Päivä 42: Kuulumisia, kollausta sekä kysymys, joka ei jätä rauhaan

Lunta on maassa, mittari pakkasen puolella ja marraskuuta viikko takana. Syksy siis lienee virallisesti ohi. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kotiin saavuttuani sain huomata, että talvi oli harmillisesti saapunut myös yksiööni. Kylmä ilma tervehti kasvojani jo ovelta. Ikkuna, perhana oli jäänyt auki. Hienoa. Yöpuulle mentyäni sain todeta, että kolmen päivän aikana seinät olivat imeneet sen verran kylmyyttä itseensä ettei ikkunan sulkeminen ja patterin täysille vääntäminen paljon asiaa auttanut.  Palelin kunnes nukahdin.

Mutta, jälleen kerran, mitäs pienistä. Viime viikon aikana tekemäni ”minirundi” oli sen verran mukavaa vaihtelua, että pieni hytinä ei sen jälkeistä oloa pilannut. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa tuttuja kollegoja(Antti, Mikko), tehdä keikkoja uusissa paikoissa(Nurmes, Kajaanin Rock House Kulma) ja istua junassa, bussissa ja henkilöautossa maisemia katsellen. Kolmen päivän aikana niitä vilahtelikin silmien ohitse reilun 1500 kilometrin edestä. Erityiskiitos Lisulle ja Niinalle yöpaikasta ja maittavasta aamiaisesta Oulussa. Sienikeitto oli hyvää.

Lauantainen Tasapaino-iltamme Gloriassa sai minut jälleen tajuamaan, kuinka hieno kokemus kevään kiertueemme oli. Tajusin jo keväällä, että minulla ei koskaan ole ollut stand upin suhteen mitään varsinaista tavoitetta, ja että nyt sellainen vihdoin on: Että pääsisi joskus uudestaan samanlaiselle rundille. Ennen shown alkua lauloimme Matin, hänen vaimonsa Niinan sekä tuottajamme Sannan kanssa Heikille synttärilaulun ja palkitsimme hänet parhaan act outin Oscar-pystillä. Se tuli leivänpaahtimen pomppaamista odottavan tyttären imitoimisesta.

Esitystä katsomassa ollut naispuolinen ystäväni valaisi minua jälkikäteen facebookissa keskustelusta, jonka oli kuullut Glorian vessassa esityksen jälkeen. Kolmesta noin 30-vuotiaasta naishenkilöstä ensimmäinen kuulemma epäili minun todella olevan niin kokematon naisten kanssa kuin mitä lavalla väitän olevani. Tähän toinen oli tokaissut, että vaikka olisinkin, olisin varmasti hyvä sängyssä koska liikun lavalla niin paljon. Kolmas oli myötäillyt ja kehunut, että ”Se Toni on kyllä niiin söpö, ja että onhan ne kaikki.” Siitä olivat sitten poistuneet ihmettelemällä kuinka pitkä olen. Lappilaiset miehet kun yleensä tuppaavat olemaan  lyhyenläntiä.

No huh huh. Ei muuta kuin kiitos näille tuntemattomille naisille ja kiitos myös Jennille kun jaoit. Pelasti muuten hieman väsyneen sunnuntaini.

Ilosta ahdistukseen ja takaisin 

Taukoa on nyt takana neljäkymmentäyksi päivää, ja vaikka se ei mikään merkkipaalu olekaan, tuntuu että on tarpeen hieman kollata mennyttä.

Varsinaista todellista sortumisen vaaraa tai paikkaa ei edelleenkään ole (onneksi) vastaan tullut, mutta mielialat ovat kyllä vaihdelleet senkin edestä ja laidasta laitaan. Välillä ilmassa on ollut ahdistuneisuutta, yksinäisyyden puuskia tai voimatonta ja suorastaan lamaantunutta oloa. On tullut maattua sängyssä ja katsottua ruudulta jotain sisällötöntä höttöä, vaikka tärkeämpää ja kehittävämpääkin tekemistä olisi ollut. Välillä vuosien ajalta tutut vihanpurkaukset ovat onnistuneet ottamaan vallan. Sitä jotenkin välissä oikein boostaa itsensä sellaiseen ihme raivoon, sättii ja syyttelee joko itseään tai elottomia esineitä siitä kun jotkin pikku asiat nyt eivät vain tunnu menevän niin kuin niiden juuri nyt haluaisi menevän. Tunnistettavaa, ehkä luonnollistakin, mutta turhaa ja typerää yhtä kaikki.

Toisaalta matkalla on ollut myös ilon ja onnen hetkiä. Joskus kaikki se sekamelska ja ajatusten pyörremyrsky mikä päässäni on, on varoittamatta häipynyt  ja olenkin yhtäkkiä vain… ollut. Nähnyt kaiken jotenkin kirkkaampana kuin hetkeä aiemmin, ilman huolien, arvostelujen ja turhien murheiden painolastia. Ehkä nämä ovat jonkinlaisia väläyksiä siitä kuinka onnellista, nautinnollista ja antoisaa ihan tavallinen arkikin voi olla. Jonkinlaisia sneak peakkejä tekeillä olevasta elokuvasta nimeltä ”Minun Parempi Loppuelämäni”.

Oikeastaan ainoa asia mikä on alkanut hieman yllätykseksenikin itseä häiritsemään, on tuo pakonomainen masturboiminen josta aiemmassa postauksessakin puhuin. Eritoten ne mielikuvat, joita siinä tulee kerta toisensa jälkeen käytettyä. Kuten sanoin, päätin olla erossa siitäkin. Myönnettäköön, että tämä lakko ei ole kuitenkaan pitänyt. Jo parin päivän jälkeen halu runkata voitti. No, ehkä vähentäminenkin on hyvästä. Ja nythän on uusi viikko. Ehkä aloitan sen uudestaan.

Osaksi julkista keskustelua ?  

Kun tulin tämän asian kanssa julki, pienen hetken tuntui siltä kuin kaikki olisivat olleet asiasta kiinnostuneita. Tuntui, että jotain oli pitkään kytenyt pinnan alla, ja että ehkä tarvetta tämänkaltaiselle avaukselle todellakin oli. Olin innoissani. Nyt pornoriippuvuudesta aletaan vihdoinkin puhumaan! Nyt tämä nolo asia jonka kanssa minä ja niin moni muukin ovat joutuneet niin pitkään häpeällisesti painimaan, saa vihdoin ansaitsemaansa huomiota. Pientä ylpeyttäkin tunsin: Osaksi tämä olisi minun ansiotani.

Mutta. Jos rehellisiä ollaan, niin puhutaanko pornosta ja pornoriippuvuudesta nyt kuitenkaan sen enempää kuin aiemminkaan? Jäikö tämä ulostulo kuitenkin vain pienen piirin jutuksi, eilisen pikku-uutiseksi?  Innostuinko vähän liikaa?

Älkää käsittäkö väärin. On selvää, että tämä avautuminen ja aiheesta kirjoittaminen on tehnyt hemmetin hyvää niin minulle itselleni, kuin mitä todennäköisimmin myös monelle muulle. Lukuisat kommentit ovat kertoneet, että tämä proggis todellakin kannatti aloittaa.

Mutta voisiko tälle asialle tehdä jotain lisää? Miten tietoisuutta pornon liikakatsomisen vaaroista voisi todella levittää? Nyt kun on saatu pienen pieni jalka sen näkyvyyden oven väliin, voisiko sitä yrittää vielä jotenkin raottaa? Miten pornoriippuvuudesta ja pornon liikakäytön mukanaan tuomista ongelmista puhumisen voisi todella saada osaksi julkista keskustelua?

Pornoriippuvuus on yksityinen, salainen, ahdistava ja mielen maahan painava ongelma, joka luo etäisyyttä ihmisten välille. Uskon, että sen mukanaan tuomista ongelmista kärsii suoraan tai välillisesti kymmeniä (jollei jopa satoja) tuhansia suomalaisia. Minä itse en taida edes tietää millaista on elää elämää johon kuuluu vapautunut ja terve seksuaalisuus, jossa ei päivittäin mieti pornoa, jossa on sinut itsensä kanssa ja jossa ei tarvi potea yksinäisyyttä ja syytellä itseään päivästä toiseen. Mutta minulla on mahdollisuus siihen. Kaikilla, jotka tällaisista ongelmista kärsivät on sama mahdollisuus, tuntui se kuinka kaukaiselta tahansa.

Yhä enemmän mieleni tekee tutustua aiheeseen myös tutkimuksen tasolla. Netti ja muutamat sivustot ovat täynnä mielenkiintoisia tutkimustuloksia ja tieteellisiä artikkeleita, ja postiluukustakin on tipahtanut aiheeseen liittyvä kirja jos toinenkin. Laiskuus, mielialan vaihtelut, epäsäännöllinen elämän- ja työrytmi saavat kuitenkin aikaan sen, että välillä on hankala paneutua. Toisinaan tuntuu, että keskittyminen on yhtä hankalaa kuin pornosessioiden jälkeisessä sumussa.

En tiedä, ehkä minä vain en ole tottunut näkemään vaivaa ja tekemään töitä edes itseäni kiinnostavien asioiden eteen. Ehkä minä olen pohjimmiltani laiska, katsoin sitten pornoa tai en.

No, kuten olen muillekin sanonut: Täytyy olla armelias ja kärsivällinen. Minä olen keskellä prosessia ja tässä voi mennä aikaa. On helppo kertoa muille miten kannattaa toimia, mutta vaikeampaa on kai monesti noudattaa ohjeitaan itse. Jo tänä vuonna on tapahtunut kuitenkin niin paljon hyvää, ja olen tehnyt itseni kanssa niin paljon töitä, että on kai syytä tuntea välissä myös sitä ylpeyttäkin. Tuo itsensä sättiminen vaan on niin lihaksissa, että voi kestää hetken ennen kuin siitä osaa oikeasti päästää irti, ennen kuin vihan osaa vaihtaa rakkauteen.

Hetki laiturin nokassa

Tähän loppuun täytyy noista mainitsemistani odottamattomista keveyden hetkistä mainita tuorein. Perjantaina Nurmeksessa, ennen kuin poistuin majapaikastani Hyvärilän nuoriso- ja matkailukeskuksesta, päätin ex tempore heittäytyä tuvan lattialle makaamaan ja kokeilla joskus mindfullness-kurssilla oppimaani, muutaman kerran nauhoitteen avulla tekemääni harjoitusta. Makasin lattialla pehmeän maton päällä silmät suljettuina ja kirjapino niskani alla. Keskityin kehooni, hengitykseeni ja ääniin ympärilläni. Kävin kroppani läpi varpaista otsaan. Koskaan aiemmin en ole näiden harjoitteiden aikana kokenut mitään erikoista tai ihmeellistä, mutta nyt tuntui, että sain hommasta otteen. Uppouduin hetkeksi täysin kehooni ja tuntemuksiini. Kun avasin silmäni heräsin kuin unesta ja noustuani ylös olo oli uskomattoman energinen. Hengitys kulki vapaammin. Oli pakko hymyillä. Mitä ihmettä tapahtui? Parikymmentä minuuttia oli mennyt ohi muutamassa.

Menin pihalle, kävelin majapaikan takaiselle lumiselle laiturille ja jäin katselemaan maisemia. Tuntui jotenkin niin ihmeen kevyeltä, että oli pakko vähän nauraa. Teen sitä harvoin. Nyt tuntui kuin kirjaimellisesti jokin taakka olisi poistunut sisältäni.

Tajusin ensimmäistä kertaa kuinka suuri voima tuollaisilla mentaaliharjoitteilla voi olla. Taisin ensi kertaa jopa jollain lailla onnistua niiden tekemisessä. Ilman vetäjää, ilman mitään nauhoitetta. Ehkäpä se onnistui juuri siksi etten yrittänyt mitään, koska se oli vain hetken mielijohde. Siinä minä seisoin Pielisen rannalla, hengitin raikasta marraskuun ilmaa sisääni ja mietin, että eihän tässä kyllä mitään hätää ole.

Ensi kertaan.

img_20161104_142915

15 thoughts on “Päivä 42: Kuulumisia, kollausta sekä kysymys, joka ei jätä rauhaan

  1. No mutta olethan sä söpö! Ehkä sussa on vaan jotain sellasta, joka miellyttää kolmekymppisiä naisia kovasti. Meidänkin telkkarissa olit sen takia paras Naurun tasapainossa🙂

    Liked by 1 henkilö

  2. Se että pystyy olemaan ilman pornoa on tärkeä askel kohti paranemista. Uskon että masturboinnin lopettaminen on kuitenkin avainasia tässä. Se pitää sitä dopamiininarkomaniaa aivoissa yllä. Ja paraneeko se olo masturboimalla, itselläni ainakaan ei. Päinvastoin. Olen ollut nyt 6 päivää erossa pornosta ja masturboinnista. Olo on nyt jo vähän virkeämpi ja tasapainoisempi, sekä pystyn keskittymään asioihin paremmin. Yks asia minkä huomasin, niin pystyn nyt katsomaan tv-ohjelman loppuun asti ja se ei pitkästytä, koska pystyn keskittymään. Jotenkin on helpompaa olla läsnä eikä vaan ole jossain sumussa flegmaattisena.

    Liked by 1 henkilö

    • Joo, tuo keskittymiskyvyn paraneminen on varmaan aika hyvä juttu. Tai siis, joskus tuntuu että itsessä on sisällä vaikka kuinka paljon luovaa voimaa, ideoita ja proggiksia joita lähteä toteuttamaan, tai sitten maailmassa vaan yksinkertaisesti kiinnostavia asioita joihin tutustua, mutta kun ei perhana jaksa kovin kauaa yhteen asiaan keskittyä niin siihenhän se monesti jää.

      Kuten aiemminkin todettu, ei se porno (ja siis missään nimessä masturboiminenkan) kaiken pahan alku ole, mutta luulen, että näistä toisen lopettaminen ja toisen vähentäminen / saaminen aisoihin parantaa varmasti juurikin kykyä keskittyä kulloisenkiin tehtävään. Tai siihen kuuluisaan hetkeen.

      Kiitos kommentista

      Tykkää

      • Tarkennan vielä tekstiäni, että en myöskään tarkoita että masturbointi pitäisi lopettaa ikiajoiksi. Nyt alkuun tauko tekee vaan aivoille hyvää, uskoisin. 90 päivää on tarkoitus olla kuivilla, pornosta lopun elämää. Kohtuu kaikessa on päämääränä.

        Liked by 1 henkilö

  3. Hei! Kirjoitit tossa, että tässä matkalla oppii paljon myös kirjoittamisesta. Saanhan auttaa siinä?🙂

    Oon lukenut sun blogia alusta asti, ja huomaan, että sulla toistuu aika usein sama kieliopillinen virhe, joka pistää ainakin mua silmään. Täysin virheettömiähän blogitekstit itsellänikään eivät varmasti ole, mutta kuitenkin.

    ”Syksy on siis lienee virallisesti takana.” Tarkoitat varmaankin, että näyttää siltä, on todettava, että ehkä syksy on nyt takana. ’Lienee’ on kuitenkin olla-verbin potentiaalimuoto, jolloin et tarvitse kyseiseen lauseeseen kahta samaa verbiä. ”Syksy lienee siis virallisesti takana” olisi oikein. ’Lienee’ ei toimi kielessämme apuverbin tavoin, erottakaamme se siis englannin ’may’-apuverbistä.

    Vähän nyt ehkä epäoleellista, mutta ajattelin että tämä on helppo asia korjata..

    Vielä pari sanaa ihan oikeasta asiasta. Itse ajattelin viime talven, että olen vain laiska kun en saanut asioita tehtyä. Siitä seuraa lisää itseinhoa ja kyvyttömyyden tunnetta, kun ei itsensä sättimisestä huolimatta pääse liikkeelle. Keväällä mulla todettiin keskivaikea masennus, ja nyt olen aloittanut psykoterapian. Tarkoittaa sanoa, että passiivisuuteen saattaa todella löytyä syy jostain muustakin kuin siitä että on vain huono ihminen. Täytyy myös muistaa antaa armoa itselleen. Uusi päivä tulee aina.

    Mukavaa talven jatkoa!

    Liked by 1 henkilö

    • Ja heti astuin oman koiran paskaan. Unohda tuo apuverbi-viittaus, kyllähän sitä käytetään esim. perfektissä: ”hän lienee ollut kiireinen.” Silloin ’lienee’ toimii juurikin samoin kuin englannin ’may’: ”he may have been busy.”

      Joka tapauksessa mun pointti varmaan tuli selväksi😀

      Liked by 1 henkilö

    • Hei! Juu, ehdottomasti saa auttaa tollaisissa, eihän siinä mitään. Juurikin tuon kieliopin ja tekstin sujuvuuden ja luettavuuden kanssa sitä ison osan kirjoitusaikaa painiikin. Monesti tekstiä tulee myös viilailtua julkaisun jälkeenkin, toki niin ettei itse asiasisältö enää muuttuisi.

      Juu, tuosta asioiden tekemättä jättämisestä seuraa monesti sellainen ikävä kyvyttömyyden ja laiskuuden tunteiden itseään voimistava kehä. Askel ja asia kerrallaan niin hyvä tulee.🙂

      Tykkää

    • Aa, en tiennytkään tästä. Tai siis, tuo sivusto on kyllä linkattu useampaankin otteeseen. Jäänyt pirulainen aika pintapuoliseksi siihen tutustuminen…

      Tykkää

  4. Oletko koskaan miettinyt, että lähtisit työstämään mahdollisen riippuvuuden ja mm. näiden kuvaamiesi ahdistuksen, tyhjyyden tai vihan tunteiden ja itsetuntopulmien perimmäisiä syitä psykoterapian keinoin?

    Liked by 1 henkilö

    • On se käynyt kyllä mielessä. Itse asiassa käytyäni keväällä joka toinen viikko juttelemassa psykologille ja päästyäni tämän jälkeen lääkärin arvioitavaksi, on minulla nyt B-lausunto, joka on vuoden voimassa. Tämähän tarkoittaa siis sitä, että minulla on oikeus Kelan tukemaan terapiaan. Jotta tuon Kelan tuen voi saada, vaatii se vähintään puolen vuoden hoitojaksoa ja lääkärin arviota.

      Vielä en ole lähtenyt terapeuttia hakemaan (se täytyy itse etsiä), vähän niin kuin haistelen oloa ja muuta. On kuitenkin hyvä tietää, että mahdollisuus siihen on, jos koen sen tämän vuoden aikana tarpeelliseksi. Kevään tapaamiset ja reflektoinnit psykologin kanssa olivat kullanarvoisia, ja uskon, että oikeanlaisesta terapiasta olisi vamasti minulle apua. Tiedän myös, että se voi olla aika rankkaa ja tietysti sitoutumista vaativaa.

      Täytyy katsella vuoden alussa mikä on vointi ja fiilis.

      Tykkää

      • Mielenkiintoista kuulla, että tällaisiin(kin) ongelmiin on jopa Kelan tukeman terapian mahdollisuus. Kannattaa ilman muuta harkita (toki omien voimavarojesi mukaan)!

        Tykkää

        • Niin, nehän kyllä arvoi aina just tilanne- tai tapauskohtaisesti että kuka ja millaisiin ongelmiin sitä tukea voi saada.

          Kela katsoo asiaa ymmärtääkseni aina työllistymisen kannalta. Eli, että kuinka kuntoutuminen auttaisi työelämään pääsyä, tai ehkä ennemmin niin että kuinka sen sivuuttaminen voisi haitata työntekoa tai työelämässä oloa. Toki ne katsoo myös sitä että on varmasti tarpeeksi motivoitunut tekemään töitä itsensä kanssa ja käymään siellä terapiassa.

          Niin paljon on kaikenlaista tämän vuoden aikana tapahtunut, että täytyy tosiaan harkita ja katsoa vuoden alussa että mikä on tilanne.

          Tykkää

  5. Perhana, tulin katsomaan uudet jutut ja oikeastaan ihmettelemään että oletko pysynyt lakossa. Ja ilmeisesti olet. Millä helvetillä😀 Olen yrittänyt pitkään. Aloitin taas samaan aikaa kuin sinä. Repsahduksia enemmän kuin jaksan laskea. Tällähetkellä työntänyt lakkoa taka-alalle. En oikeastaan tiedä vielä miten lopettamisessa voi onnistua. On se erikoista että kaikki muu on reilassa. En edes alkoholia tai muitakaan päihteitä käytä. No mutta eteenpäin on ainoa suunta. Jatkahan vääntämistä. Kiinnostaa tietää millaisia vaikutuksia olet kokenut esim. päivä 50 kohdalla ?

    Liked by 1 henkilö

    • Täytyy muistaaa, että itse kävin ehkä juuri tuon ”jakson” läpi jo keväällä. Eli aloitin lakon ja repsahdin. Aloitin uudestaan ja sorruin taas. Ja tämä toistui, aina vaan ja uudestaan. Luuken, että sekin oli kuitenkin ehkä tavallista helpompaa, koska olin paljon reissussa, pois kotoa. Olin mukana isolla stand up -kiertueella ja sortumisen paikkoja oli vähemmän (kuten olen kirjoittanut, itsellä vaaran paikkoja ovat nimenomaan yksinäiset hetket kotona).

      Kannattaa muistaa, että toisille toimii sellainen kerrasta poikki -taktiitta, toisille ehkä sellainen pikku hiljaa irti vierottautuminen. Ehkä voit ajatella niin, että vaikka aika ajoin repsahdatkin, niin kokonaisaika jota pornon ääressä vietät kuitenkin vähenee? Ei se paljon itseäni keväällä lohduttanut koska halusi siitä heti ja kokonaan eroon, mutta juurikin aiemmassa kommentissa maintsemani juttutuokiot psykologin kanssa saivat minut näkemään, että edistystä silti tapahtui.

      Ota tavoitteeksi, että jokainen lakko on aina muutaman päivän edellistä pidempi. Siihen ainakin pystyt. Pakotat vaikka itsesi siihen. Jos halu iskee, ajattele että et tee sitä vielä. Vasta sitten kun edellisen lakon päivät on ylitetty vaikka kahdella. Jos esim. tässä pysyy, väistämättä pornon käyttö vähenee.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s