Päivä 49: Rotista, huumeista ja merkityksellisestä elämästä

No niin, lähes puolet on tätäkin matkaa nyt taitettu. Viime viikko oli hieman uuvuttava ja turhauttava, ja pienessä kuopassa olen edelleen, mutta kyllä se tästä. Kuten arvata saattoi, loppuviikon reissut hieman piristivät.

On kai heti alkuun syytä mainita, että viime viikolla olin lähimpänä sortumista kuin koskaan aiemmin. Tai no, en siis TODELLA meinannut sortua, mutta aloin ensimmäistä kertaa tämän tauon aikana vakavissani miettiä kuinka ihanaa olisi hetkeksi paeta tätä tunkkaista oloa katsomalla hieman pornoa – kuinka nautinnollista olisikaan viettää edes hetki siinä ihanassa fantasiamaailmassa, joka vuosien aikana on niin tutuksi tullut.

Onneksi olen jo niin pitkällä, että tiesin heti mistä on kyse: lohdun hakemisesta. Kun olo on erityisen maassa ja turhautunut, sitä alkaa heti miettimään pornon katsomista. Siitä hakee jonkinlaista hetkellistä helpotusta, se on eräänlainen pakokeino pahasta olosta. Kuten tiedämme, irvokkaalla ja koukuttavalla tavalla se ei tietenkään tuota oloa paranna. Päinvastoin.

Tässäkään mielessä pornoriippuvuus ei siis eroa monista muista riippuvuuksista ainakaan selityksen tasolla. Kuinka monesti olemmekaan kuulleet kuinka liikalihava ”syö lohtuun” tai kuinka kuinka narkkari vetää aineita ”paetakseen maailman harmautta”?

Tiedän kuitenkin, että omalla kohdalla se todellinen sortuminen ei ole enää mahdollista, ei ainakaan tämän sadan päivän aikana. Ei enää, ei tässä vaiheessa. Kun tämä lupaus on nyt julkisesti tehty, olisi sortuminen liian suuri pettymys, niin itselle kuin varmasti monelle muullekin.

Miksi emme biletä aamusta iltaan? 

Kuten on jo aiemmin todettu, voivat riippuvuutta aiheuttaa niin erilaiset aineet (esim. nikotiini, kokaiini, kofeiini tai alkoholi), kuin myös tietynlainen käyttäytyminen (netti- tai uhkapelaaminen, shoppailu tai porno). Nykytutkimuksen mukaan myös se mitä addiktin aivoissa todella tapahtuu on myös hyvin samankaltaista riippumatta siitä onko riippuvuuden kohde jokin aine vai toiminto.

Mutta jos kerran näin monet keskenään hyvin erilaiset asiat (joita on  vieläpä verrattain helposti saatavilla) voivat aiheuttaa riippuvuutta, niin kysymys kuuluukin: miksi emme kaikki jää niihin koukkuun? Miksi toiset ovat alttiimpia addiktioille kuin toiset?

Mielenkiintoisen näkökulman keskusteluun tarjoaa brittiläinen toimittaja ja tietokirjailija Johann Hari TEDTalk -puheessaan Everything you think you know about addiction is wrong. Provosoivasti otsikoidussa, mutta ajatuksia herättävässä puheessaan Hari puhuu lähinnä huumeongelmasta, mutta monilta osin hänen ajatuksensa voidaan laajentaa käsittämään riippuvuuksia yleisemminkin.

Yleinen käsityshän on, että huumeet ovat koukuttavia itsessään. Jäämme niihin koukkuun juurikin niiden koukuttavan vaikutuksen vuoksi. Harin mukaan mikä tahansa random-joukko, kuten vaikkapa hänen puhettaan kuuntelemassa oleva yleisö, ei kuitenkaan voi koukuttua esimerkiksi heroiiniin, vaikka he saisivatkin sitä suoneensa annoksen, kaksi tai enemmänkin. Sitä paitsi useat ovat saaneetkin.

Diamorfiinia – toisin sanoen siis puhdasta heroiinia – käytetään nimittäin Britanniassa vahvana kipulääkkeenä esimerkiksi erilaisten leikkausten yhteydessä. Asia on samoin ainakin Tanskassa, Alankomaissa, Sveitsissä sekä Saksassa. Suomessa tähän tarkoitukseen on käytössä muita opioideja, joista tunnetuin lienee morfiini.

Jos nämä aineet siis olisivat itsessään niin koukuttavia, että pelkkä niiden nauttiminen tai suoneen ruiskuttaminen tarkoittaisi huumekoukkuun jäämistä, pitäisi kaikista jotka ovat näitä kipulääkkeitä sairaaloissa ympäri maailmaa joskus saaneet, tulla addikteja. Näinhän ei tietenkään ole asian laita.

Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että useimmat meistä kokevat elämänsä jollain tavalla merkitykselliseksi. Meillä on työhön tai perheeseen liittyviä velvoitteita joista meillä ei ole varaa, tai joista emme halua olla erossa. Lisäksi ympärillämme on ihmisiä, jotka välittävät meistä ja tekemisistämme. Monet meistä ovat niin sanotusti sosiaalisesti vastuussa usealle eri ihmiselle. Tämä on Harin mukaan leikkimielisesti syy sille, ettei suurin osa meistä vedä kännejä ja biletä joka ilta vaikka meillä olisikin siihen rahallisesti mahdollisuus ja vaikka pitäisimmekin siitä. Me emme tarvitse kännejä. Elämässämme on jo sisältöä.

Rottien taivas 

Puheessaan Hari viittaa kanadalaiseen tutkijaan Bruce Alexanderiin ja tämän jo yli kolmekymmentä vuotta sitten tekemiin rottakokeisiin. Alexander antoi rotille mahdollisuuden nauttia vettä kahdesta pisteestä, joista toisessa oli veden lisäksi mukana pieniä määriä heroiinia. Kuten arvata saattoi, lähes aina rotat valitsivat heroiinipitoisen veden tavallisen veden sijaan ja nauttivat sitä kunnes kuihtuivat nälkään tai kuolivat yliannostukseen. Näin siis tapahtui, kun häkki oli tyhjä – kun rotilla ei ollut mitään muuta tekemistä.

Seuraavaksi Alexander päättikin antaa rotille virikkeitä. Hän muunsi häkin ”Rotta-taivaaksi”, joka oli täynnä tunneleita, pyöriä, härveleitä, herkkuja ja lajitovereita sekä suunnattomasti enemmän tilaa liikkua. Alexanderin yllätykseksi heroiiniveden juominen väheni radikaalisti. Kukaan rotista ei enää käyttänyt heroiinivettä pakonomaisesti, eikä kukaan vetänyt övereitä. Kuolleisuus putosi lähes sadasta täyteen nollaan, kunhan rotilla yksinkertaisesti oli jotain mielekästä tekemistä.

Eräänlainen suunnittelematon ihmiskoekin on jo tavallaan toteutettu. Harin mukaan Vietnamin sodan aikaan Yhdysvaltalaisista sotilaista n.20% käytti heroiinia. Osa heistä toki jäikin sille tielle ja pahaan koukkuun, mutta sodan loputtua ja sotilaiden kotiuduttua niinkin suuri määrä kuin 95% huumeita säännöllisesti käyttäneistä sotilaista yksinkertaisesti lopetti käytön. Ilman hoitoa, ilman suurempia vierotusoireita. Miten he pystyivät tähän? Koska kotona heitä odotti perhe, opiskelu, työ ja muut sosiaaliset velvoitteet. Koska kotona heitä odotti elämä.

Alexanderin oivallus olikin, että riippuvuuksissa ei ehkä olekaan ensisijaisesti kysymys kemiallisesta koukusta, vaan yksilön sopeutumisesta ympäristöön. Kuulostaa loogiselta. Jos elämä itsessään ei tarjoa meille sisältöä, merkitystä, haasteita tai nautintoa, alamme hakea sitä jostain muualta. Nopea ja lyhytkestoinen nautinto voi tuntua hyvältä hetken, mutta mitä enemmän alamme saamaan nautintoa vain tästä yhdestä asiasta, sitä enemmän alamme haluamaan ja odottamaan vain sitä. Addiktion mekanismit alkavat toimia.

Mutta. Jos ja kun me tämän kaiken tiedämme, niin eikö tätä tietoa voisi käyttää jotenkin hyväksi? Eritoten jos kyse on jostain yhteiskunnallekin niin kalliiksi tulevasta ja jopa kriminalisoidusta toiminnasta kuten huumeiden käytöstä? No, jossain sitä on käytettykin, nimittäin Porugalissa.

Tapaus Portugali

Vuosituhannen vaihteessa Portugali oli yksi Euroopan huumeongelmaisimmista maista. Väestöstä noin prosentti oli heroiiniaddikteja ja joka vuosi ongelma vain paheni. Lopulta Portugalin hallitus väsyi taisteluun, kasasi asiantuntijoista ja tutkijoista koostuvan ryhmän ja antoi heille tehtävän keksiä ratkaisun ongelmaan. Ja tämä ratkaisu? Laillistetaan kaikki huumeet.

Näin todellakin kävi. Vu0nna 2000 Portugali laillisti huumeidenkäytön ja rajallisesti myös niiden hallussapidon. Mutta tähän liittyi koukku: Samalla kun lakiin tehtiin muutos, täytyi kaikki se raha ja energia mikä siihen saakka oli käytetty huumeiden vastaiseen sotaan, käyttää nyt entisten – ja nykyistenkin – addiktien tukemiseen. Valtio ryhtyi toimeen. Perustettiin erilaisia sosiaalisia ohjelmia joiden avulla paikallisia yrityksiä tuettiin jos he halusivat palkata töihinentisen huumeiden käyttäjän, ja myös kouluja ja puistoja rakennettiin köyhimmille alueille. Tulos? Tänä päivänä yliannostukset, huumeisiin liittyvä väkivalta sekä aids-tartunnat ovat Portugalissa radikaalisti vähentyneet, eikä juuri kukaan halua palata vanhaan malliin.

Tämä on toki kaunis esimerkki, mutta tietenkään tämä ei voi suurimmassa osassa länsimaita –  USA:sta puhumattakaan – tulla kyseeseen. On valitettava tosiasia, että huumeiden vastainen sota on myös iso bisnes joka, vaikka tulisikin yhteiskunnallisesti kalliiksi, hyödyttää taloudellisesti muutamia harvoja. Ja nämä muutamat harvat ovat tietysti myös niitä, jotka asioista lopulta valitettavasti päättävät.

Lisää ymmärrystä, vähemmän syyttelyä 

Vaikka asiat jälleen kerran eivät varmastikaan ole niin yksinkertaisia ja mustavalkoisia kuin niiden haluaisi olevan ja mitä Hari tai minä olen tässä kuvaillut, on minusta yhä enemmän alkanut tuntua, että kaikki riippuvuudet todellakin ovat pohjimmiltaan sitä samaa: Virheellistä ja vaarallistä lääkettä merkityksellisen elämän puutteeseen. Ehkä se mahdollinen kipu tai trauma mitä addiktion kohteella yritämme peittää, voi olla myös jonkinlaista juurettomuutta, suunnan puutosta elämässä.

Yksi omista ystävistäni on jo pitkään ollut pahasti alkoholisoitunut. Pitkään olen myös päässäni miettinyt kysymystä miksi. Miksi hän tuhoaa elämänsä? Miksi hän ei lopeta, vaikka on jo useita kertoja joutunut sairaalaan maksansa petettyä? Miksi hän heittää elämänsä hukkaan ja on tieten tahtoen päättänyt hitaasti tappaa itsensä? Minä en kyllä itse ikinä voisi toimia noin. Tuohan on aivan järjetöntä!

Ja kuitenkin: Minä toimin täsmälleen samoin. Samanlaisin tuhoisin, päättömin ja pakonomaisin tavoin minä heitän elämäni hukkaan, olkoonkin ettei pornon käyttäminen aiheuta kehon ja aivojen rappeutumista siinä määrin kuin alkoholi. Mutta, you get the point.

Osa meistä on yksinkertaisesti heikkoja ja tulee varmasti aina olemaan. Osa meistä tulee aina hakemaan lohtua, turvaa ja merkitystä vääristä paikoista ja asioista. Nykyinen kulutukseen ja kilpailuun perustuva yhteiskuntamme pätkätöineen, ulkonäköpaineineen ja supernormaaleine ärsykkeineen (ks. Päivä 38 )  ei ainakaan kerro sitä tarinaa, että tämä trendi olisi väistymässä. Päinvastoin, erilaiset riippuvuudet ja käyttäytymisen häiriöt lienevät kaikilla mittareilla mitattuna vain kasvussa.

Mitäpä jos siis lopettaisimme toisten rankaisemisen, syyttelemisen ja säälimisen, ja sen sijaan antaisimme enemmän tilaa ymmärrykselle, tukemiselle ja kannustamiselle? Mitä jos yksinkertaisesti antaisimme enemmän tilaa rakkaudelle?

13 thoughts on “Päivä 49: Rotista, huumeista ja merkityksellisestä elämästä

  1. Hep taas. Hyvä teksti, kiitos siitä, ja tuntemuksesi rimmaavat yllättävän paljon omiini, tälläkin kertaa. Selailin tuossa vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja panin merkille, että usein retkahtaminen on tapahtunut siinä 1-1,5 kuukauden tienoilla ja että sitä ennen on oikeastaan ollut hyvinkin mutkatonta elää pornotta. Ajatus tuli mieleeni, sillä ihan viime viikolla (ja jopa tänäkin päivänä) mieleen hiipi pariinkin otteeseen ajatus, joka vertautuu sinuun mietintöihisi: en nyt ihan ajatellut, että tunkkaista oloa voisi helpottaa katsomalla hieman pornoa; ennemminkin ajatus oli, että jo parin viikon ajan on tuntunut siltä kuin eläisi jonkinlaisessa tyhjiössä jossa ei ole tällä hetkellä paljoakaan (masturboimiseen kannustavia) seksuaalisia ärsykkeitä. Kaikenlaista visuaalista materiaalia tälläkin pornottomalla kaudella (joka toivoakseni on pysyvä) olen parhaani mukaan vältellyt, mutta huomaan paineen hiljalleen kasvavan tuolla saralla. En usko sortuvani, mutta tämänkertainen tekstisi kyllä kannusti ajattelemaan, että tuota tylsyyttä ja tyhjiötä voisi joko yrittää torjua uusilla virikkeillä (tosin eivät nekään välttämättä mikään avain onneen ole, jos kädet on jo valmiiksi täynnä) tai sitten vain koettaa sietää tylsyyttä aikansa, kunnes sinne ilmaantuu jotain. Se ”jokin” voi olla jo kulman takana: arjessa riittäisi yksikin sosiaalinen kohtaaminen tai näkymä, josta kehkeytyisi ”fantasiamateriaalia”. Muuten vaihtoehdoksi jää internet ja sehän ei tunnetusti ole todellakaan se mielekäs ratkaisu. Nettiporno helppona vaihtoehtona ei siis tässä tapauksessa ole oikeastaan edes vaihtoehto; jos siihen kelkkaan lähtee, se on sitten menoa taas. Yhtä kaikki, hyvää jatkoa!

    Liked by 1 henkilö

  2. Jään jumiin tuohon yhteen sanaan: lohtu. Koen, että aikuisen maailmassa puoliso on se tuki ja turva, jonka rinnalla suru puoliintuu ja ilo tuplaantuu. Yksin on vähän tuuliajolla (vaikka elämässä on myös hyviä asioita).

    Logoterapian isä Viktor E. Frankl – joka on kirjoittanut hienoja kirjoja, mm. Ihmisyyden rajalla – selvisi keskitysleireistä omasta mielestään siksi, että hän odotti sitä mihin palata. Ihminen, joka elelee omassa varassaan, on altis ajautumaan etsimään onnen korvikkeita riippuvuuksista. Varmaan moni valitsisi mieluummin merkityksellisen ihmissuhteen kuin esim. viinapullon (tai pornon) iltojensa iloksi. Sellaista ei vaan löydä sormia napsauttamalla tai ehkä suurellakaan vaivannäöllä.

    Liked by 1 henkilö

    • Heips Milla, Toni ja muut🙂

      Tartun sen verran tuohon edelliseen, että hyvin moni alkoholisti on parisuhteessa ja silti viina vie. Samoin moni pornoaddikti. Eli mielestäni on väärin väittää, että mieluummin valittaisiin merkityksellinen parisuhde.

      Oma mielipiteen on, perustuen vain omiin havaintoihin kapealla otannalla, että oikeasti addiktoitunut (addiktin lajista riippumatta) pakenee itsessään ja varsinkin hyvin läheisen parisuhteen esiintuomaa jotakin. Pelko riittämättömyydestä, hylkäämisestä, satuttamisesta syvällä pohjalla estää merkityksellisen ihmissuhteet (jonka ei aina tarvitse olla parisuhde). Tällöin ihmissuhdekkaan ei tarjoa tarpeeksi kimmoketta päästää irti haitallisesti pakokeinosta, vaan jopa lisää sitä, sillä ihmissuhde tuo näkyväksi ja esiin peilinä oman itsensä heikkoudet.

      Ihmissuhdetaitojen ja ennen kaikkea pettymysten kestämisen oppiminen on mielestäni keskeisessä roolissa. Tietoisuus omasta keskeneräisyydestä ei riitä, vaan täytyy olla halu, tarve ja suunnaton uskallus olla vajavainen toisen edessä. Vain tätä kautta jokainen (addikti tai ei) pääsee rakentamaan itseään ja toista. Ja juuri tämä tekee nykymaailmasta niin vaikeaa ja addiktoitumiselle altista.

      Liked by 1 henkilö

      • Asiaa, Mia! Parisuhteet – ja muut suhteet – ovat usein kaukana siitä, että vuorovaikutus olisi syvästi tyydyttävää ja eheyttävää; merkityksellistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Silloin luultavasti riippuvuuksille ei olisi sijaa.

        Liked by 1 henkilö

      • Totta, oikeastaan omasta mielestäni nämä molemmat kommentit. Läheisyys, parisuhde ja pysyvä rakastavan ihmisen seura voi kyllä auttaa ja pelastaakin monia, mutta kuten Mia sanoo, on niitä parisuhteessa eläviä riippuvaisiakin ihan yhtä lailla.

        Koska sitä tietysti näkee maailman vain omien lasiensa läpi, monesti sitä on kuitenkin miettinyt että miten ihmeessä joku muu voi olla masentunut tai ahdistunut jos sillä on kerran puoliso, läheisyyttä tai vaikka vaan seksiä elämässä. Että eihän mikään nyt niin huonosti voi olla kun kerran nuo asiat on hoidossa. Sitä on siis sortunut ajattelemaan, että jos olisi parisuhde ja seksiä elämäss, se korjaisi kaiken. Eihän se tietenään näin ole. Välttämättä.

        Nyt olen myös ehkä oppinut sen, että ei ihmisten huolia, murheita ja ongelmia voi millään tavalla verrata keskenään

        Tykkää

    • Juu. Sen on aika näyttänyt, että mitä enemmän siitä on erossa, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommaksi homma kyllä käy.

      Tykkää

  3. Moi. Minäkin päätin alkaa pornolakkoon, vaikka porno ei mulle ollut samanlainen ongelma kuin sinulla. Mulle porno on pelottavaa, huomasin että se ruokkii voimakkaasti mun pimeää puolta. Pitäkään ei jaksa katsella normaalia heteropornoa, missä on yksi nainen ja yksi mies. Pitää olla aina astetta kovempaa kamaa, että saa samanlaiset kiksit.

    Liked by 1 henkilö

    • Tuo on tuttua monelle muullekin. Että ajautuu ajan myötä sellaisen materiaalin pariin mitä on joskus aiemmin voinut pitää jopa vastenmielisenä. Pieni tauko voi olla paikallaan.🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s