessin aikana. Kun on ihastunut johonkin eikä saa tunteisiinsa vastakaikua, vetää se mielen maahan ihan eri lailla kuin jokin muu vastoinkäyminen. Juuri se seksuaalinen täyttymättömyys voi ajaa takaisin tämän toisen (vääristyneen) seksuaalisen toiminnon pariin.

      Joten. Vaikka kuinka paskalta tuntuu, et ole totaalisesti ja lopullisesti epäonnistunut. Voi tuntua raskaalta aloittaa homma alusta, mutta anna itsellesi aikaa, ja kokeile. Voit nyt helpottaa uutta alkua olemalla ensin pari päivää erossa, ja sitten taas pari päivää, mutta kun sinulla on tarpeeksi voimaa, aloita uusi pidempi lakko. Ota ensitavoitteeksesi vaikka tuo 50 päivää. Jos pystyit siihen aiemmin, pystyt siihen kyllä uudestaankin! Matkalla kohti elämää ilman pornoa voi toisille toimia tällainen asteittain irrottautuminen. (Yksi mahdollinen apukeino voi muuten olla, että ostaa seinäkalenterin, ja vetää ruksin aina pornottoman päivän kohdalle. Sitten vain pitää huolen siitä, että ruksien rivi ei katkea.)

      Joo. Vielä yksi käytännön vinkki. Toimii kenelle toimii. Seuraavan kerran kun tekee mieli katsoa pornoa, tiedosta se hetki. Vaikka kuinka tuntuisi vaikealta, tee jotain näistä: a) Runkkaa ilman, että katsot pornoa, b) Lähde kävelylle, lenkille tai harrastamaan jotain liikuntaa, d) Molemmat. Myös ihmisten ja ystävien seura tekee monesti hyvää, joten jos vaan liikuntaa voi harrastaa jonkun kanssa, niin vielä parempi.

      Tsemiä ja voimia! Jos siltä tuntuu, täällä saa jakaa fiiliksiä lisääkin. Tekee hyvää saada kuulla myös noista todellisista vastoinkäymisistä, vaikka niitä ei tietysti kenellekään toivokaan. Tulee todeksi se, että tämä ei ole välttämättä kovin helppoa kerrasta poikki touhua.

  3. Moi

    Ensin täytyy todeta, että mun lakko on toiminu aivan täydellisesti. Mulle oli jotenki pysäyttävää se, että tajus ongelman. Se oli jotenki niin selkeä mulle jot tästä kaikki onki kiinni. Ei edes tee mieli kattoa pornoa enää. Mutta runkkauksesta en oo luopunu, tosin seki vähentyny paljon. Seisokit on palannu onneksi. Mutta tää koko lakko on tosi iso kokonaisuus ainaki mulle. Emmä tiedä ymmärräkkö mitä koitan sanoa, mutta mä oon uusi ihminen ny. Mä oon ymmärtäny jotta muille voi valehdella kaikesta, mutta itelle sitä ei voi tehdä. Oon peilin kans ottanu yhteen aika lailla. Mutta pointti on se, että kun itteä kattoo peiliin, esittää kysymyksen, ja vastaa siihen rehellisesti. Ei tarvi ikinä arpoa, eikä varmistaa selustaa. Itseluottamus on se, mitä mä oon saanu. Kun mä oon itelle rehellinen, ja toimin sen mukaan, niin se on muitten ongelma tykkääkö ne vai ei. Mä en ollu niin kova kun sä, että olisin julkisesti alannu. Mutta mulle on riittäny tämä tietoisuus, minkä sä oot tuonu esille. Sun ansiosta mä oon yksinkertaisesti tuhonnu pornon mun aivoista. Sen mä tiedän, että se riski ei poistu ikinä, se on aivoissa aina valmiina kytkeytymään päälle. Mutta tällä hetkellä se on hapettomassa tilassa. Työtähän tämä vaatii jatkuvasti, mutta mulla on toiminu tämä kerrasta poikki systeemi. Ja nytte ainaki tuntuu ettei tuosta runkkauksesta ny haittaa oo. Tsemppiä sulle ja kaikille muille kanssalakkolaisille.

    • Tosi hienoa kuulla. Tässä onkin kaksi hyvin erilaista tarinaa ja kokemusta peräkkäin mikä kertoo just siitä, että jokainen prosessi ja matka on ihan omanlaisensa, kuten tuossa GettingRidOfPorn:llekin kommentoin.

      On hyvä kuitenkin tiedostaa just tuo, että se vaara sortua on aina olemassa. Että työtä homma tulee vaatimaan varmasti tulevaisuudessakin. Uskon kuitenkin, että ajan kanssa sekin helpottaa. Toisin sanoen loppuelämää tuskin tarvitsee viettää koko ajan kärvistellen ja päiviä laskien.

      Hyvä jos blogista on ollut apua, mutta täytyy muistaa että sinä itse sen työn olet tehnyt. Ei se tee siitä yhtään vähemmän kovaa tai isoa juttua että et oo julkisesti asiasta puhunut. Itsensä rehellinen kohtaaminen voi olla pelottava juttu ja siihen ei moni pysty. Juurikin itseluottamusta ja varsinkin itsetuntemusta tällaiset jutut kyllä todellakin – onnistuessaan – lisäävät.

      Hyvää loppuvuotta sinne sulle!

  4. Toivottavasti se uusi asunto edes hieman piristäisi, vaikka ei ehkä tuohon yksinäisyyden kokemiseen kuitenkaan auta? Johtuuko se yksinäisyyden tunne siitä tyttöystävän puuttumisesta, vai etkö vain ehdi tavata ystäviäsi riittävän usein? Joskus aiemminhan taisit miettiä jotain vapaaehtoistyötä ihmisten parissa vähän helpottamaan tuota yksinäisyyttä. Sinkkujakin on niin erilaisia, tai siis tässä asiassa varmaan kahdenlaisia, niitä jotka kokevat yksinäisyyden tai juurikin sen parisuhteen puuttumisen suurena taakkana, ja sitten niitä joita se kotona yksin oleminen ei juurikaan haittaa, tai jotka iloitsevat siitä kun voivat sinkkuna ollessaan viettää enemmän aikaa ystäviensä kanssa, silloin kun itse haluavat.

    Itse olen ollut jo pitkään sinkkuna, eikä ystäviäkään juurikaan ole, olen ollut nyt jonkin aikaa sairaslomalla ja ihmisiä tapaan lähinnä yhden harrastuksen kautta kerran pari viikossa. Muun ajan olen yksin, mitä nyt netissä juttelen joidenkin tuttavien kanssa. En silti koe oloani mitenkään hirvittävän yksinäiseksi, toki varmasti lemmikkini auttavat tuossa asiassa, kun en oikeasti ole kotonakaan yksin, ja koirat ovat aina varmasti ovella vastassa iloisina, kun tulen kotiin. Tuo on toki tuttua että nimenomaan sängyssä maatessa nukahtamista odottaessa tulee usein mietittyä omaa tilannettaan ja tulevaisuuden toivottomuuttakin, onneksi aamulla ei voi jäädä sänkyyn vain makaamaan vaan koirat pakottavat ylös ja ulos.

    Komiikan teko on varmasti teatterin yhteisöllisyyteen ja ryhmätyöskentelyyn verrattuna yksinäistä työtä, toivotaan että teatterihommia löytyisi ensivuodeksi! Oikeastihan sinulla on asiat nyt ihan hyvin, pornolakko on pitänyt ja pääsit velkajärjestelyyn, ja töitäkin on, vaikkakin epäsäännöllisesti ja epävarmasti, mutta kuitenkin, se on jo paljon enemmän kuin monilla suomalaisilla, vaikka eihän toki verrata itseämme muihin. Varmasti se tyttöystäväkin vielä löytyy, monet, minä mukaanlukien, olen ihmetellyt miten kaltaisellasi komealla, mukavalla ja älykkäällä miehellä ei ole enempää vientiä ollut. No joku varmasti sanoisi tässä kohtaa että oletkohan vain liian nirso, mutta ehkä sitä sopivaa ei vain ole sattunut vielä kohdalle. Mitenkähän sinut saisi uskomaan itseesi enemmän, siihen että oikeasti olet haluttu, pidetty ja arvostettu. Olet kuitenkin itse luonut itsellesi uran ja pärjännyt hyvin, kun keikkoja riittää, naurun tasapainossakin pärjäsit tasaisen vahvasti ihan loppuun asti ja yleisö viihtyy keikoillasi. Varmasti pieniä epäonnistumisia aina joskus tulee, mutta niitä tulee ihan varmasti jokaiselle, tekipä sitten mitä työtä tahansa. Olet oikeasti onnekas kun saat itse valita mitä teet.

    • Tuo on totta, että yksinäisyyttä voi kokea vaikka ihmisiä olisi ympärillä kuinka paljon. Toisaalta monet, kuten ehkä sinäkin, eivät koe itseään yksinäiseksi vaikka viettäisivätkin aikaa paljon yksin.

      Itsellä tulee oltua paljon yksikseen vaikka olisihan noita tuttuja ja ystäviäkin joiden kanssa aikaa viettää. Tässä lakon aikana onkin tullut enemmän oltua muiden seurassa kuin ennen.

      En tiedä onko se nirsoutta, varmaan siihen on liittynyt enemmänkin sitä, että on vaan vältellyt ottamasta sitä ensimmäistä askelta, ettei ole uskonut itseensä. Vaikka on ollut halua niin on kuitenkin ottanut asioista liikaa paineita. Ja/tai sitten on vaan möyrinyt jossain itsesäälissä ihastuksiaan ajatellen. Heh. Typerää. Mutta kyllä se tästä. Innolla odotan mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

      Niin, täytyy kyllä tosiaan olla kiitollinen siitä, että on jonkinlainen mahdollisuus valita. Kaikillahan se ei ole ihan niin helppoa. Sitä voi olla vastuussa muillekin kuin vaan itselleen. Esim. jos on lapsia joita kasvattaa, niin kyllä se vakaiden ja tasaisten tulojen määrän merkitys tietysti aika lailla korostuu.

  5. Toni, sä oot mun sankari. Komea, rohkea , herkkä ja hauska. Vaatii pokkaa puhua ääneen riippuvuudesta. Itse oon ollut 5 vuotta raittiina vertaistuen avulla enkä vieläkään ole tullut kaapista ulos. Vertaistukea suosittelen sullekin. SAA kokoontuu ainakin HKI ja TRE.

    • Heh, kiitti.

      Ja kiitos vinkistä! Vois tosiaan olla ihan mielenkiintoista tutustua tuohon SAA:n tomintaan. Ja tekis varmaan ihan hyvää hyvää myös ihan jutella porukassa ja kuulla ihmisten tarinoita, tai mitä noissa vertaistapaamisissa nyt ylipäänsä tehdäänkään. Enivei, thanks.

      • Kattele ensin niiden nettisivut ja käy ryhmässä. Käy kerran, sitten toisen ja vielä kolmannen, tuntui miltä tuntui. Jos kymmenen kerran jälkeen tuntuu huonolta, voit todeta ettei ollut sun juttu. Mutta älä luovuta ekan kerran jälkeen. Joka kokoontuminen erilainen, eri fiiliksiä herättää, mutta antaa toivoa siitä ettei ole yksin. Ja yksi paskimmista totuuksista on että jos riippuvuuden kanssa haluaa oppia elämään, se on elettävä koko elämä ilman sitä. Tähän julmaan totuuteen mulla auttanut ajatus että kyse on tästä päivästä, ei loppuelämästä. Jos mä en tänään ota, ei mulla ole huomenna krapulaa. TÄNÄÄN. Me eletään kuitenkin vain yksi päivä kerrallaan vaikka ajatukset ois tulevaisuudessa.

        Ne SAA:n sivut löytyy osoitteesta: http://seksiriippuvuus.fi/

        Kirjoita ihmeessä blogiin kun olet käynyt ryhmässä, palan halusta tietää sun kokemuksia.

        ps. Ja siellä ryhmässä jokainen puhuu vuorollaan ja jakaa kokemuksiaan. jos haluaa. Voi vain myös kuunnella.

  6. Yhdyn edelliseen puhujaan. Olet sankari, avoin, rohkea ja lämpimän oloinen ihminen. Ehkä uusi harrastus ja sitä kautta uudet ihmiset elämässä toisi hieman lisämaustetta? Ehkä jotain extreme-lajia, josta tavallaan saisit koukuttavat kiksit mikä voisi korvata pornon tuoman ”ilon”. Kiipeily, sukellus? Kuitenkin jotain ihan uutta ja erilaista, vaikka sitten tankotanssia.

    • Niin joo, miksipä ei. 🙂 Sellaisen crossfit-tyylisen saliurheilumuodon aattelin tuossa tammikuussa aloittaa. Kokeilla ainakin kuukauden et alkaako vetämään ja toimiiko. Toki tuolla joogatunneillakin on tässä muutamaan otteeseen tullut käytyä ja on tehny kyllä melko hyvää. Voin suositella! Ei oo pelkkää hengittelyä, ainakaan tuo astanga – vaikka ei siinäkään mitään pahaa ole, päinvastoin. Katotaan mitä kaikkea kivaa uusi vuosi tuokaan tullessaan…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *